KANTELE JA HUILU.
Reading edition
Kantele.
Minun veisti Wainämöinen Kuussa, vahvasta visasta: Nousi notkosta mäellen Kelpo nauloja katellen: Kasvo tammi tanteresta Otavaahan oksinensa; Nosti noihen nyrhösensä Raksi latvan lattiahaan; Naulat latvasta naversi, Kielet kehräsi kelalla, Aina aito auringosta Päivän hapsia hakien, Päivän säeitä sitoen.
Huilu.
Minä ilmestyn iässä, Alon aamu-tähtöisessä. Sukka-mielen silmöisestä Vähä vierähti pisara, Mantel-varpuihen välihin. Tuosta hyöty tuo hyväkäs, Peitti päivän pimentonsa, Josta iloihti Isäntä, Herra auringon avaran. Otti oksan oivallisen Oksan huiluksi hujelsi, Puuhun puhalsi puteron.
Kantele.
Vielä vasta valmistettu Olin tuores tuonilleni, Äänelleni äkkinäinen. Josta syystä synnyttäjä, Varsin veistamöisiltäni Nosti orsillen otavan Kuueks vuoeks kuivamaahan. Opin tuolla ollessani Tähti-tanssin taivahaisen, Jota jätkytän jälestä, Tähen tiellä taivutellen Kultaisia kieliäni, Tähen tahtia tapailen.
Huilu
Piti paimen pillinänsä, Käyen karjan kaitsejana Thessalian laitumilla Almetillä alimmaissa, Vähin voimin voitettua, Soassa kilpasoittajoihin Parahimman paimenia; Vasten mieltä Miitahaisen, Jongan kulta-korvahaani Puhui pillillä pahasti; Josta korvat korkenivat, Ett'ei saattanut salata Eikä peittoja pitellen, Eikä väkivallan kautta.
Kantele.
Sitten soitti sormillansa, Itse istuen perässä, Liemoveen lainehetta Purjehtiissä purrellansa. Silkkisiä seiliänsä Taivutellen, tuulillensa. Kuten tahto tuuliansa Taipumaahan taivahinen; Siten sormia sovitti Minun kulta kielilleni. Josko tyyntä, tyynemästi, Josko jäitä, jäykemmästi Paino peukalon perällä.
Huilu.
Sitten ankara Apollo Lainas laulu-neioillonsa, Jotka, somast soitettua, Säilyttivät sisällänsä. Opin siellä ollessani. Sanat syttyneen syämmen, Joita pojat puhuttavat, Piiat kilvoin kuultelovat Rakkanen rauettua. Muutin, maallisten majoista Tykkänähään taivahaaseen, Joss' on tuttu toimeheni, Joss' ei puuttune puhujat.
[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]