AURINKORATSASTUS

Bukephalos, Bukephalos — ken sillä ratsastaa? Ei suvaitse se suitsia, ei salli satulaa.

Se nuori on, se sorja on, mut villi, virmapää. Kuin monta miestä maassa lie, se suistajatta jää.

Ken yritti, sen tehneensä ties katumoiksi kai: vain kyljet, raajat ruhjotut siin' uskalikko sai.

»Pois viekää villi potkija!» niin tuomio jo soi. »Ei konsaan tulla ratsua tuost' elukasta voi!»

Mut ruhtinainen ryhdiltään mies nuori astui luo: »Mun ajaakseni antakaa viel' äksy varsa tuo!»

Ja orhin ohjiin tarttui hän, mi teiskui temmeltäin, hän suostutellen suoraan vei sen päivän terää päin.

Hän ymmärsi, mit' urhot muut ei voineet ymmärtää: vain omaa säikkyi varjoaan tuo varsa vauhkopää.

Ja äkkiä kuin leimaus hän selkään leiskahtaa, ja raisu ratsu kiitämään kuin nuoli kimpoaa.

Kuin jyske saattaa salamaa, niin tanner jytisee, ja katsojat ne kauhusta jo kaikki kalpenee:

Koht' auttamatta murskattu on uljain toivo maan! Ei, aurinkoa kohti vain hän rientää ratsullaan.

Niin nopsana, niin norjana nuort' ohjaajaa se vie; sen päästi varjonkammostaan jo päivänkirkas tie.

Niin kauniisti se kaartelee, kuin siivet sillä ois; ja riemuisa on hämmästys, jo häipyi pelko pois.

Ja varsa, äsken vauhko tuo, jo toisin tuomitaan: moist' orhia, moist' ohjaajaa ei nähty milloinkaan!

Ja konsa leikki leikitty ol' uljas, lennokas, ei ilon kyynelt' estää voi maan vanha valtias:

»Tee, poikani, jo maastasi jalompi valtamaa; sun liian pient' on ohjata vain Makedoniaa!»