I LUKU

Eräänä kuutamoisena joulukuun yönä, kaksi kuukautta Marcella Boycen ja Aldous Raeburnin kihlauksen jälkeen, ympäröi Mellorin metsiä ja ketoja ja Buckinghamshiren tasankoa, joka erottaa Chilternin metsäisen ylängön liitukummuista, tuo aavemainen hiljaisuus, joka tavallisesti kuuluu purevaan pakkaseen.

Talvi oli tehnyt tuloa ennenkuin viimeiset lehdet olivat karisseet tammista. Kaksi viikkoa oli jo pakkasta kestänyt, mutta lunta ei ollut vielä yhtään näkynyt. Niittyjä peitti ohut huurrekerros; ojat, kynnettyjen peltojen vesiset vaot ja kylän keskellä oleva lampi, josta väen oli tapana noutaa pääasiallinen vesivarastonsa, olivat lujassa jäässä. Joka aamu kohosi metsästä kevyt usvahuntu, paljastaen talvisen maiseman upeuden ja haihtuen pilvettömän taivaan sineen; joka ilta nousi kuu, ilman että heikoinkaan tuulenhenki puhalteli, ja autioilla kedoilla törröttävien puiden oksat kuvastuivat selvinä ja tummina valkopeitteiseen maahan.

Miten hiljaista oli nyt keskiyön aikaan metsän reunassa! Kaksi miestä, jotka nököttivät muutamain pensaiden kätkössä herra Boycen parhaimmalla metsästysalueella, ja jotka olivat ulkona samoilla asioilla, uskalsivat tuskin puhutella toisiaan, niin eriskummainen ja painostava oli metsän hiljaisuus. Miehistä oli toinen Jim Hurd, toinen vaivaishuoneen Pattonin poika, noin kuudenkymmenen korvissa oleva mies, jonka pienet, kutistuneet kasvot valkeina ja terävinä kurkistivat rällähatun alta.

Missään ei näkynyt elonmerkkiä. Hurd siirsi kätensä korvalle ja kumartui eteenpäin tarkkaavasti kuunnellen. Äkkiä tuntui värinää, ja samassa kuului kumea, jyskyttävä ääni hänen vieressään olevan multatöyrään pohjalta. Hän säpsähti, kyyristyi alas ja asetti korvansa maata vasten.

"Annappas pussi minulle", sanoi hän kumppanilleen, nousten pystyyn. "Kuuluuhan ihan selvästi, mitenkä ne siellä ryömivät ja liikkuvat. Kas tässä, ota tämä matkaasi ja mene toiselle puolelle."

Hän ojensi hänelle kimpun kaniiniverkkoja. Patton ryömi nelinkontin matalan multapenkereen ja pensasaidan takana olevaan metsään. Pensasaita, joka ympäröi metsästysaluetta antamatta sille minkäänlaista turvaa, oli huonossa kunnossa, kuten kaikki mikä Melloriin kuului. Mutta sen takainen kenttä oli lordi Maxwellin maata.

Ammattiinsa harjaantuneen miehen kätevyydellä Hurd työnsi syrjään risukasan ja pikkupensaat ja alkoi kiinnittää pyydysverkkoja kaniininpesän reikiin omalla puolellaan. Sitten hän pujottautui Pattonin luo tarkastamaan, että kaikki oli sielläkin paikoillaan, ja palasi jälleen takaisin noutamaan lumikkeja, joita hänellä tiivisti sidotussa pussissa oli neljä kappaletta.

Seurasi neljännestunnin jännittävä odotusaika. Apajaan joutui kaikkiaan viisi kaniinia, kolme Hurdin, kaksi Pattonin puolella. Miehillä oli täysi työ saaliin korjuussa, rihmojen hoitamisessa ja pesäreikien silmällä pitämisessä. Hurdin suuret kädet näyttivät ennättävän kaikkialle; vuoroin ne kiinnittivät verkonvirityspuikkoja, vuoroin taitavalla liikkeellä väänsivät niskat nurin verkkoon joutuneelta otukselta, vuoroin kerivät auki lumikkiin sidottua rihmaa.

Lopulta miesten kiusaksi muuan rihma katkesi ja lumikki hävisi kaniininkoloon. Nyt he olivat pulassa, sillä heitä ei haluttanut kaivaa sitä esiin, se kun olisi vain vienyt aikaa ja herättänyt tarpeetonta melua, eivätkä he liioin tahtoneet lumikkia menettää. Kaniineja ei enää näkynyt, ja näytti siltä kuin ei olisi tästä aukosta enää mitään saatavana. Hurd työnsi käsivartensa siihen reikään, johon hän oli lumikin päästänyt.

"Täällä on jotakin edessä", sanoi hän viimein. "Varmaankin kuollut kaniini. Annas tänne lapio." Hän kaiveli aukon suuta varovasti.

"Tässäpä se onkin", äännähti hän ja veti ulos jotakin, jonka hän paikalla inhosta parahtaen viskasi pois. Heti esteen poistuttua karkasi aukosta kaniini kadonneen lumikin seuraamana. Hurd sieppasi kaniinia lujasti niskasta ja tappoi sen. Sitten hän pisti lumikin taskuunsa.

"Jumaliste!" sanoi hän pyyhkien otsaansa. "Kylläpä ne pitää kiirettä."

Hänen aukosta vetämänsä este oli kuollut kissa, joka nähtävästi oli lähtenyt metsästykselle ja siellä saanut kurjan surman. Patton ja Hurd tarkastivat sitä silmänräpäyksen verran, sitten paiskasi jälkimäinen sen voimakkaalla heitolla kauas metsään.

Miehet sytyttivät piippunsa pensaiden suojassa. Itse he olivat hyvässä kätkössä, mutta pensaikossa olevasta aukosta he saattoivat nähdä mitä ympärillä tapahtui.

"Kuusi kappaletta", sanoi Hurd silmäillen kuolleita kaniineja. "Menisin vielä yhtä pesää tarkastamaan, mutta olen niin hiton väsynyt. Jahka olen virittänyt pari ansaa, lähden kotia."

Patton polttaa tuprutti vaieten. Hän tuumiskeli, antaneekohan Hurd hänelle palkkioksi yhden kaniinin vai kaksi. Hurd oli taitava ammatissaan ja kaikkien metkujen perillä, ja Patton olisi saattanut tyytyä yhteenkin kaniin. Mutta omasta mielestään hän oli alinomaa vääryyden uhrina, ja nyt hän oli jo aivan selvillä siitä, että hänellä oli tänä iltana vain kurja saalis odotettavissa, vaikka Hurd tätä ennen oli aina palkinnut hänen apuaan anteliaalla kädellä.

"Olethan kaiken päivää ollut työssä?" virkkoi hän kotvasen kuluttua. Itse hän oli ilman työtä, kuten puolet kylää, eikä ollut illalliseksi syönyt muuta kuin keitettyjä nauriita. Mutta hän tiesi, että Hurd oli otettu työhön Maxwell Courtiin, missä oli ryhdytty rakentamaan uutta ajotietä ja suurentamaan suihkulähdettä — pääasiallisesti työttömäin hädän lieventämiseksi. Patton muutamain tovereinsa kanssa oli myöskin pyrkinyt sinne. Mutta isännöitsijä oli sanonut, että tilan oma väki joutuu ensi sijaan ja heitäkin oli vielä koko joukko työtönnä. Mutta Hurd oli siitä huolimatta otettu hovin tientekoon kyläläisten kummastukseksi.

Hurd nyökkäsi päällään, mutta ei puhunut mitään. Häntä ei haluttanut asiasta jutella sen enempää.

"Entä meneekö hän ihan totta naimisiin herra Raeburnin kanssa?"

Patton viittasi päällään oikealle, missä viettävän pensasaidan takaa Mellorin uuninpiiput ja setripuiden latvat selvästi kuvastuivat yöllisen taivaan tummaa sineä vastaan.

Hurd nyökkäsi uudelleen ja tuprutteli uutterasti savua. Suuttuneena miehen sanattomuudesta Patton sadatteli itsekseen kumppaninsa salakähmäisyyttä. Koko kylä puhui neiti Boycen ystävällisistä suhteista Hurdin perheeseen. Hän päätti koettaa puheenainetta, joka panisi Hurdin kielen liikkumaan.

"Westall kerskaili eilisiltana Bradsellilla (Bradsell oli 'Viheriän Miehen' ravintolan isännän nimi) ja sanoi, että hovissa kyllä tiedetään, että olet aika heittiö, vaikka oletkin otettu työhön sinne. Hän sanoi pitävänsä sinua silmällä ja varoittaneensa sinua viime vuonna jo kahdestikin — —"

"Se on vale", sanoi Hurd ottaen piipun suustansa, mutta samassa hän taas jatkoi polttamista.

Patton oli hyvillä mielin.

"Hän sanoi, että sinä olet aina ollut laiskuri ja vieläkin olet laiskuri. Neiti Boycen tapaista hienoa neitiä voit kyllä hännystellä, sanoi hän, mutta rehellistä työtä et kykene tekemään, sanoi hän — jos vaan muuten tulet toimeen."

"Piru hänet vieköön", mutisi Hurd hampaittensa välitse. Hän otti piipun suustaan, painoi peukalollaan tupakan sisään ja pisti sen sitten taskuunsa.

"Mikä se!" huudahti Patton säikähtyneenä.

Vihellys! — kimakka ja selvä — metsän vastakkaiselta laidalta. Samassa kuun valaisemalla liitukummulla kävi näkyviin tumma, liikkumaton miehen varjo, pieni musta pilkku vieressään. Ylempänä kukkulalla nähtiin toisen olennon nopeasti astuvan ensimäistä kohti, usean mustan pilkun seuraamana. Salametsästäjät älysivät paikalla, että se oli Westall, joka antoi merkin yövartialleen, Charles Dynesille, ja että molemmat miehet tuossa tuokiossa olisivat heidän kintereillään. Parissa silmänräpäyksessä peitettiin luvattoman metsästyksen jäljet niin hyvin kuin mahdollista, työnnettiin muutamia tiheitä risuja kaniiniluolan eteen, pantiin talteen lumikit ja metsäriista ja kutsuttiin Hurdin metsäkoira paikalle. Sitten miehet hiipivät ojaan ja ryömivät niin pitkälle kuin pääsivät, ollakseen syrjässä siltä polulta, jota metsänvartiat tulisivat kulkemaan. Oja oli pensaiden peitossa, ja lähestyviä ääniä kuullessaan he kyyristyivät alas tiheän risukon ja riippuvien pensaiden suojaan, pelkäämättä muuta kuin metsänvartiain koirien vainuamista.

Mutta koirat ja ihmiset kulkivat ohi aavistamatta mitään.

"Pysy alallasi!" sanoi Hurd estäen Pattonia nousemasta.

"Tuossa tuokiossa hän palaa takaisin. Se on hänen tavallisia temppujaan."

Hän ei pettynyt, sillä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua näyttäytyivät miehet uudelleen. He kulkivat pitkin metsänreunaa, joka oli lordi Maxwellin metsästysalueen ja Mellorin suuren metsän rajana ja astuivat ojan yli noin viidenkymmenen metrin päässä miesten kätköpaikasta.

Sieltä nämä kuulivat Westallin karhealla, käskevällä äänellään antavan määräyksiä käskyläiselleen ja huhuilevan sänkipellolla samoilevia koiriaan. Hurdin oma koira nytkähti kerran tai pari kärsimättömästi hänen vieressään.

Äänet ja askeleet etenivät kuulumattomiin, ja kaikki oli jälleen hiljaista.

Salametsästäjät kapusivat nauraa hohottaen piilostaan ja pitivät silmällä metsänvartioita, kunnes he hävisivät Maxwellin metsiin.

"Tulitpa taaskin puijatuksi — kirottu lurjus!" huudahti Hurd hillitön voitonriemu äänessä. "Nyt minä viritän ansani. Mutta ala sinä mennä kotiin."

Patton totteli viittausta, murahti pari sanaa kiitokseksi, kun Hurd ojensi hänelle kaksi kaniinia, jotka hän työnsi nuttunsa laajoihin taskuihin, ja lähti sitten kiertoteitä kotiin.

Yksin jäätyään Hurd piilotti verkot ja muut vehkeet hyvässä kätkössä olevaan multatöyrään repeämään ja viritti sitten ansoja kolmeen eri paikkaan, missä tiesi että jänisten oli tapa puikahtaa metsään.

Sitten hän kärsimättömänä odotti kuuluvaksi kellon lyöntiä Mellorin kirkosta. Oli pureva pakkanen, mutta hänen yölliset puuhansa eivät vielä olleet lopussa ja hänellä oli pätevät syyt päästä Pattonista eroon.

Samassa löi kello puoli yksi, ja sen kajahtava ääni vieri kumisten talvipakkasessa yli kukkulain. Hurd ryömi rappioisen pensasaidan läpi toiselle puolelle ja kapusi ylös jyrkkää metsänrinnettä. Se kasvoi enimmäkseen nuorta metsää ja tiheätä viidakkoa, mutta mäen harjalla kohosi uhkeita, jykeviä pyökkejä, joiden lehdettömien oksien välistä kuu kumotti huurteiselle maalle. Mikä verraton soreus ja voima noiden oksain kaavauksessa! täällä ei silmä tavannut tammipuun pahkaisia, vaihtelevia muodostuksia, vaan kaikki näytti olevan sopusuhtaista, pyöristettyä, suurenmoista, kuten ylevän taiteilijan kädestä lähtenyttä.

Mutta Hurdilla ei ollut silmää kaikelle tälle. Hän samosi eteenpäin pitkin kuivain lehtien peittämää tietä, ajatellen että pyökkimetsässä, mäen harjalla, häntä todennäköisesti odotti eräs mies, jolla oli tärkeä ehdotus hänelle tehtävänä. Illalla oli ravintolanisäntä supattanut hänelle korvaan pari sanaa, jotka tuntuivat hänestä siihen viitanneen, ja senvuoksi hän toimitti Pattonin pois tieltä.

Mutta hänen päästyään kukkulan harjalle ei siellä näkynyt ketään, ja hän laskeutui kaatuneelle puunrungolle levähtämään ja tupakoimaan.

Mutta tuskin hän oli päässyt istahtamaan, ennenkuin hän. levottomasti liikahti ja kääntyi istumaan vastakkaiselle puolelle. Sillä äskeiseltä istumapaikalta saattoi puiden välisestä aukeamasta nähdä yli matalakasvuisen metsikön Mellor Housen jykevät tummat rajaviivat. Ja tällä hetkellä Jim Hurd oli mieluummin Melloria ajattelematta.

Herra Boycen kaniineja hän pyydysteli mielihyvällä, ilman tunnonvaivoja. Mutta neiti Boycea ajatellessaan yöllisillä retkillään hän kävi rauhattomaksi.

Kuka käskikään häntä toisten asioihin puuttumaan? Tahtomattaankin kantoi Hurd Marcellaa kohtaan kaunaa.

Hän oli juuri saanut hankituksi itselleen hiukan kengänkorjuuta ja tämän työn sekä vaimonsa oljenpalmikoimisen varjolla hän oli arvellut voivansa pysyä turvassa epäluulolta. Siinä samassa kun hänen päässään risteilee kekseliäitä suunnitelmia Westallin nolaamiseksi, astuu neiti Boyce sisään ilosta sädehtien ja ilmoittaa, että Maxwell Courtissa on nyt työtä saatavana niin pian kuin hän sinne ilmoittautuu.

Ja sitten hän oli katsahtanut Hurdiin merkitsevällä katseella.

"Ja lordi Maxwell lähettää teille varoituksen, Hurd", oli hän jatkanut: "Sanokaa hänelle, että kunhan hän jättää Westallin rauhaan, ei puhuta enää mitään menneistä synneistä! Kas niin, en minä aio urkkia mitä se tietää. Jos te olette metsästyslakeja vastaan rikkonut, en minä siitä ole vihoissani. Jo huomispäivänä minä sen lain muuttaisin, jos voisin! — kyllä te sen tiedätte. Mutta olette todella mieletön, jos vielä nyt jatkatte samaan tapaan, nyt kun olette saanut koko talven ajaksi tuottavaa työtä. Muistakaa toki vaimoanne ja lapsianne."

Siinä Hurd kuin mikäkin pölkkypää oli katsoa töllistellyt häntä — eipä hän paremmin kuin Mintakaan tiennyt minne katsoa, mitä virkkaa. Viimein vaimo puhkesi kyyneliin ja änkytti:

"Oi, neiti! olisimmehan muuten kuolleet nälkään — —"

Ja neiti Boyce oli paikalla keskeyttänyt hänet tarttumalla hänen käteensä. Kyllähän hän sen tiesi. Ei hän tänne saarnaamaan tullut. Mutta Hurdin oli luvattava heittää se sikseen vaimonsa takia.

Ja Hurd, joka ei ollut kyennyt puolustautumaan eikä keksinyt mitään pätevää syytä hylätäksensä edullisen työtarjouksen, oli sammaltaen ja hämmentyneenä luvannut, ja luvannut niin juhlallisesti ja vakaasti, että häntä jälkeenpäin harmitti. Noin kahden viikon ajan Hurd oli ollut päivät hovin työssä ja pysytellyt yöt kotosalla. Mutta sitten kauan lamassa olleet kelttiläiset vaistot alkoivat uudelleen elpyä ja kiusata hänen rauhaansa. Onnettomuudekseen hän sattui eräänä päivänä hoviin mennessään kohtaamaan tiellä Westallin, joka röyhkeästi naurahtaen mittaili häntä päästä kantapäähän, ikäänkuin sanoakseen: "Kas niin, veijari, oletpa viimeinkin nujerrettu!" Samana iltana Hurd jälleen hävisi metsän pimeyteen Mintan kyynelistä ja nuhteista piittaamatta.

No niin entä sitten? Rikkaista ja laista Hurd ajatteli samaa kuin orja, joka on mielestänsä oikeutettu rikkomaan niitä lakeja, joiden laatimisessa hän ei itse ole ollut osallisena. Häntä kyllä tuskastutti, että neiti Boyce oli niin ystävällinen hänen perheelleen, opetti Williä lukemaan ja lahjoitti Daisylle ja Nellielle vanhoja pukujaan, aavistamatta että Hurd veti häntä nenästä. Mutta pian hän rauhoittui tässäkin suhteessa. Hän eli nyt sellaisessa alituisessa jännityksessä, ettei malttanut kauan pohtia yhtä asiaa.

Neiti Boyce oli sitäpaitsi suurena syynä hänen nykyiseen kaksinaiseen elämäänsä. Milloin hän sattui kotona olemaan, istui hän takan ääressä ja luki piippuansa imien niitä sanomalehtiä ja kirjasia, jotka Marcella oli kesällä antanut hänelle. Ensin ei hän niistä paljonkaan välittänyt. Nyt hän tavaili niitä läpi moneen kertaan. Hän oli kyllä aina tietänyt, että "rikkaat nylkevät köyhiä". Mutta ei hän kumminkaan ikinä ollut voinut kuvailla heitä sellaisiksi anastajiksi, tunnottomiksi rosvoiksi, kuin he todella kuuluivat olevan.

Hänen rauhattomissa, ajatustyöhön tottumattomissa aivoissaan alkoi kuohua. Köyhälistö oli sorrettu, mutta se oli kyllä piankin pääsevä oikeuksiinsa. Maa riistoineen kuuluu kansalle eikä joutilaille pomoille. Ja ennen kaikkia oli tuo Westall piru rangaistava. Jos Hurd olisi kyennyt sanoin ilmaisemaan, mitä hänen mielessään liikkui näihin aikoihin, niin hän olisi sanonut murtaneensa kahleensa ja löytäneensä oman itsensä. Hänessä oli elpymässä elämä, joka ei enää ollut pelkkä taakka. Metsän yöllinen tuoksu, virkeä yöilma, metsänotusten teiden ja jälkien seuraaminen, viekkaus, jota hän niitä pyydystäessään käytti, hänen oivallisen Bruno-koiransa temput ja sukkeluus — tämä kaikki synnytti ja voimistutti hänessä uusia ruumiin- ja sielunominaisuuksia, jotka jo puolestaan vaikuttivat häneen elähyttävästi. Hänen kääpiövartalonsa ojentautui suoremmaksi, hän hengitti vapaammin. Kärsimättömänä ja vastahakoisesti hän meni aamusella hovin työhön. Hän olisi jo aikaa sitten heittänyt sen sikseen sairaaksi tekeymällä, ellei se paremmin kuin kengänkorjuu olisi turvannut häntä epäluulolta.

"Aika taitavia veijareita nuo Tudley Endin miehet!" Hän naurahti vahingonilosta sitä muistellessaan. Juuri ennen marraskuun suurta metsästystä olivat salametsästäjät pyyhkäisseet melkein tyhjäksi kaksi Westallin parhainta metsästysaluetta — ja kaikki oli tapahtunut niin sukkelasti ja salaisesti, ettei Westall ollut älynnyt liikuttaa sormeaankaan sen estämiseksi. No niin, eipä kaikki riista kumminkaan vielä ollut korjattu. Mellorin rajan puolella oli vielä runsaasti tilaisuutta pyydystämiseen, se alue kun oli varattu suurta tammikuun metsästystä varten. Mutta hitto vieköön! mikä tuota miestä pidättää ajoissa tulemasta?

Hän odotti yhä edelleen vilusta väristen ja piippuaan poltellen suuri säkki olkapäillään. Eipä aikaakaan niin jo alkoi metsästyksessä kiihottunut veri jäähtyä. Muistelmat vanhasta, puolittain unhoon joutuneesta kelttiläisestä taikauskosta hiipivät hänen mieleensä. Tuskistuneena hän vilkaisi puolelle ja toiselle, pieninkin risahdus metsässä pani hänet säpsähtämään. Kaamea tuulenhenki suhahteli kuivissa lehdissä, etäämpänä kuului pöllön haikeata valitusta, ja tuon tuostakin katkesi puusta oksa ja putosi kovasti rasahtaen kuivaan maahan.

Hurdille oli joka tie, joka polku, joka puu tuttu. Tuolla kedolla hän oli isänsä sivulla tallustellut auran jäljessä sairaalloisena poika pahasena. Tuon oikealla puolella näkyvän pensasaidan alla hän oli muuanna kesäiltana maannut huumaantuneena ja verisenä ja voimattomassa raivossaan vannonut kostoa vanhalle Westallille, joka oli häntä syyttömästi niin pahoin pidellyt. Tuolla hämärällä, mäenrintaa leikkaavalla metsäpolulla oli Yrjö Westall kerran paiskannut hänet maahan, kun hän oli hautovaa fasaania säikähyttänyt. Hän näki itsensä viruvan maassa — pitkän, vahvarakenteisen vastustajansa virnistävät kasvot päänsä yli kurottuneina.

Sitten hän äkkiä alkoi muistella isäänsä. Autuaasti oli hän nukkunut Herrassa, kuten hurskas mies ainakin. "Jim, poikani, Herran armo on suuri", ja "Jim, pidä huolta Annasta" — Anna oli Jimin ainoa sisar — olivat olleet hänen viimeiset sanansa.

Sitten oli vanhus vielä pari kertaa huokaissut ja kaikki oli lopussa.

Oliko sitten kaikkien ihmisten kuljettava samaa tietä, odottiko matkan päässä kaikkia tuo viimeinen hengenveto, tuo kammottava tyhjiin-hupenemisen hetki? Sanoihin ei Hurd pukenut näitä mietteitä, mutta kuolonajatukset harhailivat hänen mielessään, herättäen hänessä, samoin kuin meissä kaikissa, outoja, pelonsekaisia tunteita. Hän vajosi usein mietiskelemään, miltä mahtaa tuntua silloin, kun hänen oma loppunsa on tulossa. Ja se aina hellytti hänen sydäntänsä Mintaa ja lapsia kohtaan. Nykyisin hän vähän väliä pahoitti Mintan mieltä ja piti oman päänsä, mutta sen hän totisesti tiesi, että kun se aika joskus on käsissä, että hän sairaana ja raihnaisena viruu vuoteessaan, kiittää hän vaimoansa jokaisesta vähimmästäkin ystävällisyyden osoituksesta ja noudattaa kaikessa hänen tahtoansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän avioliittonsa alkuaikoina. Ilman Mintan apua ei hän arvellut voivansa kuolla. Pelkkä ajatuskin, että Minta mahdollisesti voisi sortua ennen miestänsä, puistutti häntä jonkinlaisella kauhunsekaisella raivolla. Mutta tässä metsästysjutussa hän oli yhtä kaikki päättänyt kulkea omaa tietään, ja Mintan oli siihen totuttava.

Viimeinkin kuului metsän sisästä hiljainen vihellys. Hän vihelsi takaisin, ja kohta hiipi metsän pimennosta esiin pitkä, laiha vetelys, sepänoppilas Gairsleystä, joka jo monasti ennen oli välittänyt kauppoja hänelle.

Miehet istuivat kymmenkunnan minuuttia puunrungolla juttelemassa. Sitten he erosivat; Hurd palasi paikalle, minne oli riistansa kätkenyt, pisti taskuihinsa kaksi kaniinia — toiset hän aikoi noutaa huomis-aamuna pyydyksiä tarkastaessaan — ja lähti sitten kotimatkalle, pysytellen, mikäli mahdollista, pensasaidan suojassa. Kerran hän kumminkin uskaltautui aukealle kedolle kuunvaloon, välttääksensä metsän kulmausta, missä kuusi vuotta takaperin oli tavattu muutaman vanhan talollisen ruumis. Sitten hän painui leveälle kylätielle ja oli pian oman ovensa edustalla.

Hurdin kavutessa ylös puisia tikapuita, jotka johtivat pieneen makuuhuoneeseen, missä hän vaimoineen ja lapsineen nukkui, nousi hänen vaimonsa vuoteessa istumaan.

"Jim, olet kai ihan menehtynyt — ulkona tällaisessa kylmässä. Voi, Jim — missä olet ollut?"

Kurjalta hän siinä näytti karkeassa yöpuvussaan, harmahtava tukka hajallaan olkapäillä ja laihat käsivarret peitteelle kurotettuina. Huone oli puistuttavan kylmä. Pienten ryysyisten akkunaverhojen välitse kumottava kuu valaisi likaista vuodetta, tahrattuja seiniä ja paljasta, epätasaista lattiaa. Suuren vuoteen jalkapäässä olevassa rautasängyssä makasi Willie rauhattomana ja yskien, vanhempi sisko vieressään sikeässä unessa. Toinen tytöistä lepäsi äidin vieressä, ja pienokainen uinui jalaksilla seisovassa puulaatikossa niin lähellä vuodetta, että Minta saattoi käsivarrellaan siihen ulottua.

Hurd ei vastannut, vaan kääntyi rykivän pojan puoleen, joka viikkokauden oli potenut kurkkuajosta.

"Ethän vain liene ollut Westallin näkyvissä?" virkkoi Minta tuskaisesti. "En saa ollenkaan silmääni ummistetuksi, kun kiertelet ympäri öisin."

"Älä hätäile suotta", sanoi Hurd tyynesti, mutta päättävästi. "Minua ei haittaa mikään. Poika on huono, Minta."

"Huono on, minä olen pitänyt tulta pesässä ja pannut kattilan lämpiämään", vastasi Minta, viitaten pesästä kohoavaan ohueen savupatsaaseen, joka ei huoneen jäätävälle kylmyydelle mahtanut mitään.

Hurd kumartui pojan puoleen ja kohenteli vuodetta. Silloin alkoi heikko, kuumeinen poika käheällä äänellä itkeä, ja kätkyessä uinuva pienokainen oli herätä. Mahdotonta oli häntä viihdyttää, ja niinpä Hurd kiireesti riisui takkinsa ja saappaansa ja nosti pikku sairaan syliinsä.

"Olehan hiljaa, Willie, olehan, isä hoitaa lasta."

Hän verhosi poloisen omaan takkiinsa ja laskeutui poika käsivarrella vuoteeseen vaimonsa viereen, vetäen ohuen, ruskean peitteen ylleen. Itse hän oli kävelemisestä lämmennyt, ja pianpa vaimo ja lapsikin hänen sivullaan lakkasivat värisemästä. Pojan nopea, läähättävä hengitys todisti, että hän oli uudelleen nukahtanut. Eikä aikaakaan niin jo isäkin vaipui sikeään uneen. Kiusaantunut, työnmurtama ja tuhansien huolien painostama vaimo raukka yksin vääntelihe unettomana paikallaan talviyön äänettömässä loistossa.