PÄIVÄNMAA

Elämän ihme, armo auringon väkevä meille välkähtänyt on: Maa nousi alta pohjan yön ja jään, päin päivän kirkkautta nosti pään. Maa, masennettu pitkään pimentoon, vapauteen, aurinkojen aurinkoon, pään nosti, käänsi rinnan routaisen, joi taivaan tulta, tulvaa valkeuden.

Niin koitti, Suomi, suurin toukokuus, niin sydämeesi vuoti voima uus. Niin katkoit kahlehesi, jääsi loit. Mit' unelmoit, sen uskalsit ja voit. Mi sadoin talvin täyttynyt ei ois, sen täytti nuori, nopsa kevätkois. Kuin päivän kaari kasvoi maahan yön, sa miestä kasvoit mittaan miehentyön, ja voimaa kilpaan hyvin kilvattuun, maan valituita valon taisteluun.

Niin kevät. Entä kesän tähkäpää? Täys, ihanainen Suomen suvisää? Vapaitten miesten vauras, armas maa, miss' ihmis-onni, -kunto kukoistaa? Ois suvi kirkas, sorja, suloinen maan tään kuin soitto luojan sormien: suot sulaa, leikkii aallot, lehdikot; mut maassa haastaa haudat, rauniot ja murha, murhe, murros suunnaton, ja viha Suomen suvivilja on. Ja yöhön päin maan otsa painuu taas. Jaloimman kasvun kade halla kaas. Oi, että tuhoisimman turman tuo kotoinen, raaka, raukka korpisuo!

Syys maassa on ja sydämissä syys. Välähti, sammui kevään väkevyys. Maa, verell' urhoin lunastettu maa, mielt' eikö muuta mullan-matalaa? Kuss' astui kuoloon altis sankaruus, jäi eläjäksi kaupin kataluus, ja kussa kulki jalopeuran tie, shakaalit luihin saakka saaliin vie. Ja maa, mi päivänmaaksi päästä pyys, siin' että kukkis, kypsyis ihmisyys, taas vanha vain on roudan, riidan maa, miss' ihmispeto valtaa vartoaa.

Ja aatos kolkko mieltä kouraisee: Siis suotta vainko Suomi taistelee? Meit' ilkkuuko vain ilve loputon, ei kirpoo kirot Suomen kohtalon? Maan valkeusko nähtiin, jotta pois se katoais ja kahta öisemp' ois polomme taival, uus kun sortaa yö? Vain yökö määrämme, ei päivän työ?

Oi aatos ange, noin mi kapinoit, oi kuuntele, sa äänen kuulla voit, ei vaienna sit' yö, ei surman suu, ei tyrmä, rovio, ei ristinpuu, katoovan kaiken kadotessa soi elämän kutsu, jok' ei kuolla voi.

Kuss' ikinä on tehty uljas työ, siit' eikö syttyin sydän myötä lyö? Kuss' ihmisyytt' on mataloissa maan tulella tullut henki kastamaan, siell' eikö niinkuin tulenpatsas näy päämäärä, päivä, jok' ei mailleen käy? Siit', ihminen, kautt' aikain eikö vie vapahtajaisi, tietäjäisi tie? Sielt' eikö kirkas, vieno viesti soi: maa, näytä, mitä päivän valta voi!

Min vihan vallat voi, se nähty lie, lie nähty, minne veri, rauta vie. — Ja mahdettu mik' ois maan ihanuus, mi kukoistuksen kultakausi uus, jos rakasti ja rakensi ja loi niin sydämet, kuin vihata ne voi!

Maa raadeltu, vaikk' yltää yö ja syys, sua viel' yks ihanne, yks ihmisyys valaisee, kutsuu valo kuoloton: maan mahti, liity päivän liittohon, sijansa että auringossa saa sydänten kaipaavaisten kasvinmaa, ett' yhä uudet armaat vyöhykkeet vapautuu, kauan kaiheess' uinuneet. Sydänten maa! Se päivänmaaksi tee! Siell, elon lähteet silloin solisee; kuin maasta nousee sorja palmupuu, siell' aatos suurta kohti suunnittuu; ja latvaa tuutii tuulet suviset, hedelmät kypsyy kullanhehkuiset; ja valtakunta miesten valkeain avartuu aurinkoisin voittomain. Ja kansa, kuolemassa pystypää, myös oikein elää, olla ymmärtää.

Lausuttu Turun yliopistoseuran juhlassa Suomen Kansallisteatterissa, syksyllä 1918.

|

HUOKAAVAT KORVET

Runo Karjalalle Kalevalanpäivänä 1921

Mitä huokaa raskaasti Karjalan kaukokorvet? Ken tuskan raastamatta sen kuulla voi? Yön vallat uhkaa, vankuvi vainotorvet, miss' ammoin armas, kaikuva kannel soi. Nyt laulun maassa mielet on alla miekan, ja missä kukkinut on runo kuoloton, nyt varjoo kuolema kansan jo kannelniekan. — Oi kohluja heltymättömän kohtalon!

Sill' ansainnutko se iskut on ilkivallan, ett' ihmisyytt' ikilauluin se seppelöi, ett' aurinkoisena, neljänä mailla hallan sen hengenvilja virsikäs heilimöi? Siks onko tuskain maljan se pohjaan juova, ett' ainaisen ilon heitti se helkkymään, siks itse sortuva, että sen loihtu luova loi aarteen ainokaisen all' ilman tään?

Jos Suomen surra, jos riemuita suonee aika, kuin vangituin sävelsoinnuin se ilmi sois, kuin valjuna, ellei Karjalan kanneltaika sen sielulle lennon siipiä suonut ois! Ja kauniimp' ihmiskausi kun kerran koittaa, kun katseen avartaapi sen aamu uus, kun suuriaan suku ihmisen kunnioittaa, ei pienin Karjalan lie runoruhtinuus.

On toisin tuomios kuin tähän aikaan raakaan; vaan nyt, oi Karjala, raskas on kahlevyös. Nyt murhan miekka ja pistin on pantu vaakaan. Ol' unta aamusi, totta on turman-yös. Eik' auttajaa! On heikko heimosi kunto, — siks Suomen otsatähden jo vieras vei. Ei turvaajaa! On turta heimosi tunto, oman etsikkonsa aikaa se tiennyt ei.

Ja kuurot, kuurot on sorrolle Vienan suiston § maan kansat muut. — Toki kerran ol' aika kai, jona syttyä voi sydän puolesta Hellaan muiston ja säihkymään vapauttajasäilän sai. Nyt sorjan sorruntaa väkivalta ilkkuu, vuoks saaliin kamppaillaan, mut ei kauniin muun, ja ryöstökullat kiehtoen korvaan kiikkuu, ei Karjalan kannel, virret ei Vienansuun.

Siis yksin kohden kolkkoa kärsimys-yötäs, sa heimon helmi, armas Karjala, käyt, vain heimohenkesi hehkuva liekki myötäs, vain kaukomielesi kalpenemattomat näyt, syvä sydämessäsi vain väki Vainolainen, mi Tuonen yöstäkin syntyjä noutain nous, sa, joll' yli-inhimillinen, yksinäinen on taisto, niin totta kuin joustaa henkesi jous.

Kuin kärsijän ylvään, jonk' ikituskan ammoin näki Kaukason kalliot tai Hyrkaanian hyyt, niin Pohjan korvessa valtaan kaikkien kammoin sun henkesi syösseet yht' ovat ylhät syyt: siks säätty on kärsintään se ja vainoon, vaivaan, ett' ylhäisiin sen kuoloton kutsu on, ett' yöhön Pohjan se tuonut on tulta taivaan ja mullan orjasta muovannut inehmon.

Sua sitoo, myös sua, kultaista kultaisempi iankaikkinen kahle Pohjolan kallioon, sun rintasi riemu ja polttava tuska, lempi: maa taattojen maire on kehdosta kalmistoon! Repi rintaas, kappaleeseen raateli kahteen väkivalta, mi kotkankouransa syvään lyö. Mut viel' ehyt Äänisjärvest' on Pohjanlahteen unes suuri — on ennustähtinen ylläsi yö.

Titaani, mut lempein ja hurskain ja herkin heistä, päin pystyin, korkeampana kohtaloaan — niin seisot yksin, missä on kohtalos seistä, niin kärsiä, kestää ol' arpasi ainiaan. Ja syyttävästi, synkkänä rintas huokaa, jot' ei voi rietas sortaja suostuttaa: Emo Maa, pyhä kaikenkatsoja Aurinko, luokaa en tuskaan katse, ken vääryyttä kärsiä saa!»