III LUKU

Aamiainen oli katettu "kiinalaiseen kamariin" uhkean "puistoportin" puolella. Tämän lisäyksen alkuperäiseen rakennukseen oli liittänyt muuan Boyce 18:nnella vuosisadalla, tuotuaan taloon rikkaan emännän. Koristeita — varsinkin huoneen korkeassa holvatussa katossa — silloinen piirustaja näkyy aikoneen saada "itämaisiksi", ja kyllähän ne hyvin sekavia ja yhteen ahdettuja olivatkin. Mandariini-olennoilla noissa kuluneissa ja haalistuneissa tapeteissa oli hiusnutturat ja palmikot päässä ja hameet yllä, siitä ne ainakin erotti tavallisista englantilaisista vuodelta 1760. Ajan kuluttava käsi oli samentanut värit ja luonut koko huoneeseen vanhanaikuisuuden sulostuttavan leiman. Takan marmoriolkaan oli huolellisesti muovattu kiinalaisia ja pagodeja. Pöydillä oli kiinalaisia, hauskoja pikku esineitä, lattiata peitti intialainen matto, joka aikoinaan oli ollut hyvinkin kaunis. Jonkun myöhemmän Boycen toimesta oli jonkunlainen kaarilla ja pylväillä koristettu ja ruuanlämmityslaitoksella varustettu bufetti karkeata goottilaista tyyliä työnnetty keskelle mandariineja, tärväten koko vaikutuksen.

Onnistumatonta siinä oli alkuperäisyyden jäljittely ja ikäänkuin uudenaikaisuuden tavoittelu, mutta sittenkin tämä oli kaunis ja komea huone. Siihen astuessaan Marcella tietämättänsäkin oikaisi pitkän solakan vartalonsa suoraksi. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi näissä avaroissa huoneissa ja laajoissa puutarhoissa vielä milloinkaan ennen hengittänyt niin keveästi.

Isä ja äiti istuivat jo pöydässä. Lattialla heidän vieressään loikoi Lynn, rouva Boycen ruskea setteri-koira.

Herra Boyce jakeli käskyjä pitkälle, kuluneeseen, tahraiseen livreaan puetulle pojalle, joka edusti tämän talon miespuolista palvelusväkeä. Emäntä puheli koiralleen, mutta hänen kohotetuista silmäkulmistaan ja ohuitten huulten värähtelyistä Marcella huomasi äidin nyt niinkuin monasti ennenkin arvelevan, että hänen miehensä menettelee nurinpäisesti.

"Mutta menehän jo Herran nimessä leikkaamaan leipää ja tarjoo sitten ympäri pöytää, äläkä katsella töllistele siinä kuin mikäkin pässinpää", sanoi isäntä kiivaasti. "Mitä ne sinulle lienevät opettaneet Sir William Juten luona, sitä minä en käsitä. Minä en sitoutunut tekemään sinusta passaria, hyvä herra."

Ahdistettu, kalpea poika sieppasi leivän ja leikkasi sen viipaleiksi, murentaen armottomasti, tarjoili kömpelösti kullekin pöydässä istujalle ja sitten, käyttäen lyhyttä kahvinjuonnin aikaa hyväkseen, puikahti pois.

"Senkin hölmö!" virkkoi herra Boyce, suutuksissaan rypistäen kulmiansa, palvelijan mentyä pois.

"Jos olisit sallinut Annin toimia sisäkkönä niinkuin ennenkin", virkkoi emäntä säveästi, "niin tuskinpa sinun nyt olisi ollut syytä harmitella. William oli muistaakseni saappaanpuhdistajana Juteilla. Ei kummakaan, ettei hän pysty passaamaan pöydässä."

"Olenhan minä jo sanonut sinulle, Evelyn, että nykyisessä asemassamme meillä täytyy olla passari", tiuskaisi toinen. "Minun suvussani ei ole vielä kenenkään johtunut mieleen käyttää talossa pelkkiä naispalvelijoita. Se olisi vastoin tapoja — säädytöntä — sop…"

"No niin, minähän tietysti en käy ratkaisemaan mitä Boycein sopii tai ei sovi", keskeytti rouva välinpitämättömästi. "Se on sinun ja naapuriesi päätettävä."

Herra Boyce näytti nololta ja tyyntyi. Samassa tuotiin uutta kahvia sisään, ja silloin hän pyysi vaimonsa kaatamaan hänelle toisen kupin eikä tällä kertaa hänen äänessään kuulunut mitään äreyttä.

Hän oli pieni, peräti laiha mies, hiukset ja silmäkulmat pikimustat, silmät siniset, vilkkuvaiset. Posket olivat kuopallaan, iho keltainen kuin Itä-Intian englantilaisilla. Suuta ei tarkoin erottanut kauniitten mustain viiksien alta, mutta kasvojen ilmeessä asui palanen äkeyttä ja palanen vaikeroimista. Huomattavan siniset silmät olivat tavallisesti surumieliset, mutta saattoivat välisti välähtää lapsellisen kirkkaasti, jopa uhmaavinakin. Richard Boycen koko olennossa oli jotain, joka meidän silmissämme tietää vanhan suvun jäsentä. Puvussa huomasi pienimpiin yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolellisuutta. Kädet ja pitkät sormet olivat peräti hennot, mutta melkein liiankin laihat ollakseen kauniit.

"Palvelijat uhkaavat lähteä talosta, Marcella, ellei kummitus katoa", virkkoi rouva Boyce äkkiä, sovitellen leipäpalasta Lynnin kuonon päähän. "Kylän väki kaiketikin on heille jaaritellut. Kyökkipiika sanoo kuulleensa viime yönä jotain, vaikkei tahdo sen tarkemmin ruveta selittelemään. Siltä vain näyttää, että me tässä, sinä ja minä, saamme ennen pitkää toimittaa talousaskareet."

"Mitä ne kylässä puhuvat?" kysäisi Marcella kiihkeästi.

"No, ne kertovat että kaksisataa vuotta sitten muuan Boyce oli paennut tänne Lontoosta, tehtyänsä jotain mitä ei olisi saanut tehdä — en muista mitä kaikkea. — Huomattuaan sheriffin palvelijain lähestyvän taloa hän säikähti ja päätti päivänsä omin käsin tuolla pienten portaitten yläpäässä, jotka vievät gobeliinikammiosta minun huoneeseeni. Miksikä hän juuri sellaisen paikan lienee valinnut?" kysäisi rouva Boyce hieman miettiväisenä.

"Ei siinä ole perää", sanoi Marcella päätään pyörittäen. Minä tiedän, ketä Boycea taru tarkoittaa. Pahamaineinen mies hän kyllä oli, mutta hän ampui itsensä Lontoossa ja joka tapauksessa hän oli kuollut jo aikoja ennen kuin nuo portaat rakennettiinkaan.

"Onpa sinulla tarkat tiedot asioista!" sanoi äiti. "Mitähän jos pitäisit palvelijain huoneessa pienen esitelmän tämän suvun vaiheista, vaikken muuten ole kuullut, että tosiasiat olisivat karkoittaneet kummituksia."

Hänen äänessään kuului erikoista ivallista välinpitämättömyyttä räikeänä vastakohtana Marcellan iloiselle, mutta silti myötätuntoiselle osanotolle. Välinpitämättömyys — se se oli silmäänpistävä puoli rouva Boycen esiintymisessä; se oli kuin jotain omituista erottelemista kaikista muista ihmisolennoista ja asioista hänen ympärillään.

Marcella vaipui mietteisiinsä.

"Minäpä tiedustelen tarkemmin herra Hardenilta näitä juttuja", virkkoi hän. "Hän on arvatenkin kuullut niitä kylällä liikkuessaan. Minä lähden kirkolle tänään."

Äiti katsahti häneen tyynesti ja tutkistellen ja myhähti sitten. Rouva Boycea huvitti sanomattomasti se laupias samarialaisuus, joka Marcellassa oli ilmennyt näiden kuuden viikon aikana, mitkä hän oli kotonaan viettänyt.

"Hardenko!" huudahti herra Boyce, kuultuaan tuon nimen. "Pysyköön vaan erillään minusta se mies. Mitä minulla on tekemistä kylän juomavesi-asiain kanssa. Hyvä kun jaksaisi tässä talven pitkään saada ehjän katon päänsä päälle Robertin jäljiltä."

Marcellan posket lensivät punaisiksi.

"Kylän juomavesi-asia on häpeäpilkku", lausui hän hiljaisella painolla. "En elämässäni ole nähnyt niin viljalti kivulloisia, kurjia lapsia kuin täällä mökkien ympärillä. Kylän väki maksaa meidän asuinvuokramme, ja meidän on velvollisuus pitää heistä huoltakin. Minä luulen, että sinut saattaa pakottaa, isä, tekemään jotain, jos vain paikallishallinnosta mihinkään on."

Hän loi isään uhmaavan katseen.

"Joutavia!" murahti herra Boyce. "Toimeen ne tulivat Robert sedän aikaan, tulevat vast'edeskin. Armeliaisuutta muka! Talonpuuhat ja rahanpuute — luulisi siinä olevan tarpeeksi yhden miehen osalle. Älä sinä puhu sen herra Hardenin kanssa sillä tapaa kuin tähän asti olet puhunut, Marcella. Minä en pidä siitä, minä en suvaitse sitä. Oma sukusi ja oma kotisi — niitä sinun pitää etupäässä harrastaa."

"Meitä poloisia!" virkkoi Marcella pisteliäästi, — "poloisia, joiden täytyy nähdä nälkää ja elää tällaisissa luolissa."

Ja hän viittasi valkoisella kädellään ympäri huonetta, ikäänkuin kutsuen sitä todistajaksi.

"Kuules nyt!" sanoi herra Boyce siirtyen pöydästä takan eteen ja sieltä äreänä katsellen kaunista tytärtänsä, jota hän oikeastaan tunsi niin vähän ja jonka luonne ja pyrinnöt näiden muutaman viikon yhdessäolon aikana olivat välisti tehneet hänet levottomaksi ja harmittaneet häntä. — "Sen minä sinulle sanon, että meidän, kaikkien meidän tärkeimpänä tehtävänämme on oleva pitää pystyssä perheen asemaa, meidän asemaamme. Katso tämän talon kirjastoa, minkälaisessa kunnossa se on; katso millaisia ovat täällä seinäpaperit, millainen on puutarha, katso talouskirjoja, jos sikseen tulee. Minä en ole raha-asioissa ensikertalainen, mutta minultakin kuluu vuosikausia, ennenkuin tässä kaikki kuntoon saadaan."

Rouva Boyce yskähti hiljaa. Hän oli siirtänyt tuolinsa peremmäs ja sieltä hän nyt tarkasteli vuoroin miestään, vuoroin tytärtään. Katseli kuin näyttelijöitä, jotka tuossa hänen huviksensa osiaan esittävät. "Huviksensa" ei ole kumminkaan oikea sana, sillä noissa vaaleanruskeissa, usein myhähtelevissä silmissä ei elähtänyt rahtustakaan mielihyvää. Ei aikaakaan, niin jo noista toisistakin hänen kalsea katseensa tuntui hiukan vastenmieliseltä.

Heti kun herra Boyce huomasi vaimonsa tarkastelevan heitä hänen rohkeutensa masentui ja katse kävi epävarmaksi. Hän vilkaisi vaimoonsa salavihkaa ja vaikeni.

"Herra Harden ja hänen sisarensa muistuttavat sinulle kaiketikin lontoolaisia sosialistiystäviä, Marcella, vai kuinka?" kysäisi rouva Boyce hetkisen vaitiolon jälkeen ikäänkuin ohimennen. "Sinä näyt pitävän heistä hyvin paljon!"

"Niin, enpä oikein tiedä", vastasi Marcella karttelevasti, olkapäitään kohottaen. "Herra Harden on sangen ystävällinen mies, mutta — mutta vähänpä hän näkyy näitä asioita ajattelevan."

Hän puhui äidilleen niin vähän kuin suinkin lontoolaisista ystävistään. Tunteet ihmiselämässä ne karttelivat rouva Boycea milloin vain voivat. Marcella taas oli tunnetta ja hetkellisyyttä läpeensä ja joutui äitinsä edessä aina alakynteen, teki mitä tekikään. Tyyninä hetkinään hän kyllä puolusteli itseään.

"Sosialistit ne niinmuodoin yksin ajattelevat, niinkö?" sanoi rouva Boyce siirryttyään akkunan ääreen ja painaen koiransa päätä polviansa vasten. "No niin minun käy sääli Hardeneja. Nytkin he jo kuuluvat antavan pois kaiken minkä itsekin saavat, ja talvi tulee tänä vuonna ankara, niin arvelevat kaikki. Toimeentulo kuuluu olevan pappilassa sangen niukka. Sopisi heidän kumminkin näyttää hiukan iloisemmilta. Sehän on marttyyrien ensimäinen velvollisuus."

Marcella loi äitiinsä vihaisen katseen. Hänen mielestänsä äidin puheessa useinkin ilmeni mitä tylyintä sydämettömyyttä.

"Iloisilta!" sanoi hän. "Tällaisessa kylässä, josta kaikki nuori väki vaeltaa työnhakuun Lontooseen ja kaikki varakkaat ovat eriuskolaisia — herra Hardenilla ei ole täällä ketään kehen turvautua — ei rahoja, ei auttajia — ihmiset aina kivulloisia — palkkaa n. 12 shillingiä viikossa — kaikki työ vanhain ja raajarikkojen käsissä! Hänen sopisi toki toivoa jotain kannatusta tämän talon asukkailta. Hän ei soisi muuta kuin että isä kerrankin menisi omin silmin näkemään, millainen on erotus meidän ja lordi Maxwellin tilusten välillä —"

"Lordi Maxwell!" huudahti herra Boyce, heräten puoleksi surumielisestä, puoleksi uinailevasta tilastansa takan ääressä ja singauttaen sigarettinsa pois. "Lordi Maxwell! Erotus! Luulisi toki. Kolmekymmentätuhatta vuodessa. Muuten saisi hän sentään olla niin kohtelias, että vastaisi minun tiedusteluuni Willow Scrubsin metsästysalueesta."

Tuskin hän oli nämä sanat lausunut, kun jo ovi aukeni ja William, talon lakeija, astui sisään, hermostuneena tutisten tapansa mukaan, ja ojensi herrallensa tarjottimella kirjeen.

"Se mies siellä, sir, se kysyy jotta tuleeko siitä niinkuin mitä vastausta, sir."

"Sepä sattui!" virkkoi herra Boyce loistavin silmin. "Tässähän se lordi Maxwellin vastaus tuli juuri kun siitä puhuttiin." Hänen vaimonsa kääntyi äkkiä ja tarkasteli miestään. Huulet aukenivat, omituinen odotus ilmeni koko hänen olennossaan. Herra Boyce repäisi kuoren auki, luki kirjeen ja viskasi sen takkavalkeaan.

"Ei tule vastausta. Pane ovi kiinni."

Palvelija poistui. Herra Boyce istahti jälleen ja rupesi huolellisesti kohentelemaan valkeata. Laiha oikea käsi tutisi polvella.

Tuokion verran vallitsi täydellinen äänettömyys. Tarkkasilmäinen katsoja olisi nähnyt rouva Boycen kasvojen ensin vavahtavan, mutta sitten jäykkenevän jälleen, hänen seisoessaan tuossa akkunan ääressä, kookkaana ja kuninkaallisen uljaana laahustavassa surupuvussaan. Mutta sanaakaan hän ei sanonut, vaan läksi huoneesta.

Marcella tarkasteli isäänsä.

"Isä! Oliko tuo kirje lordi Maxwellilta?"

Herra Boyce katsahti äkkiä ympärilleen, ikäänkuin oudoksuen että huoneessa vielä ketään on. Marcella säpsähti huomatessaan kuinka keltaiselta ja kuihtuneelta ja äitiä monta vuotta vanhemmalta isä näyttää. Hellyyden ja suuttumuksen tunne ja äkillinen lamauttava mielenmasennus sai hänessä vallan. Hän astui lattian poikki isän luokse, aikoen puhua suunsa puhtaaksi.

Vanhemmat eivät olleet hänen ystäviänsä eivätkä nauttineet hänen luottamustansa. Alituinen poissaolo kotoa hamasta lapsuudesta saakka oli vaikuttanut sen, että hän nyt välistä kohteli heitä rohkeasti aivan kuin ventovieras. Ei hän siinä tullut rikkoneeksi mitään tavaksi tullutta lapsen kunnioitusta, eikä se rohkeuskaan, jota hän nyt osoitti vanhempiansa kohtaan, olisi ollut niin suuri, jos hän aina olisi elänyt heidän kanssaan päivästä päivään ja vuodesta vuoteen ja olisi tarkemmin tuntenut heidän elämänsä yksityiskohdat, sen sijaan kuin hän nyt vain arvasi asian oikeata laitaa.

"Isä, onko lordi Maxwellin kirje epäkohtelias?"

Herra Boyce kumartui eteenpäin ja alkoi hieroa kohmettuneita käsiänsä valkean päällä.

"Tämän miehen ainoa poika ja minä olimme lapsina yhtämittaa yhdessä, metsästimme ja pelasimme krikettiä aamusta iltaan. Henry Raeburn oli hiukan vanhempi minua, ja hänhän se lainasi minulle pyssyn, jolla ammuin ensimäisen kaniinin. Se tapahtui yhdellä noita Soleyhurstin kenttiä, juuri heidän ja meidän tilusten rajamailla. Ja yhdessä sitä aina sittemminkin oltiin. Käytiin aina välistä metsänvartiain kanssa sala-ampujia ahdistelemassa. Tuntikausia kykittiin lumessa metsäkyyhkysiä vaanien. Windmill Hillin kentillä me ammuimme ne kaksi tornihaukkaa, jotka ovat tuolla kuistin oven päällä, minä ne ammuinkin, sillä minä olin siihen aikaan parempi kyttä kuin hän. Robertia hän ei sietänyt — yhä vain tahtoi olla minun kanssani."

"No niin, isä, mutta mitä hän kirjoittaa?" kysyi Marcella maltittomasti, laskien kätensä isän olkapäälle.

Herra Boyce katsahti hätkähtäen tyttäreensä. Isä ja äiti olivat jo aikaisin lähettäneet hänet pois kotoa, päästäksensä hänen yhä kasvavan uteliaisuutensa herättämistä kysymyksistä. Ja Mellor Parkiin muuttaessaan oli herra Boyce muun muassa päättänyt edelleen ylläpitää arvonsa tyttärensä silmissä. Mutta nyt, huomatessaan tuossa yläpuolellansa tyttärensä tummat kasvot, joissa ilmeni niin paljon naisellista osanottoa, nyt hän näkyi tulleen toiselle mielelle.

"Kirjeessänsä hän nimittää minua 'häneksi', jos tahdot tietää, ja neuvoo kääntymään asiamiehensä puoleen, aivan kuin minä olisin mikäkin lontoolainen kaupustelija, joka on ostanut täällä maatilan. Oo, kyllä minä ymmärrän hänen tarkoituksensa. Täällä he ovat olleet yhdessä kohden koko kesä- ja heinäkuun, ja nyt on jo ainakin kuusi viikkoa siitä, kun hän ja neiti Raeburn palasivat Skotlannista, eikä vielä yhtä korttia, yhtä sanaa heiltä kummaltakaan! Ei Winterbourneilta, ei Leveneiltä. Hauskaa! Niin, tyttöseni, sellaiseen saat tottua. Minä luulin — minä hupsu — että tänne entiseen paikkaan tultuani isän ystävät unohtavat sen, mikä ollutta ja mennyttä on. Heillehän minä en ole mitään pahaa tehnyt. Mutta menkööt sitä sipaista tietään! Hittoa minä heistä!" Ja pikku musta mies oikaisihe uhkeasti. "Osaan minä pitää hauskaa ilman heitäkin. Eikä äitikään pane tikkua ristiin saadakseen yhtään ihmistä puolelleen."

Näissä sanoissa ei kuulunut rahtustakaan sitä myötätuntoista ylpeyttä, jota olisi odottanut, pikemmin vain katkeruutta ja valitusta.

Marcella seisoi mietteissään. Ajatukset kiitelivät nopeasti puoleen ja toiseen, milloin pysähdellen viimeisten kuuden viikon kuluessa sattuneissa yhteiskunnallisissa seikoissa, milloin jo kauan sitten menneiden lupapäivien tapauksissa. Oliko tämä todellakin alkua toiseen nidokseen, luonnollista jatkoa salaperäisiin, pelottaviin kertomuksiin, pettymyksiin, syrjäytymiseen?

"Mitä sinä aioit tehdä noilla metsästysalueilla, isä?" kysyi hän äkisti nopealla päättäväisyydellä.

"Mitä hittoa se sinua liikuttaa? Mutta jos tahdot tietää, niin minä ehdotin, että minun alueeni siellä Scrubsissa, joka on rajakkain hänen metsästysmaittensa kanssa, vaihdettaisiin pieneen metsään Home Farmin luona. Sellainen vaihtokauppa heillä oli ollut joka vuosi tekeillä isä vainajan kanssa, vaikka se sittemmin joutui unohduksiin, niinkuin metsänvartia tuonnottain tiesi kertoa. Sinun setäsi ei Haroldin kuoleman jälkeen välittänyt metsästyksestä vähääkään. Tämän asian johdosta minä otin kirjoittaakseni hänelle, nähdäkseni millä kannalla meidän välimme ovat. — No niin! Kulkekoon vain omia teitään, tuo vanha farisealainen, omiani kuljen minäkin."

Ja Richard Boyce kavahti pystyyn ja oikaisi laihan vartalonsa suoraksi, ikäänkuin näyttääksensä että hän se tässä on Mellorin herra. Siinä hän sitten seisoi alakuloisena luoden katseensa ulos ja antaen sen liitää yli noiden perimiensä ketojen ja kenttäin — kaunis ja uljas näky siinä kaikessa heikkoudessaan ja viheliäisyydessään.

"Minäpä kysyn herra Aldous Raeburnilta tätä asiaa, jos tapaan hänet kylässä tänään", sanoi Marcella tyynesti.

Isä katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.

"Mitä sanot Aldous Raeburnista?" kysäisi hän. "Muistan maininneesi, että olet tavannut häntä."

"Olen niinkin. Olen kohdannut häntä pari kertaa pappilassa ja pari kertaa muuallakin", vastasi Marcella huolettomasti. "Hän on aina esiintynyt miellyttävästi. Herra Harden kertoo, että vanha lordi Maxwell on kovasti kiintynyt pojanpoikaansa eikä tahtoisi milloinkaan päästää häntä kotoa pois. Ja paljon apua hänestä lordi Maxwellille onkin: hän pitää huolta hänen kirjevaihdostansa ja auttaa tilan hoitamisessa. Ja ensi vuonna, kun tory-puolue taas pääsee valtaan Ja lordi Maxwell astuu entiseen toimeensa — —"

"Silloin tipahtaa tietysti jotain pojanpojallekin", virkkoi herra Boyce pilkallisesti. "Siitä ei epäilystäkään — vaikka ollaankin niin hiljaista ja säveätä väkeä."

"Kyllä hän yhtä ja toista aikaan saakin, sitä ne sanovat kaikki — eikä syyttäkään!" lisäsi Marcella luoden isäänsä taistelunhaluisen katseen. "Herra Raeburn näkee paljon vaivaa työväen asuntojen parantamisessa ja vaivaishoidossa ja farmien viljelemisessä. Hardenit pitävät hänestä paljon, mutta heidän puheensa mukaan ei hän ole niinkään kansan suosiossa. Hänen esiintymisensä on jossain määrin ujoa ja kulmikasta. Köyhä väki pitää häntä ylpeänä."

"Ja luulee kaiketi olevansa aika pöpö, niinkuin yksi ja toinen hänen arvoisista sedistäänkin", virkkoi herra Boyce ärtyisesti. "Mutta sinulle hän on ollut kohtelias, vai kuinka?"

Ja tutkivasti hän taas vilkaisi tyttäreensä.

"Kyllä, isä!" vastasi Marcella ylpeä hymy huulillaan.

Hetken aikaa vaiettuaan hän jatkoi:

"Minun täytyy kirkolle. Hardeneilla on paljon puuhaa kirkon koristamisessa elonkorjuujuhlaksi, ja minä lupasin tuoda sinne kukkia."

"Vie vaan", murahti isä, "kunhan et vaan minun puolestani mitään lupauksia tee. Listoihin, sen minä sanon, ei minulta riitä ropoakaan, tarkoittakoot mitä hyvänsä ja ketä tahansa. Asiasta toiseen, matkalla jos satut tapaamaan Reynoldin, niin käske hänen tulla tänne. Me lähdemme hänen kanssaan Home Farmiin ja ammumme pari lintua jos kohdalle sattuu. Saanhan samassa nähdä, missä kunnossa metsästysmaat siellä ovat. Reynoldin mielestä meidän pitäisi ottaa yksi vartia lisää ensi keväänä ja hiukan laajentaa aluetta, niin tulevana vuonna kelpaa metsästää."

Puna nousi Marcellan poskille, hänen pannessaan hattua päähänsä.

"Toisen metsänvartian sinä olet valmis palkkaamaan, mutta et aio tehdä mitään kylän eduksi!" huusi hän, ja tulta iskivät mustat silmät. Sanaakaan enempää sanomatta hän tempasi auki lasioven ja läksi nopeasti astumaan terassia pitkin. Isä istui nyt yksinään täynnä sekä hämmästystä että kiukkua.

Richard Boycen kaltainen mies ei voi ponnistautua elämän läpi ilman sangen tuntuvaa naamioitumista, ja hän luulee lähimmän ympäristönsä olevan yhtä mieltä. Hänen vaimonsa oli jo aikaa sitten antanut perää tuolle näyttelemiselle, mutta samassa selvään ilmoittanut, että turha on yrittää saada häntä mukaan. Millainen osa tässä Marcellalla oli oleva, siitä isä oli vielä epätietoinen ja levoton. Mutta hämmästyneenä hän katseli, kuinka kaunis on todellakin hänen tyttärensä, joka tuossa hänen edessänsä liikkuu ja puhuu. Pienenä hän oli ollut varsin ruma, joskin omintakeinen lapsi. Mutta nyt hän oli kaunis, ja koko hänen käytöksessään ilmeni tietoisuus tuosta kauneudesta. Hengenvoimiltaankin hän oli niinikään hyvin lahjakas ja älykkäämpikin kuin mitä isä väliin olisi suonut, isä, jonka korkea luulo omasta itsestään ei ollut kovan onnen iskuista lainkaan laimentunut. Sellainen tyttö se kyllä ystäviä ja ihailijoita saa. Näyttääpä jo nytkin siltä, että samalla kun lordi Maxwell koettaa loukata isää, hänen pojanpoikansa on huomannut tyttären olevan kauniin.

Richard Boyce vaipui tuskallisiin mietelmiin, joissa Raeburnien käytös ja Marcellan odottamaton henkinen etevyys näyttelivät yhtä tärkeitä osia.

* * * * *

Marcella poimi sillä välin kukkasia "setripuistossa", Mellor Parkin miellyttävimmässä paikassa, missä vanha Tudor-tyyliin rakennettu, välipylväillä varustettu, muratin verhooma talo suorakulmaisesti yhtyy uudempaan, etelää kohti suunnattuun "puutarha-fronttiin". Täten oli puistoon muodostunut Päivänpuolinen, tuulilta suojeltu kolkka, jossa ruusut, klemotit, altaiset ja päivänkukat kasvoivat rehevämpinä kuin missään muualla, ikäänkuin tietäen että heidän tulee omaltakin osalta lisätä paikan ihanuutta. Ruohikko vain yhä kaipasi leikkaamista; syksy oli jo tiheään sirotellut ensimäisiä lehtiään sen päälle. Kukatkin olivat jääneet kitkemistä ja sitomista vaille Mutta kuri kymmenen acren ala on vain kahden puutarhurin hoidossa, silloin on luonnolla runsaskin ala mellastella ihan mielensä mukaan. Turhaanpa siis herra Boyce siellä kulkiessaan moitti ja nureksi.

Marcella puolestaan tunsi vuoroin mielipahaa, vuoroin mielihyvää katsellessaan tätä puiston metsistynyttä kauneutta.

Toiselta puolen häntä harmitti, että se, mikä on niin omiansa kauneuteen ja ylevyyteen, saattaa jäädä niin laiminlyödyksi ja niin kaikkea hoitoa vaille. Toiselta puolen taas, jos talo ja puisto olisivat olleet niin uuden uutukaisessa kunnossa kuin naapureitten, jos täällä olisi ollut ehjät katot, nykyaikainen vesijohto, akkunoissa luukut ja puutarhassa ansareita ja puhdistettuja käytäviä, sanalla sanoen, jos kaikki olisi näyttänyt sellaiselta kuin kunnollisesti hoidetussa maatalossa tapaa olla, mikä olisi silloin aiheuttanut tuon sydämellisen, hartaan pyynnön, jolla tämä vanha paikka alituiseen kääntyi hänen puoleensa, ikäänkuin rukoillen takaisin jotain kadottamaansa ihanuutta? Hänestä, tämän talon kuopuksesta, näkyy riippuvan hoidon ja hellyyden osoittaminen sille. Ja myötäänsä hän suunnittelikin, mitenkä sen saisi niin vähillä kulungeilla kuin suinkin jälleen kuntoon. Ja näiden suunnittelujen kautta tuo vanha talo oli moniaassa viikossa käynyt hänelle ylen rakkaaksi, ikäänkuin hän olisi täällä syntynyt ja kasvanut.

Mutta tänä aamuna Marcella poimi ruusuja ja päivänkukkia kapinoivin ja masentunein mielin. Mikä olikaan tuo menneisyys, joka näissä uusissakin oloissa tyrannin lailla jaksaa heitä jälleen painaa? Nyt, päätti hän lujasti, nyt on tullut aika hänen saada totuus ilmi. Mutta keltä? Marcella tiesi vallan hyvin, että äitiänsä hänen on mahdoton saada taivutetuksi mihinkään sellaiseen, jota hän ei mielellään tee. Eikä ollut helppo astua isänkään eteen ja sanoa suoraan: "Kerro minulle juurta jaksain, miksikä seurapiiri täällä on kääntänyt sinulle selkänsä." Oli miten oli, mutta nyt, kun hän on täysikasvuinen ja asuu kotonansa, nyt on sekä heihin että erittäinkin häneen itseensä nähden välttämätöntä, ettei häneltä enää pidetä asioita salassa, niinkuin pieneltä lapselta. Hänen täytyy päästä niiden tosiasiain perille, jotka näkyvät uhkaavan pysyä täällä Mellor Parkissakin heidän ja hänen tiellään yhtä itsepintaisesti kuin hänen kouluaikanansa ja Lontoossa-oleskelunsakin aikana takavuosina.

Syvimpänä syynä hänen maltittomuuteensa lienee kumminkin ollut se, ettei hän uskonut eikä saattanutkaan uskoa näiden tosiasiain olevan voittamattomia, jos vain niihin lujasti käsiksi käy.

Vanhempain ja seurapiirin entisiä välejä ajatellessaan hän tuli jo vaistomaisestikin siihen päätökseen, että heidän perheensä tosin oli saanut osakseen jonkun verran masennusta ja nöyryytystä, mutta ettei heitä kumminkaan oltu tykkänään hyljitty. Heidän köyhyytensä ja ne olot, joihin köyhyys ihmisen saattaa, olivat vaikuttaneet sen, että heitä eräällä taholla kohdeltiin epäkunnioituksella. Heidän säätyisensä tuttavat ja ystävät taas olivat selvään osoittaneet kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä heitä kohtaan, antaen tuta olevansa valmiit unohtamaan sellaisten olemassaolonkin, jotka ovat menettäneet etevän asemansa yhteiskunnassa. Täten he olivat jääneet alttiiksi maailman ylenkatseelle tai säälille. Jokainen näkyi tuntevan heidän asemansa eikä siis pitänyt edullisena eikä tavoitellutkaan Boycein tuttavuutta, pikemmin päinvastoin.

Hänen nyt punnitessaan näitä asioita rinnakkain iski hänen mieleensä, että suuri juopa oli aina ammotellut isän ja hänen sukulaistensa tai vanhimpain ystäväinsä välillä. Marcellaa hirvitti hiukan, kun ajatteli, että täällä, kotiseudulla, jossa isän historia tietysti on parhaiten tunnettu, tämä vastenmielisyys isää kohtaan kukaties on suurempi kuin missään muualla. Raskasta heidän osansa täällä vainenkin on — raskasta äidin — raskasta tyttären. Kuinka vähän hän ensi riemuissansa tuosta ikivanhasta sukukartanosta ja uudesta arvokkaasta asemastaan oli tullut tällaisia asioita ajatelleeksikaan! Ja olivathan ne silloinkin olleet painamassa, ahdistamassa.

Hän astuskeli verkkaan kukkakantamuksineen laakerikujaa myöten pääkäytävälle ja sitten sen poikki pientä kirkkoa kohti. Kirkko seisoi yksinänsä puiston suurten lehmusten suojassa, syrjässä pappilasta ja kylästä; näytti siltä, kuin se olisi ollut suuren maakartanon omaisuutta sekin. Marcellan tullessa kirkkoon olivat sekä pohjois- että etelä-ovi auki, sillä pastori oli sisarensa kanssa jo käynyt siellä työssä ja pistäytynyt pappilaan jollekin asialle, palatakseen puolen tunnin kuluttua takaisin.

Se oli vaatimaton maalaiskirkko, ympärillään yksinkertaisia, uutterain ja unohdettujen sukupolvien hautakumpuja ja sisäpuolella koristettu tahi ainakin kirjavoitu erityylisillä ja eriaikuisilla hautapatsailla, joihin jokaiseen tavalla tai toisella oli Boycen nimi piirrettynä. Silmäänpistävänä niiden joukossa oli muuan uhkea, yläpäässään kerubilla koristettu patsas lähellä saarnastuolia. Siinä lepäsi se parlamentin jäsen Boyce, joka oli taistellut rinnakkain Hampdenin, lapsuudenystävänsä kanssa Chalgroven kentällä, saanut sittemmin senkin kokea, että eversti Pryde karkoitti hänet Westminsteristä, ja viettänyt loput ikäänsä Mellorissa, jouduttuaan epäsuosioon ensin protektorin ja sittemmin restauratsionin aikana. Yksin jo näistä muistopatsaistakin olisi voinut saada kokoon välttävän tarkan käsityksen Boycen suvusta. Mitään erityisiä kuuluisuuden ja maineen vaatimuksia ei ollut näillä, enimmäkseen vähävaraisilla, vilpittömillä, melkein poikkeuksetta vapaamieliseen whig-puolueeseen kuuluvilla maalaisherroilla. He olivat lähettäneet poikiansa kaatumaan Quebecin, Plassyn ja Trafalgarin taisteluihin Englannin maailmanvallan rakentamiseksi. He olisivat pitäneet Foxin ja Burken puolta, mutta viimeksimainitun ankaruutta peljäten olivat kannattaneet Pittiä siinä epämääräisessä tiedossa, että siitä on sittenkin hyötyä maalle. Kotonansa he olivat olleet oikeamielistä ja ihmisystävällistä väkeä, ja kun heiltä puoliso kuoli, silloin he hänen hautapatsaaseensa piirrättivät kirjoituksia, joiden oli määrä osoittaa Boycein klassillista sivistystä ja heidän aviopuolisollista rakkauttaan. Sanalla sanoen, se oli ollut ehkäpä pitkäveteistä, jääräpäistä rotua, välistä tyrannillistakin, mutta yleensä kelpo englantilaista ainesta, sitä ainetta, joka aina on ollut ja yhä edelleen, uusissakin muodoissaan, on suuren valtion pohjana ja pontena.

Kerran vain oli hautakivien siihenastinen yhtäläinen asu muuttunut. Se oli tapahtunut silloin, kun Boycein suku oli ponnahtanut korkeimmilleen, niinä aikoina, jolloin perheen arvokas hiljaisuus oli äkkiä kohonnut loistavuuteen ja kautta sukupolvien kulkeva proosa pukeutunut muutamiksi vuosiksi runolliseen asuun. Viime vuosisadalla oli kerran muuan entinen Richard Boyce lähtenyt pitkälle ulkomaanmatkalle. Hän oli lahjakas mies, Horace Walpolen ja Grayn ystävä. Hän vei mukanansa suosituskirjeitä, jotka avasivat hänelle kaikki ovet, mistä vain halusi sisään käydä, siihen aikaan, jolloin Europassa johtavain kansain yläluokat olivat paljon lähempiä ja lämpimämpiä tuttavia keskenänsä kuin nykyjään. Hän meni Roomassa naimisiin erään korkeasäätyisen ja rikkaan neitosen kanssa ja toi nuoren rouvansa jonkun ajan kuluttua Melloriin.

Heti rakennettiin puutarhanpuolinen liite kaikkine eriskummaisine ja somine koristuksineen. Edelleen tehtiin suuri lehtokuja, tauluja alkoi tulvia taloon, soitannollinen kirjasto hankittiin, jonka lukemattomat, haalistuneet nidokset, itsekussakin toisiinsa kietoutuneina Richard ja Marcella Boycen nimet, olivat näinä viime viikkoina olleet nykyisen Marcellan monen ilon ja utelemisen aiheena.

Italiatar lahjoitti miehelleen kaksi poikaa ja kuoli parhaimmassa iässään — hellästi rakastettuna ja katkerasti kaivattuna. Ei hänen hautapatsaaseensa laveita laverruksia pantu. Nimi vain, sukuperä ja synnyinpaikka — sillä italiatar hän oli ollut viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja siitä syystä mies oli vielä palavammin häntä rakastanut — synnyin- ja kuolinpäivä sekä kaksi säettä Danten Vita Nuovasta.

Tuon entisen Marcellan muotokuva riippui yhä vieläkin samassa huoneessa, missä silloisen emännän nuotitkin säilytettiin. Se oli mustunut, virttynyt, taiteellisesti jotenkin ala-arvoinen teos, mutta nykyinen Marcella oli jo aikaa sitten tullut siihen päätökseen, että hänen sekä isän ulkomuoto on perintöä tuon kuvan originaalista ja siitä ne ovat epäilemättä alkujaan nykyisen perillisen taitelijataipumuksetkin, joita ei tätä ennen heidän arvoisassa suvussaan ollut ilmennyt.

Itse asiassa hän kumminkin rakasti jok'ainoata noita Jaakko ja Yrjö kuninkaitten aikuisia tilanomistajia, joiden hautakivissä oli niin loppumattomat kirjoitukset. Ja nyt, seisoessaan kirkossa ja katsellessaan ympärilleen, kukat suurena kasana vieressään kuorin portailla, nyt hän tunsi, kuinka nuoruudenaikainen hilpeys, iloisuus, jopa ylvästely ja riemahtelukin elähyttävänä aaltona häneen hulvahtelee. Äskeinen mielipaha isän masennusten ja huolten tähden oli haihtunut. Täällä esi-isäin suojassa tuntui niin kodikkaalta; oli kuin hänet jälleen olisi otettu heidän kunnianarvoisan seuransa jäseneksi.

Vaikeuksia hänen tielleen kyllä ilmaantunee, epäilemättä, mutta onhan hänellä nyt edullinen asema, ja sitä hän aikoo käyttää sekä omaksi että muidenkin hyödyksi. Hän puolestaan ei ole tehnyt mitään moitittavaa, ja nykyisinä personallisen kehittymisen aikoina saattaa perheen solidaarisuus antaa aihetta väärälle, epäoikeutetulle arvostelulle. Kiihkein mielin hän muisteli, kuinka hän näiden kahden viimeisen vuoden kuluessa oli luontaisella voimallaan osannut vallita ihmisiä ja asioita. Hän tiesi varsin hyvin saattaneensa ja uskaltaneensa tehdä semmoista, mitä tytöt siinä iässä eivät ikinä rohkene tehdä. Hän tiesi, että hänessä on suloa, kykyä, älyä.

Jo näinä moniaina viikkoinakin — —. Hymy leijaili hänen huulillaan, kun hän ajatteli sitä tyyntä, vakavaa, noin kolmenkymmenen iässä olevaa miestä, jonka hän oli kohdannut Hardenien luona. Kirjoittakoon tuon herran isoisä mitä hyvänsä. Se ei lainkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että herra Aldous Raeburn, paikkakunnan huomatuimpia miehiä ja toivotuimpia "partioita", oli tuntenut ja osoittanut ilmeistä mielenkiintoa herra Boycen tytärtä kohtaan, sitä ilmeisempää, kun sillä oli vastassaan jäykänlainen esiintyminen.

Ei! Käyköön kuinka käyneekin, oman tien hän aikoo raivata itselleen ja vanhemmilleenkin. Yhdenkolmatta iässä ei näytä mikään mahdottomalta. Naisen sulo, naisen tarmo — ne ne saavat aikaan vaikka mitä.

Ja vielä enemmänkin. Hänen muistellessaan lontoolaisten ystäväinsä kohtuutonta ja loukkaavaa epäluuloa kuohui hänen mielensä harmista. Hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin juuri täällä, että hän oli kutsuttu tekemään työtä ihmiskunnan hyväksi.

Tuossa hänen edessään oli Boycen perheen pehmoinen, leikkauksilla koristettu kirkonpenkki, mutta sen takana levisivät yksikertaisten tammipenkkien rivit, missä kyläläiset kuuntelivat jumalanpalvelusta. Täällä Marcella ensimäisen kerran oli joutunut läheiseen yhteyteen maalaisväestön kanssa, joka kurjuudessaan ja avuttomuudessaan ei suurestikaan ollut niiden maalaisten kaltainen, joita hän oli nähnyt näyttämöllä. Siellä oli miehiä kuusissakymmenissä ja vanhempiakin, yhtä harmaantuneita ja uurteisia kuin se kalkkipohjainen maa, jota he kaiken ikänsä olivat kuokkineet, oli ennen aikojaan vanhentuneita ja miltei työhön kykenemättömiä miehiä, joille maksettiin vain niukka päiväpalkka. Vaivaistalo oli heidän vanhuudenturvansa, ellei hauta sitä ennen tarjonnut heille leposijaa. Rauhallisina, välinpitämättöminä ja alistuvaisina he siinä istuivat, milloin ratketen lapsellisiin ilonpurkauksiin, nähdessään jonkun koulupojan vallattoman kepposen tai koiran, joka oli eksynyt kirkkoon, milloin tylsällä hartaudella yhtyen mahtavan virren nuottiin. Vaimot olivat ärtyisiä, nääntyneitä ja toivottomia; tytöt ja pojat ja pikkulapset kalpeampia ja surkastuneempia kuin itse Lontoon lapset. Ja siihen oli syynä epäterveelliset asunnot, huono vesi ja niukka ravinto. Kaikki nämä kasvot ja olennot olivat Marcellalle paljastaneet uuden ja kammottavan maailman. Lontoossa oli niin paljon keskusteltu maamiehen asemasta, mutta Marcella ei ollut koskaan saanut oikeata kuvaa hänestä. Nyt hän näki tämän maamiehen omassa ympäristössään, hän ei enää vain puhuisi hänestä, nyt hän alkaisi elää hänen kanssaan. Ja herra Boycen tyttärenä hän oli jonkinlaisessa vastuunalaisessa asemassa. Sillä kieltämättä riippuu Mellorin työntekijäin menestys nyt, kuten aina ennenkin, maatilan omistajasta.

Siitä saakka kun Marcella palasi kotiinsa, oli hän koettanut ottaa osaa heidän elämäänsä ja hän kävi usein heidän hökkeleissään. Häntä hämmästytti ja kauhistutti heidän elämänsä ja heidän ympäristönsä. Heidän ryömivä kohteliaisuutensa milloin suututti, milloin huvitti häntä. Usein hän naisen syntyperäisellä ylimyksellisellä vaistolla nautti ylhäisestä asemastaan, usein hän puri hammasta raivostuneena isänsä ja setänsä käytöksestä ja siitä, että hän saattoi tehdä niin vähän hyötyä uusille alustalaisilleen.

Heidän ystävänsä ja uranaukaisijansa hän tahtoi olla ja lopuksi myös heidän vapauttajansa. Niin, miksikä ei? Suurempiakin ovat hennot naiset saaneet aikaan maailmassa. Seisoessaan kuorin portailla ja tehdessään itselleen pyhän lupauksen taistella tämän asian puolesta, hän tunsi hetken jännittäväksi — eikä arvatenkaan olisi pannut pahakseen, jos joku ihaileva katse olisi nähnyt ja ymmärtänyt hänet.

Mutta pohjaltaan olivat hänen tunteensa jalot ja vilpittömät, ja hänen ärtynyt mielialansa suli vähitellen nuoren tytön lämpimäksi innostukseksi.

"Saammepa nähdä! — Saammepa nähdä!" sanoi hän ääneensä ja hätkähti kuullessaan sanainsa selvästi kaikuvan äänettömässä kirkossa. Puhuessaan hän kumartui purkamaan kukkiansa ja tarkastamaan, paljonko hän oli poiminut kutakin lajia.

Samassa hän kuuli etäältä ääniä ja nousi jälleen pystyyn. Hän astui kirkon etelä-ovelle, joka oli auki, ja pysähtyi siihen odottamaan. Hänen edessään kiemurteli viheriä niittytie, joka kulki puiston poikki kylään. Siellä astui kirkkoa kohti pastori sisarineen, kumpikin kukilla kuormitettuna, ja heidän vieressään kulki, pyssy kädessä, pitkä mies ruskeassa metsästyspuvussa, koira mukana.

Marcellan silmät välähtivät äkisti, kun hän näki tämän ryhmän, sitten nousi kirkas, luja hehku hänen kasvoilleen. Hän odotti heitä rauhallisesti kirkon ovella, tuskin vastaten neiti Hardenin helliin tervehdyksiin. Mutta sisäisesti hän ei ollut lainkaan rauhallinen. Sillä pitkä mies ruskeassa metsästysnutussa oli Aldous Raeburn.