← Table of contents
Hellettä

NURINPÄIN.

Reading edition

Kun helmikuulla lähdettiin matkalle Suomesta, oli ilma keväisen kaunis, jopa lämmin. Oli keskusteltu siitä, kannattaisiko talvipäällystakkia ja karvalakkia ollenkaan ottaa mukaan, ja Tukholmassa, jossa helmikuu oli vielä keväisempi, ne olivatkin rasitukseksi — palautinkin sieltä karvalakin kotiin. Mutta sitä kaduin jo, kun tultiin Ruotsista Saksaan vievälle lautalle, ja Hampurissa ja Bremenissä, missä satoi lunta ja puhalsi jäinen viima, siunasin lämpöistä talvitakkiani, joka ylläni, kaikista päinvastaisista neuvoista huolimatta, astuin valtamerilaivaankin, "Weseriin". Ja tätä päätöstäni kiittelin sielläkin vielä kauan, sillä laivan kannella liikkuessa oli talvitakki välttämätön.

Tiedustellessani matkavarusteita Etelä-Amerikkaan oli minulle kerrottu, että Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa saattoi vielä tähän vuodenaikaan olla kolkkoa, mutta sieltä eteläänpäin, siis parin päivän perästä, alkaa jo lämmin kevät. Näin kuvittelivat matkustajat laivassakin, ja jokunen esiintyikin jo Ranskan rannikon kohdalla pikkutakkisillaan, mutta värisi ja värjötteli ja pakkasi pian "pullovereita" takkinsa alle. Naiset hakivat myös esille kaikki nahkapuuhkansa ja villatakkinsa, mitä heillä mukana oli, eivätkä niidenkään avulla kauan kannella kestäneet. No, kunhan tästä päästään Biskajan-lahden ohi, joka muutenkin on aina myrskyinen, kyllä kai silloin kesä alkaa! Niin lohduttauduttiin, ja Espanjan rannikolla paistoikin päivä kauniisti. Mutta kylmä oli ilma sielläkin, kylmempi kuin Suomessa; vanha, paksu talvipalttooni oli minulle edelleen erikoisen rakas. Ja kun Lissabonissa käytiin maissa, neuvoi satamassa tapaamani hyvä tuttava minua siekailematta pukeutumaan palttooseeni, sillä siellä oli nyt, hän kertoi, poikkeuksellinen "kylmä aalto", joka edellisenä päivänä oli kallistanut tautivuoteelle suuren osan pyreneläisiä karnevaalinviettäjiä, jotka olivat iloitelleet ohkaisissaan. Hyvä ja tarpeellinen neuvo — kesä oli vielä edessäpäin.

— Pian tässä taite tapahtuu, kehuivat matkan ennen tehneet, — päivän, parin perästä tulee kuumuutta liiaksikin.

— Niinhän sitä luulisi, vastailin, tyytyväisenä tepastellen talvitakissani, toisten vilusta värjötellessä.

— Tulee, sitä hellettä huokuu varmaankin jo aamulla Afrikan rannikolta ja Saharasta asti. Ja kun ehditään Madeiraan — takit ja liivitkin joutavat pois! Aamulla joutaa ainakin palttoo naulaan!

Mutta eipäs joutanut. Aamulla puhalsi sama kylmä viima ja se matruusi, joka mittasi veden lämpöä, katseli kummissaan, näkyisikö siellä merellä jossakin eksynyttä jäävuorta, sillä merivesikin oli poikkeuksellisen viileätä. Tuuli oli myöskin aika kova, se lähenteli myrskyä, — siinäkin pettivät vanhat merkit. Sillä nehän tiesivät, että kun on päivänmatka, pari, kuljettu Portugalin rannikolta, loppuvat kaikki tuulet ja myrskyt, silloin tullaan leutojen passadituulten vyöhykkeeseen. Mitä hiton leutoja tuulia nämä ovat! Meri vyöryi mahtavana möyrynä ja laivankannelle oli asetettava tuulisuojukset, jotta siellä ollenkaan voisi liikkua. Eikä ateriain ajoiksi kyennyt kuin osa matkustajia ruokasaleihin, toiset oli merituuli kellistänyt hytteihin.

Odotettiin Madeiran saarille saapumista kuin päivän nousua, sillä siellä vihdoinkin piti "taitteen" tapahtua. Nehän ovat noita ikikuuluja "autuaitten saaria", joissa vallitsee ainainen kesä ja läpivuotinen lämpimyys sekä ikuinen vihreys, nehän ovat onnensaaria, joihin rikkaat ihmiset pakenevat sekä pohjolan kylmyydestä että tropiikin hehkuvasta kuivuudesta. Runojen ylistämä onnetarten maa. Sinne nyt meidänkin siis kerran oli päästävä näkemään ja nauttimaan maapallon ihanimmasta keitaasta. Kerran piti "porsaankin päästä taivaanvaltakuntaan".

Mutta sinne ei päästykään. Tuli jo toinen paha pettymys. Ja sen vaikutti myrsky.

Madeiran saarivesille tultiin kyllä, saavuttiin korkean ja vihannan rannikon edustalle, mihin laskettiin ankkuri. Madeirassa ei näet ole varsinaista satamaa eikä satamalaituria, johon valtameren laiva voisi laskea. Sen pääkaupunki, Funchal, on tosin kolmelta puolelta suojassa, mutta neljänneltä ilmansuunnalta on "satama" auki, ja myrsky sattui nyt käymään juuri tältä lounaiselta suunnalta. Ja se kävi siksi kovana, että laskeutuminen niihin pikkulaivoihin, joiden olisi ollut kuljetettava saarelle aikovat maihin, osoittautui ylivoimaiseksi, koska nuo alukset eivät voineet seistä jättiläisen kupeella eivätkä siis välittää liikettä maihin. Yrittivät uudelleen ja uudelleen — sehän niillä on elinkeinona, — mutta turhaan. Ne kelluivat kuin lastut rannikkoa vastaan myrskyävässä laineikossa. Siinä oli yrittäjillä ilmeinen hengenvaara tarjolla. Silloin kielsi "Weserin" kapteeni ketään matkustajistaan, joilla ei ollut pilettiä Madeiraan, yrittämästäkään maihin, ja meidän täytyi alistua ja luopua kaikista toiveistamme.

Hirmuinen vaiva ja hätä oli saada niitä muutamia matkustajia, joilla todella oli asiaa Madeiraan ja joista useimmilla oli siellä kotinsa, sinne saarelle saatetuiksi. Kun yksi tavallinen pikkulaiva ei päässyt aallokossa "Weserin" kupeelle eikä toinenkaan — ne kilpailivat keskenään siitä ansiosta —, hankittiin siihen kolmas, suurempi ja tanakka hinaajalaiva. Se teki laajoja kierroksia, luovi aallokossa ja saapui niin varovasti "Weserin" kylkeen, josta laskuportaat oli hinattu alas, — matkustajat seisoivat näillä portailla valmiina hyppäämään saapuneeseen alukseen. Mutta siitä hypystä ei tullut mitään. Sillä kun hinaaja pääsi "Weserin" viereen, nosti aalto sen korkealle ja iski jättiläisen sivuun, niin että "Weserin" rappuset särkyivät alapäästään ja niillä odottaneet maihinlähtijät joutuivat veden valtaan, josta laivamiesten oli tavattomilla ponnistuksilla pelastettava heidät ylemmäs. Rappuset ryskyivät, hinaaja huojui ja yski, ja sen oli kiireellä paettava tyhjin toimin pois. Uusi yritys, kolmas ja neljäs, ja aina sama kielteinen tulos.

Jo käsitimme me, jotka olimme aikoneet lähteä huvikäynnille Madeiraan, että kapteenin kielto oli järkevä, ja koko huomiomme kohdistui nyt siihen kysymykseen, miten nuo Funchaliin menevät, joita oli kymmenkunta, pääsisivät maihin ja pääsisivätkö ollenkaan. Lähes viisi tuntia kesti sitä kamppailua; yhä uusia yrityksiä tehtiin, yhä uusia aluksia saapui kykyään koettamaan, mutta siltä jo näytti, etteivät nuo ihmisparat, joiden joukossa herätti huomiota eräs vanha, heiveröjalkainen ja kivulloinen saaren asukas, pääse nyt kotiinsa ollenkaan. Ehkäpä he saavat seurata "Weserissä" Brasiliaan saakka ja sitten joskus paluumatkalla, ehkä parin kuukauden päästä, yrittää kotiinsa! Siihen eivät kuitenkaan madeiralaiset tahtoneet millään hinnalla alistua ja pari nuorempaa heistä heittäytyi, kun hinaaja taas kerran yritti "Weserin" kylkeen, suin päin rappusilta liikkuvaan, vaappuvaan alukseen, — ihme kyllä he sinne pääsivätkin mereen joutumatta, ja nähtävästi ehein raajoinkin. Mutta useimmille, joukossa oli naisiakin, ei sellainen heittäytyminen ollut mahdollista. Hätä oli käsissä, näkyi kyyneleitä, kuului valituksia. Toiveita myrskyn pikaisesta asettumisesta ei ollut eikä valtamerilaivan, jonka määräaikanaan oli saavuttava taas merentakaisiin satamiin, auttanut jäädä sitä odottamaan. Neuvottomuus oli yleinen.

Ja koko tämän hälinän ajan parveili kuitenkin "Weserin" ympärillä hirmuaallokossa kymmenittäin soutuveneitä, jotka tapansa mukaan olivat saapuneet myömään linjalaivan matkustajille Madeiran tuotteita, hedelmiä, helmiä, kirjailtuja kankaita, kukkia, korituoleja ja muuta rihkamaa, jota he tavallisesti saavatkin hyvin kaupaksi. Pettymyksen tuotti siis heillekin tämä aallonkäynti, jopa pahan kolauksen heidän elinkeinolleen. Mutta ne nuoret, notkeat pojat, jotka elinkeinonaan harjoittavat taidesukeltamista ja laivankannelta mereen heitettyjen hopearahain hakemista syvänteestä, ne kumma kyllä suorittivat temppujaan tässäkin aallokossa ja kirkuivat hirveästi, että yhä uusia rahoja oli heitettävä mereen. Heitettiinhän niitä, eikä yhtään mennyt hukkaan. Mutta katselijan selkäpiitä karmi, kun nuo alastomat raukat värjöttivät heiluvissa aluksissaan ja vähänväliä heittäytyivät niistä veteen, joka ei suinkaan ollut aivan lämmintä sekään. Kiipesipä totta tosiaan muuan uimassa ollut poika heitettyä köyttä myöten laivamme kannellekin myymään kaulaansa kiedottuja helmiä matkustajille — hän oli varmaankin ainoa saaren kaupustelijoista, joka sillä kertaa sai jonkun "afäärin" tehdyksi.

Mutta sillä välin ponnistettiin yhtenään ja jatkuvasti madeiralaisten saamiseksi laivasta pois. Ja se, mikä ei ollut onnistunut voimakkaalle, tukevalle hinaajalle, se onnistui lopulta heikonnäköiselle, keveälle moottoriveneelle. Se hiiviskeli kauan laivan sivustalla ja vahti hetkeään ja jopa vihdoin sen onnistui asettua laivan kylkeen niin, ettei se eikä rappuset rusahtaneet rikki. Syntyi tavaton, äänekäs jännitys ja kiireinen toiminta. Lähtijät nostettiin miesvoimin alukseen, yksi toisensa perästä, kapsäkit heitettiin sinne huiskin haiskin, avuttomat naiset heitettiin miltei yhtä varomattomasti. Viimeisenä oli vielä se vanha, tutiseva, huonojalkainen herra. Hän seisoi ja vapisi rappusilla eikä uskaltanut astua ratkaisevaa askelta. Silloin roteva matruusi koppasi hänet kainaloonsa ja ojensi hänet kuin mytyn odottavalle moottorimiehelle — niin oli hänkin pelastettu. Mutta totta tosiaan se tapahtui viime hetkessä, sillä taas tuli korkea aalto, joka uhkasi rusentaa moottorin laivan kylkeen — pieni alus lipui silloin siitä liukkaasti syrjään ja kiiti kuin lokki hyrskyävälle ulapalle, mistä se kovasti heiluen mutta kauniissa kaaressa ohjasi kulkunsa rannalle rakennettuun pieneen suojukseen. Helpotuksen huokauksia kuului joka taholta.

Mutta meille, s.o. useimmille luokkamatkustajille, jotka olimme unelmoineet pääsevämme Madeiran saarelle jaloittelemaan, nousemaan sen reheviä rinteitä myöten korkeille kukkuloille ja siellä jossakin ravintolassa maistelemaan madeiraviiniä sen kasvinpaikalla, meille jäi pettymystä ja karsautta mieliin. Laivaan vivuttiin kiireellä ankkurit, ja täydellä höyryllä lähdettiin painamaan "autuaitten saarilta" pois aavalle merelle, kaukaista lounaista kohden, — parin viikon maaton taival oli nyt edessä. Kävelimme kannella huonoa onneamme sadatellen ja ihmettelimme, kun ei edes tullut vastaan sitä lämpöaaltoa, kuumuudesta puhumattakaan, josta aina oli kerrottu ja kerskailtu. Tuuli puhalsi kylmänä ja rajuna, palttoo oli napitettava tiukasti kiinni, — mitä lämmintä etelänmerta ja mitä leutoja passadituulia nämä nyt ovat!

Niin toisillemme valittelimme. Tulipa siihen vihdoin kapteenikin, joka oli vapautunut rasittavista komentotöistään, ja hänellekin tietysti ivallisesti ilkuimme näitä pettymyksiämme.

— Onpa tainnut luonnonjärjestys nyt mennä nurin, taikka ainakin vähän niukahtaa saranoiltaan. Päiväntasaajaa lähestyessämme on kylmä ja Madeirassa ei saatu madeiraa.

Ukon silmässä oli veitikka, kun hän vastasi, että me kyllä jo jonkin päivän perästä valitamme muuta kuin kylmyyttä.

— Mutta sen saamatta jääneen madeiralasin suhteen on valituksenne oikeutettu. Jos kuitenkin olisin laskenut teidät maihin ja sinne hengissä olisitte päässeet, niin siellä varmaankin nyt vihapäissänne laseja kallistelisitte. Sillä takaisin laivaan te ilmeisesti ette olisi päässeet. Näittehän itse sen menon.

— Näimme tosiaan, täytyi meidän myöntää.

— Siispä kiittäkää minua!

Ja pienelle seuralle, jolla oli kunnia syödä ateriansa iloisen kapteenin pöydässä, hän päivällisen päätyttyä kuiskasi:

— Tahdon korvata teille sen saamatta jääneen madeiralasin. Tulkaa hyttiini komentosillalle, katsotaan, mitä siellä on jäljellä edelliseltä matkalta.

Olihan siellä kapteenin kaapissa jokunen pullo jäljellä ja hyvää se olikin. Myönsimme pettymyksemme sitä myöten korvatuksi. Mutta tekemättä jäänyt retki "autuaitten saarelle" meitä sittenkin kaiveli ja kismitti — onhan noloa kotiin palattua tunnustaa, ettei tullut sillä kuuluisalla saarella ollenkaan käydyksi.

* * * * *

Tätäkään ei kuitenkaan lopullisesti tarvinnut tunnustaa. Sillä paluumatkalla Etelä-Amerikasta kävimme Madeirassa. Sieltä päin tullessaan eivät laivat kyllä yleensä poikkea tähän saareen, niillä on silloin tavallisesti toinen reitti. Mutta se laiva, jossa palasimme, poikkesi tavoistaan ja poikkesi Madeiraan — syistä siihen saan ehkä erikseen kertoa —, ja me saimme kauniin, tuulettoman päivän nauttia kukkain ja hedelmäin ja satojen turistien saaren ihanuuksista.

Toinen pettymys, kylmyys etelämerellä, jäi lyhytaikaisemmaksi. Niinkuin kapteeni oli ennustanut, saimme jo päivän parin perästä Madeirasta lähdettyämme ruveta vähentämään vaatteita, päivä päivältä yhä enemmän — ennen pitkää ne olisi halunnut vähentää ihan olemattomiin. Mutta se olkoon oma juttunsa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings