ENTISUNELMAT.
Reading edition
I
Maailma on surma kaikkein suurten unelmain, maailmalta miksi valhelohdutusta hain… maailma vain koettajalleen kostaa. Lapsuuteni suuren uskon mukanani vein, kun mä läksin kulkemahan ypö-yksiksein: kun ma tahdoin elon riemut ostaa.
Maailmalla temppelit on huvein hurjimpain, joiden alttarilla katoo kulta unelmain; siell' ei heikko lapsenhaave kestä. Himot hillittömät syttyy ihmisrintahan, väijyy alla kultakuoren käärme kuoleman; häipyy pyhä haave sydämmestä.
II
Oli mullakin hurja haave: oli saada onni mi kestää. Mit' olen ma saanut? — vain öinen aave nyt nousuni kaiken estää. Olen saanut vain tutkainta potkaista, en voittojen riemua tuntea.
Lien jo väsynyt etsimähän, lien liian uupunut taistoon. Mut vielä mä joskus vähän herään entisunelmain vaistoon. Ja silloin mä itken, en kyynelin, vaan sydämin verta vuotavin.
Minä katselen virran vettä, joka kauas merehen kiitää. Olen tunteetta, sydämettä vain harmaa ajatus liitää joen pohjalla, kuilussa syvyyden. Ma oudosti syvyyttä katselen…
Lyö päässäni kiusaus kumma: — tuoll' onneni ainoa vuottaa. Vain syvyys pohjaton, tumma voi pettyneen tuskille tuottaa ikirauhan ja levon… Ma säikähdän… nyt vasta vaarani ymmärrän…
III
Viel' ei sentään silloin onni etsijäänsä jätä, kun on pieni kipunainen syöntä sykkivätä. Viel' ei silloin loppu kaiken, paljon jos ken hukkaa; vielä tahdon viihdytellä pyhää päivänkukkaa. Tahdon laulaa taivaan tähden paistamahan yöhön, ryhdyn hartioin ja järjin kohtaloni työhön. Vannon valan, jonka pitää tahdon hautaan asti; tahdon ett' on elollani varma, vakaa rasti. Sit' ei vielä onni jätä, joll' on pieni kipunainen syöntä sykkivätä.