B. LAURIN TUOMISET.

Kerran kysy Kyyprialta, Hengeltä hemmeyden, Eroskin, Emältänsä: »Saisinko ma kerran käydä Pohjan kansat katsomassa; Millä lailla miehet siellä Sekä emännät elävät.»

Äiti ääntäpi hänelle: »Pakkanen paahtapi, Poikani! pohjan mailla; Sinne jääksi jähmettyisit. Jahka kevät kerkiäpi Joudat mennä joutsenille Johto-miesnä, juonen kanssa.»

Alko päivä Afrikassa Vaivata varilla Lähesty lämpelässä Matka-linnun majan muutto Tali joukko joutsenia, Joitten kanssa kaitsejaksi. Laitto lapsen äiti kaunis.

Evästetty emoltansa Hemmuilla, heluilla Vyötetty suosin-vyöllä Tuli poika pohjan maille. Tahto siellä talvellakin, Vilullakin viekastella, Mutkaelen muotoansa.

Suksin Suomessa samosi Jäniksen jälillä, Poluilla koikka-polven. Joutsi heitti jonkkelia. Pirun pikkuisen olalla, Viini visko vinkkeliä Pienen kaulalla kanaljan.

Oli Lauri laitelluna. Lankoja laduille, Risuihin rihmaksia. Oli pannut pajatsimet. Vaskisihin valjasihin Oli raidat raudotellut, Kultaellut kuusamikot.

Kyttä kyyrymöisissänsä Puikkiipi puistossa: Juristi kuret-lanka, Siirsi surma silmukkansa Pienen herjän hengen päälle; Että luuli lumiseksi Jänikseksi jähmettyvän.

Kurkku kurjalla kähisi: »Kyypria kylmästä. Autata armotointa!

Neittä kolme neuvo tänne Poloiselle pohjan maalle! Charis kaunoinen pelasta Karjalaisen kattilasta! Kuuli Kaarle kuikotuksen Korvesta kotiinsa. Kiljasta kimmautti: »Laukka juokse langoillesi Jop' on totta toisen kerran Käynyt näätä käntällensä Tahik' suurempi sukuinen.

Lauri koipesi kotoa Ailahti ajatus: »Jänistä jänttevämmän Pedon ketän peukalolla, Nyrkin-päällä nyljeskelen. Sitten mielin miekkonenkin Saada saksat kotihini, Kosioiksi koivilleni.»

Väärin polvin ponnistaapi Suksilla suoremmin Pyynnille pyssynensä. Tullen kammahdu, kuin katso: »Ihme! kumma! kuka tässä? Poika kaunis, kahden vuoden Tapioltani tapettu!»

Kaapajaapi kainaloonsa, Laukasi lankaansa, Sieppasi silmukasta Helma-lapsen hermottoman. Suukosteli surmattua. Polvillansa porkan päällä, Sadatellen sallimusta:

»Niinpä luonto loit minua, Ikuiseks' itkuksi Syy-pääksi syyttömästi! Mikä tulleepi minulle Muu kuin kauhia kadotus? Voi jos vielä virkonesit! Kuin mä koittelen kotona.»

Pisti pirun konttihinsa; Päinehen päivinehen Sopikin solkenahan. Siellä herjäkäs herähty Äitelästä äimyksistä. Nuolen, tuskat tuottavaisen Laurin laukasi lävitsen.

Lauri tulla tuuhottaapi; Laskeepi laukusta. Pedonsa permannolle. Sepä ensin emännältä, Että itse isännältä, Syvät sytytti sydämet, Kiehto keuhkot kiimohinsa.

Sitten naiset naimattomat Taivutti talossa Rakkauden rahkehita Ottamahan olka-päille. Povet poltteli pojilta, Väänsi mielet miehiltäkin Nurin narin narrin töihin.

Sen on Lauri langoillansa Sairauden saattanut Polonen poika parka Itse istut ikkunassa, Ylen öitä yksinäsi. Kasvot kuuta katselevat Ajatus on Aunen luonna

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 17, v. 1833; siihen käsikirjoitukseen, joka pääasiassa on yhtä pitävä tämän kanssa, on nimen viereen kirjoitettu sanat »Laur Ventolaisen tarinasta».]