POHJAN AINO.
Reading edition
I.
Mont' on aatoksissa aavistusta, asuu sielussani synkkä yö. Manan sulho leikkiänsä lyö, viittaellen kohti kalman usta.
Mennyt päiv' on ollut liian musta, ahdistuksen hammas syöntä syö, loppuu lyhyt elämäni työ, eroon — enkä tunne kaipausta.
Soita, meri, laulujasi mulle, saavun kohta syleiltäväks' sulle, armaiden, ah, aaltoin keinuntaan;
pääni raskas, sorrut alla painon, koht' on suru loppu Pohjan Ainon, rauhan, rauhan pian jo nähdä saan.
II.
Yö kulunut on häitä aamun koihin, on leikki lahden laineen hurmaavata; ois' sinne päästä liian suloisata — ei halaa murhemieli nautintoihin.
Vaan silmänsä kun luopi ulapoihin ja katsoo paatta kullanhohtavata, min yli vallaton käy aaltoin rata, — niin ihanaa ois unhottua noihin.
Hän muistaa lemmen lapsuutensa ajan ja nuoren elämänsä tummentajan, mi taaskin häntä kiinni tavottaa.
Hän sulhon näkee uivan aaltoloissa — hän sinne syöksyy — kaikki katoo — poissa on Aino. — Meren aallot humajaa.