METSÄN KALMISTO

Ei kuolla metsän jalo voi tallijuhdan tapaan. Salaisin hautaa salo vaeltajansa vapaan.

Sen viime hengenvedon yö lauha ottaa vastaan. Kisoille unten kedon pois salo laulaa lastaan.

Väkevät sammuu vaistot, ja laukee voima jänteen. Taa vaipuu valtataistot, kuin päivänlasku länteen.

Vasaman tuiman vartta nyt punaa suonten kulta kuin liekki kasvain kartta — saa aarteen ahnas multa.

On juostu viime kiista, voi raueta jo raajat. Edemmäs riensi riista, kuin minne saapuu saajat.

Pää ylväs maahan vaipuu yön helmaan, rauhaan korven. Niin kauas, kauas haipuu kaikk' äänet ajotorven.

Pois tenhot teitten aavain unohtaa uskalikko; unt' yrtiksi jo haavain saa rinta nuolirikko.

Niin vienosti se raukoo, niin auttavaisin aikein, niin hiljaa taju taukoo: näin helppoako vaikein!

Soi tuuditellen tuoneen vain tuuli yön, puut jylhät. Yön tähdet ruumishuoneen on kynttilöinä ylhät.

Yö kuolinliinat kutoo, sen varjot vainaan pukee. Yön kastekyynel putoo, yön mykkyys haudan lukee.

Ja kukkia ja lunta kuut kulkee ylle kylväin. Maan unta, mullan unta all' uinuu metsän ylväin.

Ja peittynyt on pian iäksi ilmain alta, kuss' etsi kuolinsijan, kuss' uupui metsän valta.

Vain, kyltyin ihmiskyliin, jos eksyt joskus liian syvälle korven syliin, oi sisko sinipiian,

käyt helmaan hiljaisimpaan sen kätketyinten loukkoin, sen viitaan vihannimpaan, pois kauas teiltä joukkoin,

maass' ehkä mätäs hohtaa niin vehmas, tuoreen tumma, sisällä korven kohtaa sua kukkaloisto kumma.

Mont' ehkä muisteloksi sa poimit, poistut luota. Et metsän kalmistoksi sa tunne paikkaa tuota.

Et arvaa, mist' on nurmeen tuo noussut 'vehmas nukka, maast' että sydänhurmeen joi voimaa korven kukka.