HOPEAPURRESSA.
Reading edition
Ma hopeapurressa aatosten halk' avaruuksien matkailen ylös tuonne, missä viileä valkeus vaimentaa surut synkät — missä syän auvon saa.
Näen suurta silloin ma: taivahan tulihohdon kuin ruusupurppuran syysilloin; näen äärettömyyden aavan vain, — oi, sielu, miksikä pelkäät ain'?
Pian pitkäisen salama viillättää maan äärestä toisehen, väräjää pyhä taivas. Käy jylinä: elämä kamppailee, pyhä taivaan avaruus valkenee.
Näen: maasta, mullasta heijastaa kuin varjo — siell' ihminen ponnistaa luo valon! Hän taistelee, heikosti aavistain olevansa sukua korkeain…
Jo haavepurteni pirstaks' lyö tuhosalama: lankee pimeys, yö. Ah, sielu: vain kaihoja osanas ollut on ja tuska ankara, armoton.