XV LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin iltapuolella Aldous Raeburn seisoi Mellorin ovella. Kun hän astui vierashuoneeseen, laittautui rouva Boyce, joka oli kuullut hänen soittavan, kiireesti pois.

"Älkää menkö", sanoi Raeburn niin päättävällä äänellä, että rouva Boyce jäi seisomaan. "Tahtoisin saada jotain selvyyttä tässä asiassa. Sanokaapa, onko hän todellakin sitä mieltä, että minä olen tavallani syypää sen miehen kuolemaan — että meidän tämän johdosta olisi erottava?"

Rouva Boyce näki, että hän rutisteli kädessään avattua kirjettä. Mutta hän ei tarvinnut mitään selityksiä. Hän oli odottanut herra Raeburnia joka hetki tämän päivän kuluessa ja juuri tässä mielentilassa.

"Marcella selittäköön itse puolestansa", sanoi hän hetken arveltuaan. "Minä en ole oikeutettu puhumaan hänen puolestaan. Paitsi sitä en suoraan sanoen voi häntä käsittää, ja kun minä ryhdyn väittelemään hänen kanssansa, käy minulle aina selväksi, ettei minulla ole mitään osallisuutta häneen eikä koskaan ole ollutkaan. Hänet kasvatettiin minusta erillään, eikä minulla ole minkäänlaista valtaa häneen. Enpä niinmuodoin minäkään voi olla teille avuksi."

Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän jatkoi kyselyjään.

"Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen kirjoittanut hänelle — mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain tietoa itsestään."

He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua — yönvietosta mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.

"Tiedättekö", huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, "että nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa jännityksessä ja kauhussa!"

"Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava? Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton — tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset. Myös naisten — ja kenties naisten enemmän kuin muiden — on opittava kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään."

Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi — oli jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt — että hänen elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi. Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella oli varustautunut syytöksiin — nuhteisiin — rukouksiin — oli valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava äänettömyys niin hyvin kuin taisi.

"Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki", puheli hän matalalla äänellä tultuaan lähelle Aldousia. "Kyllä tiedän, että eilinen kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä — ja kaikki, mitä sanotaan ja tehdään, loukkaa niin minua."

Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan. Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne — kapinoiva raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.

"Marcella", sanoi hän istahtaen hänen viereensä. "Luitko sen kirjeen, jonka kirjoitin sinulle päivää ennen — —?"

"Luin."

"Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön surullesi — kärsimyksillesi — tai kenenkään ihmisen kärsimyksille, jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea niin?"

Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.

"Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet tehnyt", vastasi hän.

"Mitä sitten olen tehnyt?" sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan lähemmäksi Marcellaa. "Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille — omantunnon vapautta — arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta — näyttää sinulle omaa sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta — josta minä kärsin enemmän, oh, paljon enemmän kuin konsanaan sinä — että minä sinun kanssasi kuljin kohti samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa."

"Ei! ei!" huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa, "mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit pahoillasi — että sinulla oli taisteluja — että sinä säälit minua — säälit heitä. Mutta sinä arvostelit kaikkea ylhäältä käsin — sinä katselit alas meihin — eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla — keskellä kaikkea kauhua ja epätoivoa."

"Kenessä oli syy", keskeytti Raeburn, "etten ollut kanssasi. Enkö minä sinua pyytänyt — rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla. Se mikä esti minua — esti meitä — no niin, selvittäkäämme ensin tämä seikka. Olisitko tahtonut", hän puhui hitaasti ja painokkaasti, "olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle, syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä, olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen."

Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.

"Etpä näy muistavan", huudahti hän, "että mikä meitä erotti, oli se, ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi — ettet tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja — etkä ajatella miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme Hurdin laiselle miehelle — jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja sorrettu." Hänen huulensa vapisivat.

"Siispä on lopputulos se", sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, "että, jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on rahaa, niin sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden. Minun omatuntoni, minun tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään. Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta — puhut tasa-arvoisuudesta — ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin."

Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi syrjään heikosti huudahtaen.

"Oh, jätä minut — jätä minut! Voinet olla oikeassa. Kai minä olenkin ollut turhamainen, kohtuuton ja kova. Mutta etkö sitten huomaa — etkö ymmärrä — —? Kun mielipiteitten eriäväisyys tällaisessa asiassa on niin suuri — kun se on vetänyt näin syvän juovan välillemme — mitä onnea silloin olisi meidän avioliitossa odotettavana? Minun ei olisi pitänyt koskaan — ei koskaan antaa sinulle suostumustani. Mutta nyt", hän käänsi verkalleen kasvonsa Aldousiin, "etkö itsekin huomaa? Nyt minusta on tullut peräti toinen olento. Paljon siitä, mitä minussa silloin oli, on mennyt menojaan iäksi päiväksi — ja sen sijasta polttaa minussa nyt tuli — joka minua kiduttaa, kannustaa eteenpäin — jonka täytyy päästä puhkeamaan. Ajatellessani nyt kaikkea sitä, mikä minulle oli niin mieluista, kun sinä pyysit minua vaimoksesi — rikkautta, kauniita vaatteita, jalokiviä, paljon palvelijoita ja valtaa — yhteiskunnallista valtaa — sitä ennen kaikkea — minua iljettää, minä voin pahoin. Nyt en voisi hengittää Maxwell Courtin tapaisessa linnassa. Köyhät ovat nykyisin minun silmissäni ainoat, jotka todella elävät ja todella kärsivät. Minun täytyy elää heidän kanssaan, tehdä työtä heidän puolestaan ja miettiä, mitä voin tehdä heidän hyväkseen. Sinun täytyy minusta luopua — sinun täytyy. Oh! mielelläsi sen teetkin. Oletpa vielä iloinen ja kiitollinen kun — kun saat tietää minkälainen minä olen."

Raeburn säpsähti näitä sanoja kuullessaan. Missä nyt oli profetissa? Valkeana ja läähättävänä makasi hän nojatuolissa kasvot sen selkänojaan kätkettyinä.

Siinä tuokiossa oli Aldous polvillaan hänen edessään.

"Marcella!" kuiskasi hän tukahtuneella äänellä vetäen tytön vastahakoista kättä huulilleen. "Sinä ajattelet, että kärsimykset kuuluvat vain yhdelle ihmisluokalle? Etkö todellakaan aavista, mitä minulle teet, jos riistät itsesi irti minusta?"

Marcella riuhtaisi nyyhkien kätensä pois.

"Mene! älä tule lähelle", sanoi hän, "siinä on enemmän — vielä muutakin."

Aldous nousi.

"Tarkoitat", virkkoi hän muuttuneella äänellä, hetken vaiti oltuaan, "että välillemme on tullut jokin toinen vaikutus — jokin toinen mies?"

Marcella oikaisi itsensä pystyyn tuolillaan ja tukahutti itkunsa kovalla voimainponnistuksella.

"Jospa minulla ei olisi muuta sanomista, kuin että erehdyin itseni suhteen ja osani suhteen elämässä", alkoi hän viimein tehden tuontuostakin pitkiä pysähdyksiä. "Minä tein väärin, mutta anna minulle anteeksi ja anna minulle takaisin vapauteni meidän kummankin tähden — sehän on — sehän on vaikeata — mutta kuitenkin parempi kuin tämä! Etkö todellakaan ole käsittänyt, miten asiat ovat olleet? Melkein heti sen jälkeen kuin — kuin herra Wharton muutti meille, rupesin minä katselemaan kaikkia asioita — en omalta kannaltani — vaan hänen kannaltaan. En ollut milloinkaan ennen tavannut sellaista miestä kuin hän — en ketään, joka olisi minulle osoittanut sellaisia mahdollisuuksia omassa itsessäni — joka olisi minulle opettanut miten elämämme — ei vain omaisuutemme — on uhrattava suuren asian hyväksi — joka olisi minulle näyttänyt kaikkia nykyajan kysymyksiä sellaisessa valossa. Minä pidin suhdettamme vain ystävyytenä, mutta se teki minut kriitilliseksi ja kärsimättömäksi toisten suhteen. Oma itseni en ollut alusta alkaen. Sitten — tanssiaisten jälkeen" — Raeburn kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin — "kun olin tullut kotiin, kuulin huoneeseeni askeleita — tiedäthän, että kerrotaan kaikennäköisiä kummitusjuttuja siitä talonosasta — ja minä läksin alakertaan katsomaan. Kenties sydämeni sisimmässä — oh, en tiedä — en tiedä itsekään! — oli miten oli, hän oli siellä. Me menimme kirjastoon ja rupesimme juttelemaan. Hän ei tahtonut asettua sinun ja minun väliin — mutta hän puhui kaikenmoisia mielettömiä asioita — ja lopulta — hän suuteli minua."

Viimeiset sanat lausuttiin vain henkäyksenä. Useasti hän oli mielessään kuvitellut, mitenkä hän tämän tunnustuksen sulhaselle tekee. Mutta hän ei milloinkaan ollut uneksinut nöyryytyksentilaansa näin suureksi — näin kerrassaan sietämättömäksi. Tähänkö sitten päättyivätkin kaikki suuret sanat laupeudesta ja säälistä ja sielun ylevyydestä — tähän juttuun! Ei hän ollut osannut aavistaa, että se häneen itseensä vaikuttaisi tällä tavalla.

Aldous kohotti hitaasti päätänsä.

"Ja milloin tämä tapahtui?" kysyi hän hetken kuluttua.

"Sanoinhan jo — tanssiaisyönä — murhayönä", vastasi Marcella puistatellen; "me näimme Hurdin kulkevan lehtokujan yli. Aikomukseni oli kertoa sinulle heti paikalla kaikki."

"Mutta sinä luovuit aikomuksestasi?" kysäisi Raeburn hetken aikaa turhaan odotettuaan jatkoa.

"Kuinka olisin silloin voinut ajatella omia asioitani?" huudahti tyttö välähdys entistä uhkamielisyyttä äänessä.

"Taikka minun asioitani?" virkkoi toinen katkerasti.

Marcella ei vastannut.

Aldous nousi ylös ja astui takan luo. Hän oli hyvin kalpea, mutta silmät kiilsivät kummasti. Kun Marcella viimein nosti päätänsä ja katsoi häneen, huomasi hän, että hänen tehtävänsä oli suoritettu. Hänen vihansa — hänen ylenkatseensa — siinähän se juuri olikin se rangaistus, jota hän oli kaiken aikaa odottanut ja päättänyt rauhallisesti kantaa. Sittenkin häntä nyt pisti nähdä niitä.

"Vai tätäkö sinä olet omallatunnollasi kantanut — kaikkina noina viikkoina, — antaessasi minun kirjoittaa sinulle, niinkuin kirjoitin, antaessasi minun arvostella itseäsi ja menettelyäsi niin aivan väärin. Et niin pienintä viittausta antanut minulle; sinä sallit minun rukoilla, sinä pidit minua siinä uskossa, että ajatuksesi olivat yksinomaan epäitsekkäät ja puhtaat; sinä lähetit minulle hänen kirjeensä — nuo harhaan vievät kirjeet! — ja kaiken aikaa — —"

"Mutta aikomukseni oli kertoa sinulle — alun pitäen oli aikomukseni kertoa sinulle", huudahti Marcella kiihkeästi. "Minä en olisi koskaan voinut pitää tuollaista asiaa salassa — en oman itseni tähdenkään."

"Mutta sittenkin pidit sitä salassa — niin kauan", sanoi Aldous kylmästi ja lujasti; "ja minun sieluntuskani noiden viikkojen aikana — minun rakkauteni sinua kohtaan - minun — —"

Hän vaikeni kykenemättä enempää puhumaan. Marcella taas oli uudelleen vaipunut tuoliinsa ruumiillisesti aivan menehtyneenä.

Raeburn astui hänen luokseen ja otti hattunsa.

"Pahoin olet minua kohtaan menetellyt", lausui hän katsoen häneen. "Rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa. Salli minun kirjoittaa sinulle vielä kerran tai lähettää ystäväni Edward Hallin tapaamaan sinua. Sitten en enää tahdo sinua vaivata."

Hän odotti, mutta Marcella ei kyennyt vastaamaan. Ruumiillisesti ja henkisesti kukistuneena hän siinä lepäsi, ja syvästi tämä kuva syöpyi Aldousin sydämeen. Ei hänellä kumminkaan ollut rahtustakaan halua anastaa Marcellalta vielä tuo viimeinen kädenpuristus — viimeinen suudelma, jota petetty rakkaus niin usein vaatii. Sisäisesti, ilman sanoja hän jätti hyvästi hänelle. Marcella kuuli hänen astuvan huoneen poikki, kuuli oven sulkeutuvan.

Hän oli yksinään — ja vapaa.