ASKO JA WALPURI.

Återklang af Oehlenschlägers Siwald och Thora.

Neion nukkuvan sylistä, Vuotehelta Walpurinsa, Irvennöllä ilkiällä, Nurialla nauro-suulla, Varastikse viekkahaste, Sukkelaste sulhainen. Neito huolellen havaissut Kaipajaapi kaonnutta, Vajootansa valitellen. Vaan ei kuule Askon korva. Kurjan Warvon valitusta, Köyhän itkua isoa. Mäni maille vierahaille, Outopaikoille pakeni. Siellä osti synnin orja Olonsa osallisuuen, Herras-köllin kunniahan, Ansiohon Aatelmiehen Jopa juohtu joutokoiran Mieli-tietty mielen eistä, Armas neito aatoksesta. Vaan kuin kymmenen kohite Vuotta viljaista vajosi, Ehti kauneus kaota Tahlauntua terveyskin Rajan ruumiissa rikoisan; Ehti kultakin kulua. Herras-miehen hyppöisistä. Alko aika ahistella Miehen mieltä muattumahaan. Kaipo Walpurin vakavan, Suru neitosen suloisen Mättihikse mieloisehen, Sysäsikse syämmeheen. Päivät päätteli nälässä, Illat itkulla lopetti, Öitä vietteli vilussa Nähen unta onnetointa, Surkeata suuatellen. Vaan kuin viittasi väliste Warpo käellä kaunosella. Tulemaahan turvaksensa; Ano Asko anteheksi Toinen leppyä lupasi, Taipua tilin teota, Ilman itkuta ihana. Tuosta ilkiö ihastu; Läksi tiellä tunnetulla, Miilustellen mierolaissa Isänmaalle muinoselle. Tuli vanhan veikon luokse. Veikko pieksi piiskan kanssa, Ropsi ruoskan varrellansa. Tuli vanhan siskon luokse. Sisko siimalla sivalsi, Kotahalolla kuritti. Tuli ystävänsä luokse. Ystävä se ylpeästi, Valehtellen vastaeli: »Empä tunne tuota miestä. Mäne matkasi minusta, Kule kutkale kotiisi!» Kulki kait kirkonmaata. Mäni sulusta sisälle, Kävi kirkon kynnykselle, Tuohon lepsahti levolle, Tuohon vaipu vaipumaahan. Hauan kaivaja kolisti Luita kirstusta kokohoon, Kirkko-seinän selkäpuolla, Pohjus-puolla porstuata, Virttä veisaten suloista Hyräellen hengellistä: »Päivän tieän kullon synnyn, Kanssa kaiken kullon kasvon; Vaan en tieä sen tuloa, Kullon kuoleman pitänen.» — Asko armoton kysyypi: »Kellen vuoetta virität?» — »Sillen miehen-surmajalle, Joka tappo ihtehinsä Pelätessä pyöveliä.» — »Kennen hautoja hajotat? Kennen kirstuja kolistat?» — »Siit on kymmenen kohite Vuotta vaikeeta vajonnut, Kuin mä vuotehen viritin, Kaivon hauan kammoittavan Sillen piika parkaisellen, Joka jouutti hänensä. Koska ylkä ylinkahto, Hylky! Hylkäsi mokoman, Sikiönsä saattavaisin, Kuorman kantavan omansa. Mäni maille vierahaille, Outopaikoille pakeni.» — Asko armoton kysyypi »Mik' ol' nimi neitosella? Kuka suku surmajalla?» »Se ol' Walpuri vakava, Jongan kalloja kolistan, Jongan luita luskuttelen.» — Syän säikähti sikiön, Henki häpsähti häväistyn. Surma syrkkäsi samassa, Paha paiskasi perästä. Asko paran armottomast, Kirkon kulmahaan kivisen. Veri purskahti punanen, Päästä poloisen pihalle. Tilkka muurille tipahti, Toinen seinälle sorahti, Kolme kallohoon katosi. Kirkon kulma kammottaapi. Veri valkean valaisi. Siin on merkki murhajalle, Puna pilkku pettäjälle, Jok' ei vuolu vuolimella Eikä kalkilla katoa.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]