MOLIÉRE

300-vuotismuiston päivänä, 15.I.1922

Ne yhtyi, ylhä kirkkaus ja herkkyys hengen palon, mi Gallian on kaunistus, maan mainehelta jalon; ne miehen mielen ahjokseen sai suuren, aurinkoisen, ei ihmisyyttä inhonneen, vain leimaa mullan loisen.

Ne voittelohon voiman soi, mi leikitellen voitti. Mies yksi ylivoimin voi, ja tuhat turhaan koitti. Vain käydä voittosaattonaan hän käski kiusain, kiukkuin, ja kuulun jäljet kukkimaan jäi riemun mettä tiukkuin.

Jäi voittajaksi voimakkain, ken sorjan kilvan kesti. Pois hetken kuplat kuolee vain, suur' elää ikuisesti. Viel' areenalla uljas on, viel' iskut viuhuu vinhat päin laumaa, jok' on luvuton kuin ihmis-eljet inhat.

Kuin petoparveen pystypää käy mies, ei väisty, lymy, ja aseenansa välkähtää vain salamainen hymy. Se lauman karsaan lannistaa, on vimma voimaa vailla, ja monta päivän leijonaa pois hiipis hiiren lailla.

Ne hyppelee, kuin turkissaan ne tuntis tuliruoskaa, kuin taltuttaja tahtoo vaan: hei, tepastelkaa, juoskaa! Sua, ilkeys, sua, epattuus, sua, itse suuri tyhmyys, ei auta, vaikk' on luja luus, saat reiän otsakyhmyys.

Miss' itse ikivaltain lie työ turha vastaan kiistää, mies sotisorja voiton vie, pois naamarinne riistää. Ja nähdään, mitä sattuvan niin harvoin nähdä saatiin: hyv' asia hyvän ajajan sai korkeimpaan raatiin.

Ja maassa hengen ylhän on viel' äänivalta vakaa, se virkkaa viime tuomion, se oikeutta jakaa. Kuin soihtu, heljä hengen työ kautt' aikain kauas hohtaa… soi lyyry, nuolet kohti lyö, kätt' itse Phoibos johtaa.