KUKKULA

Humisevan holvin alla polku loiva, monin mutkin, polvin ylös kiemuroiva.

Virsta virstan jälkeen nousemista kestää. Näköalan välkeen metsän seinä estää.

Joskus oja, aita, oudompaa ei uutta. Mikään tien ei taita yksitoikkoisuutta,

tarjoo tavatonta, maksavata vaivan. Muistat tietä monta samanmoista aivan.

Astut, astut vitkaan, uupuvat jo jalat. Tuskin huomasitkaan, kun jo aukee alat.

Pälvipäihin hiiluu täys jo päivän terä, keltalainein kiiluu halme, pellonperä.

Taukoo tasamaaksi laki vaaran loivan, vainioksi, haaksi talon vankan, voivan.

Puunto pirtin seinän honkapuulta hohtaa. Pitkän pihaheinän halki polku johtaa.

Tanhualle sauvas tiellä vuoltu vaipuu, samoo katse kauas, kauas niinkuin kaipuu.

korvet, järvet jalot kimalluksin kirkkain, tanteret ja talot ihmisvaltaa virkkain:

kylät, kirkot vasten kaukaisuutta salon näkyy koossa lasten korttitornin, -talon.

Yks on suuri yhä, näyttää suuremmalta: kuultopylväs, pyhä korkeutten valta:

Etäisyytten ääriin näkyy estehettä peninkulma-määriin metsää, vuorta, vettä:

holvit humuisammat, korkeampi rinne, vallat vaurahammat taloittuneet sinne.

Pitkät pellot heillä, tähdet tähkäpäitä. Sieltä silmänneillä tiet ei seinäkkäitä.

Vaara vaaran päällä, laajempi sen laki. Vasta tunnet täällä, kunne haavees haki.

Laakson tuskaa tuimaa tunnet kukkulallas: huiput nuo sua huimaa, alangot ei allas.