MUINAISUUS.
Reading edition
I.
Oi, muinaisuus! Miks' syntynyt en silloin? On ahdas aikani, myös aatokseni! Katoopi kaikki: kauniskin pois meni. Nousseeko kuollut haudastansa milloin?
Miks' aikana en ollut Hellaan suuren, miks' silloin en, kun nous' se uudestansa, kun maata polki jumalainen kansa, mi löysi ihmiskunnan sukujuuren?
En tunne surua, vain kaipausta: miks' ihmiselo liian pian sa vaihdut? Ah, aatoskin, kuin tyhjään haihdut, haihdut! Kun nuoruus kukkii, nousee pilvi musta.
Ma kuulen vienon soiton kaukaa yöstä, mi rajana on menneisyyden maille. Niin, parhaintako jäänyt olen vaille, orvoksi kuolemattomien työstä?
II.
Taas istun vallassa aatosten, kuu illan kirkasna hohtaa. Nykypäivien murheita muista en: ohimennyt mieltäni johtaa.
Nero säihkynyt mahtava muinoisin, sitä patsaat laulavat yössä, sitä kertoo kirkkaus marmorin hyyhohdossa, hopeavyössä.
Mun nousee mieleeni kaihon vuo ja suurten henkien muisto; pyhän viileytensä yöhyt tuo, jäätähdissä uinuu puisto.
Oi, aatos sa autuas, lennä, luo ikikuulujen aikojen kuvat! Ylös joudu ja hurman juomat juo: sun voimasi uudistuvat.
Elä vaivu, sieluni, unehen, kun kerran rauha on sulla! Kuka hetken valossa kestää sen: saa ylitse pimeys tulla.
III.
Vuossatais-untansa nukkuvat nurmien alla sankarit ylevät. Kerran he kulkivat ees hehkuen, vapautta janoten taistelemalla. Heidät, oi iäisyys, kohota kirkkautees!
Haudoista isien nouseepi siunaus, siemen, taistoista sankarten aartehet, aatokset, maa. Rauhassa untansa kohdussa kotoisen niemen iäti levätä vapauden vartiat saa.