VI LUKU

Aldous Raeburnin äskeinen innostus laimeni koko lailla, kun hän näki Maxwell Courtin valaistut ikkunat edessään. Rakastaja väistyi syrjään, ja vakava, maailmaakokenut, kolmenkymmenvuotias mies älysi täydellisesti, että monta estettä oli ilmaantuva hänen tielleen. Hän ei voinut pyytää isoisäänsä auttamaan Richard Boycen perhettä, ilmaisematta hänelle omia aikeitansa. Avomielinen hän tahtoi ollakin. Sen hän oli isoisälle velkaa. Muilta ihmisiltä Raeburnilaiset kyllä aina salasivat tunteensa, mutta toisilleen he osoittivat suurta luottamusta ja varsinkin lordi Maxwellilla oli oikeus tässä tapauksessa vaatia pojanpojaltaan peittelemätöntä totuutta.

Raeburn ei koettanutkaan itselleen luulotella, että hänen isoisänsä pysyisi rauhallisena uutisen kuultuaan. Pojanpojalla oli vielä tuoreessa muistissa, miten äreällä mielihyvällä hän Dick Boycelle lähetti tuon metsästysjuttua koskevan kirjelipun. Kuka tahansa hänen asemassaan olisi vanhalta ylimykseltä odottanut kiivaita vihanpurkauksia ja vastarintaa, mutta isoisän ja hänen perillisensä välillä oli vallinnut niin hyvä sopu niiden monien vuosien kuluessa, jotka he olivat yhdessä viettäneet, ettei Raeburn hetkeäkään tätä pelännyt. Ihminen, joka läpi koko elämänsä on noudattanut oikeutta ja totuutta, ei saata arvostella lähimmäisensä onnea yksinomaan itsekkäältä kannalta — siihen voi varmasti luottaa.

Oli jo aivan pimeä, kun hän astui linnan suureen holvikattoiseen halliin.

"Onko hänen armonsa kotona?" kysyi hän ohikulkevalta palvelijalta.

"On, sir — hän on kirjastossa. Hän on kysellyt teitä, sir." Aldous kääntyi oikealle ja astui läpi kauniin, Tudor-tyylisen koridorin, jonka ikkunat antoivat sisäpihalle ja jota kaunistivat arvokkaat, kreikkalais-roomalaiset veistokuvat ja ruumisarkunmuotoiset hautakivet.

Linnan suuret huoneet olivat hyvin lämmitetyt, ja auki olevista ovista saattoi nähdä leimuavan takkavalkean heijastuvan niiden seinälaudoitukselle, gobeliineille, tauluille ja kirjoille. Värivivahdukset olivat himmeät, mutta lämpimät; kaikki oli vanhanaikuista ja ylhäistä, ja virkistävä rauha sekä erinomainen järjestys tuntui vallitsevan kaikkialla. Missään ei näkynyt elävää olentoa, missään ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta kolkolta tai yksinäiseltä ei silti tuntunut. Näytti melkein siltä, kuin olisivat vieraat vain hetkeksi poistuneet näistä lämpimistä huoneista, joissa tuli himmeänä hehkui; ne olivat kerrassaan kodikkaat ja viihtyisät. Kulkiessaan niiden ohi Aldous Raeburn ensimäisen kerran hellällä ylpeydellä ajatteli tulevansa tämän vanhan linnan omistajaksi. Sen upeus ja laajuus oli usein masentanut hänen mieltään. Tänään hänen sydämensä sykähti tavallista nopeammin, kun hän astui ohi perhekuvain, jotka riippuivat lähellä kirjaston ovea. Siellä täällä oli vielä tyhjä paikka — "sopiva paikka vaimollesi, jahka niin pitkälle pääset!" oli hänen isoisänsä kerran virkkanut.

"Jopa viivyit kauan metsällä, Aldous", sanoi lordi Maxwell nopeasti kääntyen oven avautuessa. "Mikä sinua niin kauan pidätti?"

Puhuessaan hän otti silmälasit nenältään ja pani ne huolellisesti kokoon, tähystellen varjossa seisovaa pojanpoikaansa. Lordi Maxwell istui leimuavan takkavalkean ääressä avattu "Edinburgh Review" polvillaan. Lamppu ja takkavalkea valaisivat jalomuotoista päätä, aaltoilevia, lumivalkoisia hiuksia, pitkiä, hienopiirteisiä kasvoja ja vartaloa, joka todisti lannistumatonta ruumiillista joustavuutta.

"Lintuja oli tänään harvassa, ja niitä ajoimme takaa hyvän aikaa", sanoi Aldous astuen takan luo. "Arentitalolla takertui lisäksi Rickman minuun eikä tietysti hellittänyt ennenkuin oli saanut kaikki toivomuksensa ja muistutuksensa ilmaistuksi."

"Niitä kyllä Rickmannille riittää", sanoi lordi Maxwell hyväntahtoisesti. "Arentinsa hän maksaa, mutta vaatii sen takaisin toisessa muodossa. Pian aikaa ovat maanomistajat ihmiskunnan epäitsekkäimpiä hyväntekijöitä. Mutta minulla on uutisiakin sinulle! Viime postissa sain kirjeen Bartonilta." — Barton oli hänen ystävänsä ja nykyisin kabinettiministeri. — "Lueppas se. Hän väittää, etteivät he voi pysyä pystyssä kauemmin kuin tammikuuhun. Heidän puolueensa miehiä on vaikea hallita, ja S—n anomusehdotus, johon he ovat sidotut, on varmasti kukistava heidät. Tammikuussa kokoontuu parlamentti, ja muutosehdotus hallitsijan esitykseen on antava kabinetille kuoliniskun. Tämä kaikki pidetään tietysti vielä salassa, mutta minulle hän siitä kumminkin ilmoitti. Sinulle, poikani, kertyy nyt aika lailla työtä tänä talvena. Kaksi tai kolme iltaa viikossa — vähemmällä et pääse. Nykyään eivät paistetut varpuset enää suuhun lennä. Barton lisää vielä kuulleensa, että nuori Wharton aikoo asettua Durnfordin vaalipiirin ehdokkaaksi ja saapuu tuossa paikassa tänne. Kyllä hän nyt koettaa saada Levenit ja meidät niin pahaan huutoon kuin suinkin. Hyvä vaan, että hänen äitinsä on siirtynyt manalaan, sillä muuten olisimme kumpikin saaneet tuntea furens quid femina posset!" (mitä kiihkoisa nainen voipi).

Vanhus vilkaisi pojanpoikaansa leikillisesti silmää iskien. Aldous seisoi hajamielisenä tulen ääressä mitään vastaamatta.

"Kas niin, Aldous", sanoi lordi Maxwell hiukan kärsimättömästi, "heitä hiiteen filosofeeraaminen. Vaikka olenkin vanha, ei uusi hallitus sentään kieltäne minulta kaikkea sananvaltaa. Sinä ja minä, me kaksi yhdessä ensi istuntokaudella kyllä ajamme läpi muutamat tärkeimmät uudistuksemme. Minun luuloni on, että meidän puolueemme suoriutuu ensi vaaleissa paremmin kuin vuosikymmeniin. Pää pystyyn vaan, poikaseni! Maailma on tosin kehno, mutta elettävä meidän kumminkin on!"

Aldousin kasvoille välähti äkisti niin autuaallisen onnellinen hymy, että isoisä jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.

Hän luuli puhuvansa kypsyneelle miehelle, joka oli loistavalle valtiolliselle uralle astumaisillaan, mutta huomasikin äkkiä kahdeksantoistavuotisen nuorukaisen jälleen seisovan edessään.

"Je ne demande pas mieux!" (En pyydä mitään parempaa!) huudahti Aldous, tavallista vilkkaampi väre äänessä. "Totta puhuen, isoisä, minä palasin kotiin tykkänään muuta miettien kuin politiikkaa — siksipä en juuri nyt voi ajatuksenkulkuasi seurata. En tullutkaan heti kotiin metsästykseltä — sillä ensin tahdoin olla itsestäni varma, ennenkuin sinulle puhuisin. Viimeisten viikkojen aikana —"

"Puhu!" huudahti lordi Maxwell.

Mutta Aldousista oli vaikeata jatkaa. Äkkiä hänestä tuntui vielä liian aikaiselta uskoa kenellekään salaisuuttansa ja hänen kielensä typertyi.

Mutta peräytyä hän ei enää voinut. Lordi Maxwell hypähti pystyyn ja kouristi häntä käsivarresta.

"Sinä olet rakastunut, poikaseni! Tunnusta pois!"

"Olen tutustunut siihen ainoaan naiseen, jonka tahtoisin naida", vastasi Aldous punehtuen, mutta vakaumuksella. "En tiedä, huoliiko hän minusta. Mutta minä puolestani en saata uneksia suurempaa onnea kuin hänen rakkauttaan. Ja koska tahtoisin, että sinä, isoisä, tekisit jotain meidän kummankin hyväksi, en pitänyt oikeana salata tunteitani sinulta. Enkä olekaan tottunut — sinulta — sinulta —" Hänen äänensä vavahti. "Sinähän olet ollut minulle hellä isä!"

Lordi Maxwell likisti hellästi hänen käsivarttaan.

"Poika parka! Mutta älä pitele minua puristusraudoissa — sano hänen nimensä! — sano!"

Ja pari kolme mahdollisuutta risteili vanhuksen aivoissa.

Aldous vastasi hitaasti ja hiukan jäykästi:

"Marcella Boyce! — Richard Boycen tytär. Kuusi viikkoa sitten näin hänet ensi kerran."

"Jumala paratkoon!" huudahti lordi Maxwell, peräytyen pari askelta ja tuijottaen seuralaiseensa. Aldous tähysteli häntä levottomana.

"Tunnetko Dick Boycen entisyyden, Aldous?"

"Enpä juuri yksityiskohtia myöten. Olisin kiitollinen, jos kertoisit minulle kaikki, minkä siitä tiedät. Sen tietysti olen huomannut, että sinä ja naapurimme aiotte hänet sulkea pois seuraelämästä — ja neiti Boycen ja hänen äitinsä vuoksi minä tahtoisin sen estää."

"Laupias Jumala!" sanoi lordi Maxwell ja alkoi pää kumarassa ja kädet selän takana mittailla lattiaa. "Laupias Jumala! Tämäpä harmillista! tämäpä harmillista!"

Hän pysähtyi äkkiä Aldousin eteen.

"Missä olet tämän nuoren naisen kanssa seurustellut?"

"Pastori Hardenin luona — ja joskus Mellorin kylässä. Hän liikkuu paljon työväen keskuudessa."

"Ethän vielä liene kosinut häntä?"

"En ollut varma itsestäni, ennenkuin tänään. Enkä vielä olisi rohjennutkaan sitä tehdä. Sillä hän ei ole minua rohkaissut pienimmälläkään sanalla."

"Mitä ihmeitä? Kuvitteletko saavasi rukkaset häneltä", huudahti lordi Maxwell, voimatta salata pilkallista sävyä äänessään.

Aldousin katse oli apea.

"Sinä et ole nähnyt häntä, isoisä", vastasi hän levollisesti.

Lordi Maxwell alkoi uudelleen kävellä edestakaisin ja koetti tyynnyttää kuohuvia tunteitaan. Aldous oli tietenkin tarttunut ansaan, tyttö oli hyvin ymmärrettävistä syistä käyttänyt hyväkseen hänen osanottavaa, ritarillista mielialaansa.

Turhaan yritti Aldous häntä rauhoittaa ja selittää asiata, lordi Maxwell tuskin kuunteli mitä hän sanoi. Syvään huoahtaen hän viimein heittäytyi nojatuoliinsa.

Kumpikin oli vaiti. Sitten lordi Maxwell katsoi kelloansa vanhanaikuisella täsmällisyydellä.

"Vielä on puoli tuntia aikaa puoliseen. Istu, jutelkaamme asiasta rauhallisesti."

* * * * *

Mutta kun päivällisaika joutui, oli keskustelu vasta alulla. Kun pieni, älykäs, vaaleasilmäinen neiti Raeburn päivällisen jälkeen poistui, jatkettiin sitä vielä kirjastossa kauan yli vanhan lordin tavallisen maatamenon ajan. Isoisä se pääasiallisesti jutteli, ja pojanpoika vain joskus lausui sanasen. Marcella Boycen nimeä alussa tuskin mainittiinkaan. Äskeisen uutisen masentamana ja kiusaamana — se kun kerrassaan kumosi tai ainakin näytti kumoavan hänen hartaimmat toiveensa ja antoi pahan kolauksen hänen sukuylpeydellensä — lordi Maxwell oli päättänyt pojanpojalleen juurtajaksain selvitellä ne syyt, joiden vuoksi Richard Boycen tytär ei mitenkään soveltunut Raeburnin vaimoksi.

Aldousille nämät periaatteet eivät tietenkään olleet uusia. Maxwellilaiset eivät tahtoneet näyttäytyä muita parempina, ylpeyttä ulkonaisessa esiintymisessä he eivät sietäneet. Se olisi ollut pikkumaista ja epäkristillistä. Mutta kun oli kysymyksessä avioliitto, varottakoon silloin visusti, ettei tuohon huolellisesti jalostettuun sukupuuhun pääsisi yksikään ala-arvoinen vesa juurtumaan. Avioliitto merkitsi Raeburnin suvulle puhtaan veren säilyttämistä, arvokasta ja kunnioitettua perhe-elämää, ja lisäksi se takasi lapsille saman kunnioituksen maailman silmissä, jossa suvun muutkin jäsenet olivat kasvaneet. Näin ollen ei voitu hyväksyä avioliittoa halpasäätyisen tytön kanssa, joka oli tottumaton suuren maailman menoihin, eikä semmoisen perheen tyttären kanssa, joka oli rappiolle joutunut ja niinmuodoin arvoton yhdistämään nimensä Raeburnien moitteettomaan sukuun. Tietysti pantiin rahallekin arvoa, mutta nykyinen lordi Maxwell oli yleväluontoinen ja niin rikas, ettei tämä puoli asiassa paljoakaan merkinnyt. Vanhemmaksi käytyään, kun maailma oli muuttunut kansanvaltaisemmaksi ja tämän mahtavan suvun vaikutusvalta oli kadonnut, hänen sukuylpeytensä kehittyi yhä vahvemmaksi.

Välinpitämätön ei Aldouskaan voinut olla näiden periaatteiden ja tunteiden suhteen. Siinä tapauksessa, että hänen onnistuisi vallata tytär omakseen, koituisi hänelle epäilemättä raskas risti tulevasta appi-isästään. Mutta vähät siitä! Maailman viisaus väistyi rakkauden tieltä, ja poissa olivat perhetraditsionit. Hän kävi kärsimättömäksi; hän oli taipuvainen uskomaan, että Richard Boyce oli musta kuin piru, jos asia vain sillä olisi ollut ratkaistu.

Richard Boycen tarina oli seuraava: Hän oli veljeksistä nuorin ja isänsä lemmikki. Jotenkin lahjakas hän oli, lisäksi kaunis ja hienotapainen, kömpelön vanhemman veljensä täydellinen vastakohta. Rahallisesti uhrattiin paljon hänen hyväkseen. Hän tutki lakitiedettä. Kun hän asettui parlamenttiehdokkaaksi, niin isä mielihyvällä maksoi siitä aiheutuvat kulut ja Robert veljen harmiksi hän myöhemminkin antoi Richardille niin runsaan vuotuisen avustuksen kuin varat suinkin myönsivät. Näytti siltä kuin Richardin valtiollinen ura muodostuisi loistavaksi. Hän oli taitava puhuja ja ensimäisinä parlamenttivuosinaan hän aherteli niin uutterasti väsyttävissä valiokuntatöissä, että hän siten joutui tory-puolueen suosioon. Hänellä oli taipumusta uusiin kieliin, ja ulkomaan asioissa hän pääasiallisesti esiintyikin. Kun muutamain Balkanin niemimaalla tapahtuneiden levottomuuksien johdosta tärkeä itämaalainen lähetystö asetettiin asiata selvittämään, valittiin Richard Boycekin jäseneksi tähän lähetystöön, osaksi isänsä vanhain ystäväin puoltolauseen, osaksi omain ansioidensa nojalla.

Lähetystöä johti etevä mies, ja sen onnistui tärkeänä hetkenä suorittaa koko Europan edessä tärkeä työ. Kunnianosoituksia sateli sen jäsenille, ja kun he palasivat Lontooseen, juhlittiin heitä kilvan. Vanha Boycen herra lähti Mellorista Lontooseen saadakseen omin silmin nähdä Dickin suurenmoista menestystä, ja harmaahapsisen tilanhaltijan pulleat, ystävälliset kasvot nähtiin usein kutsuissa hentokasvuisen, italialaiseen vivahtavan poikansa seurassa.

Myötäkäymisen liepeissä seurasi tietysti rakkauskin. Neiti Evelyn Merrit, Länsi-Englannista tullut upea maalaiskaunotar, joka äskettäin oli esitetty hovissa, sattui tutustumaan Richard Boyceen juuri sillä hetkellä, kun maailma tälle suopeimmin hymyili. Hän oli aivan nuori ja yhtä puhdas ja turmeltumaton kuin liljat Somersetin laaksoissa. Luonteeltaan hän oli voimakas ja kestävän luja, mutta siitä hänellä tuskin itsellään oli aavistusta enemmän kuin muillakaan. Richard Boyce esiintyi hänelle romanttisuuden ympäröimänä, häntä jumaloidessaan hän unohti kokonaan itsensä ja oli vähällä langeta polvilleen kiittämään Dick Boycea, kun tämä pyysi häntä vaimokseen.

Naimisiin mentyään hän oli vielä viisi vuotta parlamentinjäsenenä, ja sitten — romahti kaikki hajalleen. Koko juttu oli tuota tavallista kiusallista laatua. Mutta siitä punoutui kokonainen tragiikka hänen vaimonsa omituisen luonteen ja isän pettymyksen tähden.

Ensimäisenä alkuna onnettomuuteen oli hänen intonsa pitää pystyssä asemaansa seuraelämässä ja loistaa kauniin vaimonsa avulla. Sitten hän alkoi liikemaailmassa keinotella hyvällä nimellään takertuen takertumistaan epäilyttäviin yrityksiin, ja lopuksi paljastettiin julkisuudessa keinottelu, joka oli edellisiä rohkeampi, mutta vähemmällä taidolla kokoonpantu. Se räjähti kuin pommi säikähtyneen yleisön edessä, synnyttäen kaikkialla mellakkaa, valitusta ja ilkeätä löyhkää. Eikä tässä vielä kyllin. Kun pörssikeinottelut alkoivat luonnistua huonosti, niin Richard Boyce, joka itämaalta palattuaan valittiin jäseneksi moneen Lontoon hienoimpaan klubiin, koetti pelipöydän ääressä korvata tappioitansa. Lopulta kun rahapula tuli yhä kireämmäksi, kun hänen vaimonsa tuskainen levottomuus ja tuttavain muuttunut käytös kävi sietämättömäksi, ilmaantui näyttämölle pieni kuorolaulajatar, ja nyt oli katumusta ja rahaa niukemmalta kuin koskaan ennen. Kuluneempaa ja ilettävämpää juttua saattoi tuskin ajatella.

"Niinpä niin, kyllä muistan hyvin vanhan John Boyce raukan", lausui lordi Maxwell verkalleen, ravistaen komeata valkoista päätänsä ja nojaten takkaa vasten. "Tapasin hänet samana päivänä, kun hän palasi Lontoosta, jossa oli koettanut saada asian vaiennetuksi. Hän tuli ajaen vastaani maantiellä, ja minä pysähdytin hevoseni puhutellakseni häntä. Olin niin pahoillani hänen tähtensä, sillä ystävyksiä olimme olleet vuosikausia. 'Jumalan tähden', sanoi hän, 'jättäkää minut rauhaan, — älkää minua puhutelko!' ja ruoskien hevostaan hän kiiruhti matkoihinsa, pyöreät, punakat kasvot kalpeina kuin palttina. Sen koommin en häntä nähnyt ennenkuin ruumiina. Syntyi oikeudenkäynti, ja Dick Boyce sai kolme kuukautta vankeutta, vaikka toiset rikostoverit tuomittiin kuritushuoneeseen.

"Dickin suhteellisesti lievä rangaistus oli hänen taitavain asianajajiensa ansiota. He olivat keksineet jonkun pienen muodollisen virheen todistuksissa häntä vastaan ja käyttivät sitä hyväkseen. Mutta me kaikki, ja samoin hänen seurapiirinsä, pidimme Dick Boycea siveellisesti yhtä suurena heittiönä kuin noita toisiakin. Sitten paljastivat sanomalehdet hänen pelivelkansa ja rakkaussuhteensa laulajattareen. Tämä oli muistaakseni pannut toimeen ikävän kohtauksen hänen klubissaan, — oikeudenkäynnin kestäessä hän näet liikkui vapaana takuuta vastaan. Pari kolme muuta kunnioitettuihin perheisiin kuuluvaa miestä oli myöskin sotkeutunut pelivelkoihin. Se oli tosiaankin suurimpia häväistysjuttuja mitä muistan."

Vanhus vaikeni ja silmäili otsa rypyssä tuikeasti eteensä. Aldous katseli häntä äänetönnä. Juttu oli todellakin ikävä — paljon ikävämpi kuin hän oli otaksunut.

"Entä vaimo ja lapsi?" hän viimein kysäisi.

"Voi niitä poloisia!" — huudahti lordi Maxwell, kokonaan unohtaen, mitä varten hän pojanpojalleen kaikkea tätä jutteli. "Kun Boyce oli kärsinyt vankeusrangaistuksensa, niin he katosivat hänen kanssaan. Hänen valitsijansa pitivät luonnollisesti kokouksen, missä annettiin paheksumislause hänen käytöksestään. Hän luopui edustajantoimestaan, ja isä myönsi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, joka hänen kuoltuaan oli edelleenkin maksettava pojalle maatilan tuloista. Rouva Boycella oli myöskin hiukan varoja. Hänen perheensä koetti taivuttaa häntä jättämään miehensä — kunnottomasti herra Boyce olikin vaimoansa kohdellut — ja lisäksi he luullakseni pelkäsivät, että hän vajoisi vieläkin syvemmälle ja saattaisi vaimoraukan elämän vieläkin kurjemmaksi. Mutta rouva Boyce ei tahtonut. Eikä hän sietänyt kenenkään sääliä tai neuvoja. Kun minä viimeksi hänet näin, oli hän vasta mennyt naimisiin ja oli silloin mitä kaunein ja ihastuttavin olento. Kaikesta siitä päättäen, mitä kerrottiin hänen käytöksestään koettelemuksen aikana, hän mahtoi olla harvinainen nainen. Muuan hänen sukulaisistaan kertoi minulle, että hän katkaisi kaikki suhteet omaisiinsa. Hän ei tahtonut seurustella kenenkään kanssa, joka ei seurustellut hänen miehensä kanssa. Eikä hän vastaanottanut raha-avustuksiakaan, vaikka he olivat perin köyhät eikä Dick Boycea tässä suhteessa voitu arkatunteisuudesta moittia. Valittamatta hän muutti miehensä kanssa maalle pieneen vuokra-asuntoon, ulkomailla he myöskin ajoittain oleskelivat. Mutta nähtävästi hän murtui sisällisesti. Tähän yhteen suureen ponnistukseen hänen voimansa riittivät, mutta siinä sammuivatkin hänessä kaikki muut harrastukset — eipä hän edes pienestä tyttärestään — —"

Aldous teki äkkinäisen liikkeen.

"Entä jos nyt alkaisimme puhua hänestä?" sanoi hän hieman lyhyesti.

Lordi Maxwell säpsähti ja heräsi muistoistaan. Hän vilkaisi silmälasiensa takaa pojanpoikaan puoleksi huolestuneen, puoleksi leikillisen näköisenä ja virkkoi:

"Vai niin, mielestäsi kai kiertelen kuin kissa kuuman puuron ympärillä. Niinpä niin. Aldous poikani, vanha on vanha ja nuori on nuori. No niin — palatkaamme neiti Boyceen. — Miten useasti olet hänet nähnyt? — Kuinka syvässä se istuu? Ethän kummeksine, että olen ymmällä. Joutua Richard Boycen sukulaiseksi! Se heittiö!" huudahti vanhus äkkiä, uudelleen kiivastuen, "hän ei edes tahtonut tulla isäänsä tervehtimään, kun tämä oli kuolemaisillaan. John oli melkein kokonaan kadottanut muistinsa — ainakin hän oli leppynyt pojalleen — ja hän ikävöi hartaasti Dickiä, ainoata ihmistä, jota vanhus koskaan oli rakastanut. Suurella vaivalla onnistui minun saada selvä miehen olinpaikasta ja koetin parastani saadakseni hänet käymään isän kuolinvuoteen ääressä. Kaikki turhaan! Hän tuli vasta silloin, kun isä jo oli tiedotonna, tunti ennen kuolemaa. Hänen hermonsa olivat muka huonot, vaikkei sentään niin huonot, että olisivat estäneet häntä olemasta läsnä testamenttia avattaessa. Tuota julmuutta vanhaa isää kohtaan en ole koskaan antanut anteeksi enkä vastakaan anna!"

Ja uudelleen lordi Maxwell kiivain askelin mittaili kirjaston lattiaa, koettaen masentaa vanhojen muistojen elvyttämää vihaa ja katkeruutta.

Aldous tarkasteli häntä synkkänä. Lordi Maxwellin huomiota näytti olevan mahdoton kiinnittää mihinkään muuhun kuin Dick Boycen synteihin, joista he nyt hyvän aikaa olivat perusteellisesti keskustelleet. Aldousin ylpeys oli saanut pistoksen, hänen tunteensa eivät olleet kohdanneet sitä rakastavaa ymmärtämistä, jota hän oli toivonut.

"Isän suhteen on sinulla kyllä syytä olla ankara", huomautti hän viimein nousten seisomaan, "sietää miettiä, minkä verran asia minua koskee. Ja huomenna sallinet minun kertoa jotain hänestä. Syytönhän hän on isänsä rikoksiin. Mutta nyt olet tullut valvoneeksi näin kauan minun tähteni. Muistathan, että Clarke viime kerralla täällä käydessään erityisesti kielsi sinua iltasin rasittumasta."

Lordi Maxwell käännähti hämmästyneenä. "Tuhat tulimaista — mikä sinun on, Aldous? Loukkaantunutko! No niin, no niin — minähän olen vanha narri!"

Hän astui pojanpoikansa eteen ja asetti hellästi kätensä hänen olkapäälleen.

"Suuri on edesvastuusi, Aldous, tulevaisuutesi on kädessäsi. Uutisesi yllätti minut — huomenna olen rauhallisempi. Mutta riitaako meidän välillämme? Ethän sinä ole mikään keltanokka, enkä minäkään mikään tyranni. Tiedäthän, ettei raha tässä merkitse mitään minulle. Mutta sydäntäni viiltää, poikani, sydäntäni viiltää ajatellessani, että sinun vaimosi liittää perheesemme sellaisen tarinan!"

"Ymmärrän, isoisä", sanoi Aldous sisällisestä tuskasta kiemurrellen. "Mutta sinun pitää oppia tuntemaan hänet. Äläkä hetkeäkään kuvaile, että hän menee naimisiin kanssani, ellei hän minua rakasta. En elämässäni ole nähnyt toista tyttöä, joka olisi niin vapaa, niin teeskentelemätön ja niin vähän ulkonaisiin muotoihin sidottu."

Hänen silmänsä loistivat ihastuksesta muistellessaan Marcellan katsetta ja liikkeitä.

Lordi Maxwell veti kätensä hänen olkapäältään ja pudisti epäilevästi päätään.

"Sinulla on paljon vaimollesi tarjottavana. Ei yksikään nainen hylkää sinua, ellei hän ole mieletön tai perin kokematon. Miten vanha hän on? Kahdenkymmenen tienoissako?"

"Kahdenkymmenen tienoissa."

Lordi Maxwell odotti kotvasen, sitten hän kohotti olkapäitään teeskennellen epätoivoa ja kumartui takkavalkean yli.

"Sinä et nähtävästi ole tänään tyytyväinen minuun, Aldous. Tuhat tulimaista, enpä edes tiedä, onko hän tumma vai vaalea!"

Soraääni oli päässyt pujahtamaan keskusteluun. Aldous koetti saada puhetta sujumaan.

"Hän on hyvin tumma", sanoi hän, "mutta muuten aivan äitinsä näköinen. Minun mielestäni hän on kaunein — ainoa kaunis nainen, minkä olen koskaan nähnyt. Toisissa kohdin hän on hyvin viisas ja älykäs, toisissa taas hyvin kehittymätön — melkeinpä lapsellinen. Hardenit sanovat, että hän on täällä ollessaan tehnyt kaikki voitavansa — se ei tietenkään ole paljon — lieventääkseen kurjuutta Mellorin kylässä. Hän on muuten sosialisti ja pitää meitä maanomistajia tyhjäntoimittajina."

Nauraen vilkaisi Aldous isoisäänsä, josta odotettiin valtaan pyrkivälle tory-puolueelle hyvää tukea. Lordi Maxwell teki samoin Aldousin suureksi mielihyväksi.

"Ole sitten varuillasi, ettei hän joudu nuoren Whartonin kynsiin, sillä tämä pian panee hänet agiteeraamaan hyväkseen. Vai niin, hän on kaunis ja älykäs — ja hyvä, poikaseni? Jos hän tähän taloon tulee, astuu hän äitisi ja isoäitisi sijalle."

Aldous yritti vastata, mutta ääni petti.

"Ellen tietäisi, että hän ansaitsee rakkautta ja kunnioitusta", sanoi hän viimein hiukan jäykästi, "en niin hartaasti haluaisi tutustuttaa teitä toisiinne".

Taas vaikeni kumpikin. Mutta Aldous tunsi vaistomaisesti, että isoisän mieli oli kääntynyt leppeämmäksi. Hän kiirehti asiaansa toimittamaan.

"Oli miten oli", sanoi hän viimein hymähtäen, "tällä hetkellä olen ainakin siitä asiasta selvillä, isoisä, että sinä voit, jos vaan tahdot, tehdä suuren palveluksen neiti Boycelle ja minulle".

Lordi Maxwell kääntyi nopeasti ja silmäili pojanpoikaansa terävästi ja tarkkaavasti. Mikä hänen harmaissa uurteisissa kasvoissaan oli eloa, näytti keskittyneen hänen vilkkaisiin läpitunkeviin silmiinsä.

"Jos vaan tahtoisit, voisit raivata hänelle ja hänen äidilleen tietä kreivikuntamme seuraelämään", sanoi Aldous koittaen puhua huolettomasti. "Jos vaan tahtoisit, voisit, joutumatta itse Richard Boycen seuraan, sovittaa asiat niin, että voisin tuoda neiti Boycen tänne sinun ja tädin nähtäväksi ja arvosteltavaksi."

Vanhuksen katse synkistyi.

"Mitä, pitäisikö minun peruuttaa kirjeeni, Aldous? Suuremmalla mielihyvällä olen harvoin mitään kirjoittanut!"

"Mutta sinun pitäisi kumminkin se tehdä, isoisä", vastasi Aldous rauhallisesti. "Pieninkin kohteliaisuuden osoitus on tarpeeksi. Richard Boycen asemassa oleva mies ei tietenkään vaadi suuria. Hän tyytyy siihen, mitä hänelle annetaan."

"Lisäksi toivot kai", sanoi isoisä keskeyttäen, "että Agneta tädin tulisi käydä tervehtimässä rouva Boycea?"

"Emmepä juuri voi pyytää neiti Boycea täällä käymään, ellei hän sitä tee!" sanoi Aldous.

"Minua et kumminkaan vaatine Mellorissa käymään häntä katsomassa? Mutta toivoisit, että pyytäisin muita tekemään, esim. Winterbourneja ja Levenejä."

"Niinpä toivoisin, isoisä", sanoi Aldous. Lordi Maxwell mietti kotvasen, sitten hän nousi seisomaan. "Nyt sallinet minun pyhittää Clarken muistoa menemällä levolle!" (Clarke oli vanhan lordin kotilääkäri ja tyranni.) "Minun on nukuttava ja annettava asian kypsyä, Aldous."

"Enhän toki liene liiaksi sinua väsyttänyt."

Aldous astui pienen pöydän luo sammuttaakseen siinä palavan lampun.

Samassa hän kuuli nimeänsä mainittavan. "Aldous!"

"Isoisä."

Mutta kun ei vastausta kuulunut, niin Aldous kääntyi. Hän näki isoisänsä seisovan pystyssä takkavalkean ääressä syvä mielenliikutus kasvoilla.

"Tiedäthän, Aldous, että kaksikymmentä vuotta — viime kuussa oli tasan kaksikymmentä vuotta sitten kun isäsi kuoli — olet ollut elämäni ilo. Ei, älä puhu poikaseni, mielenliikutusta on tämän päivän varalta ollut kylläksi. Kovia sanoja sinulle taannoin puhuin, mutta tuskinpa kummeksinet, että mieleni horjahti tasapainostaan. Mutta väärinkäsitystä älköön olko välillämme; kun onnesi ja tulevaisuutesi ovat kysymyksessä, hupenee kaikki muu mitättömäksi!"

Ja kunnianarvoisa vanhus pusersi pojanpoikansa kättä, astui nopeasti ovelle ja sulki sen jälkeensä.

* * * * *

Tuntia myöhemmin istui Aldous innokkaasti kirjoittaen huoneessaan ensimäisessä kerroksessa. Se sijaitsi rakennuksen läntisessä kyljessä, ja sen akkunoista saattoi päivän valossa nähdä herraskartanon alapuolella metsäiset rinteet ja laajat tasangot. Akkunaluukut olivat tänä iltana jääneet sulkematta, ja Aldousin eteen levisivät uhkean maiseman tummat ääriviivat, joiden yli kaartui öinen taivas heikkojen kuunsäteitten vaalentamana. Valoisina öinä ei Aldous sietänyt akkunain edessä luukkuja eikä uutimia, ja useasti hän istui myöhään yöhön lukemassa tai kirjoittamassa lampun ääressä, joka oli siten varjostettu, että sen valo lankesi kirjoille tai papereille, mutta jätti hänelle vapaan näköalan yli öisen maiseman. Sisällisesti hän oli siitä vakuutettu, että ihmiset yleensä nauttivat liian vähän yön juhlallisesta kauneudesta, menettäen siten monta ylevää, suurenmoista vaikutelmaa, joita he etsivät runoilijain ja maalarien kuvauksista.

Huoneen seiniä peittivät kirjat, jotka olivat osaksi isoisän suuresta kirjastosta lainatut, osaksi kirjoja yliopistoajoilta ja erikoistutkimuksia. Siinä oli nidoksia monenlaisia, valtiollisia kirjasia, maanviljelyskysymyksiä sekä Englannin ja ulkomaiden maalaisköyhälistön tilaa käsitteleviä lentokirjasia. Kansantaloudellinen kirjallisuus oli myös runsaasti edustettuna, ja pienellä pöydällä takan vieressä oli useita englantilaisia ja ulkomaalaisia maataloudellisia aikakauskirjoja. Akkunain välissä oli pienehkö hylly filosofisia kirjoja, joihin oli kannesta kanteen tehty muistiinpanoja. Huoneen perällä oli liikkuva kirjapöytä, sisältäen erilaista kirjallisuutta, runoja, arvosteluja ja romaaneja — pääasiallisesti kumminkin runoja ja arvosteluja. Aldous Raeburn luki harvoin romaaneja eikä koskaan ollut niihin mieltynyt. Hänen harrastuksensa olivat kääntyneet vakavain, pulmallisten kysymysten ratkaisuun, ja kun hän joskus, kuten idealisti ainakin, kaipasi hengelleen virkistystä, etsi hän sitä runoilijoilta ja luonnosta. Romaaneja ei hänen mielestään kannattanut lukea eikä kirjoittaa.

Uunin kohdalla riippui hänen äitinsä kuva — se esitti nuorta naista avokaulaisessa puvussa, pitsihuivi hartioilla. Taiteellisessa suhteessa oli kuva arvoton, mutta Aldousille tulvi siitä satoja liikuttavia muistoja, jotka hän visusti kätki itseensä. Äiti kuoli lapsivuoteeseen Aldousin ollessa yhdeksän vuoden vanha. Pienokainen kuoli äitinsä kera, ja tämän puoliso, lordi Maxwellin ainoa poika, joutui kaksi vuotta myöhemmin äkillisen kuolettavan kurkkutaudin uhriksi.

Aldousilla oli vielä muistossa äitinsä kuolinpäivä, mutta vielä selvemmin hän muisti kuolevan isänsä, joka ei voinut pojalleen edes jäähyväissanoja lausua, vaan lepäsi mykkänä vuoteellaan, selittämätön tuska silmissä, milloin rauhattomana poikansa pientä vapisevaa kättä pusertaen, milloin taas työntäen sen luotaan. Nämä tapaukset olivat synkistäneet hänen lapsuutensa, vanhentaneet hänen isoisänsä ja jo aikaisin kehittäneet Aldousissa sen tietoisuuden, että hänen oli yksinään täytettävä tyhjä aukko ja että hän oli ainoa olento, johon isoisä keskitti toiveensa, hellyytensä ja kunnianhimonsa. Tämä ennen aikojaan kehkeytynyt oman arvon ja merkityksen tunto — siihen ei sekaantunut mitään itsekkäisyyttä — oli hänen herkältä ja hermostuneelta mielenlaadultaan riistänyt sen luontaisen hilpeyden ja joustavuuden. Liian huolellisesti oli Aldous Raeburnia vaalittu, liian tuskaisesti rakastettu. Ellei Edward Hallinia olisi ollut, olisi hän jo nuorena tyytynyt oppineen miehen niukkiin iloihin ja tilanomistajan tavallisten velvollisuuksien täyttämiseen.

Edward Hallinille hän nytkin kirjoitti, sillä päivän tapausten aiheuttama mielenliikutus sekä isoisän kiivaat tunteenpurkaukset karkoittivat unen hänen silmistään. Kirjoituspöydällä hänen edessään oli Hallinin valokuva, sen vieressä pienoiskuva hänen äidistään tyttöajoilta. Kuvan hän oli siirtänyt lähemmäksi, nuoren tytön loistavista silmistä säteili hänelle myötätuntoa ja iloa, ja niin Aldous kirjoitti kirjeensä muistellen äitiänsä ja ystäväänsä.

Hän oli jo ennen puhunut Hallinille neiti Boycesta ja luonut ystävälleen pikaisen, mutta viehättävän kuvan tuosta kauniista neitosesta, jonka tukala asema oli herättänyt hänen myötätuntoaan ja osaksi sääliäänkin. Tänään olisi hänen kirjeessään ollut vastattava erääseen Hallinin tekemään maanparannusehdotukseen, mutta hänen paperilla lentävä kynänsä ei tietänyt mistään muusta kuin Marcellasta.

"Tokko pitäisit häntä kauniina? kyselen kyselemistäni ja koetan tarkata sinun silmilläsi häntä. Ei hän ainakaan ole samaa tekoa kuin täkäläiset kaunottaret tai ne nuoret neitoset, joita tätini viime toukokuussa Lontoossa kehotti minun ihailemaan. Kasvot muistuttavat vahvasti italialaisnaista, mutta ei nykyajan italialaisnaista. Muistatko Ghirlandajon freskomaalauksia Santa Maria Novellassa tai Andrean seinämaalausten sivuryhmiä Annunziatassa? Niiden ihanain solakkain naisolentojen joukossa näet varmasti yhtä jalomuotoisia, kenokaulaisia ja viehkeitä päitä kuin hänen, näet tuon saman mustan, aaltoilevan, otsan yli yksinkertaisesti kaartelevan tukan ja saman soikean kasvojenmuodon. Ne ovat renessanssiajan kasvot — värit ja ilme mielestäni hurmaavan kauniit. Hänen kauneutensa on tuota säännötöntä laatua, missä muodot horjuvat klassillisen täydellisyyden ja uudenaikaisen ilmehikkään luonteen rajalla. Siinä on morbidezzaa — rauhatonta, surumielistä suloa, mikä vaihtelee tulisen hilpeyden kanssa — hänen antiikkisissa, kreikkalaisissa piirteissään on uuden ajan leima. Burne Jones on, kuulemma, useat kerrat Lontoossa piirtänyt hänen kasvonsa ja ollut ihastunut niihin. Taiteellista laatua hänen kauneutensa juuri onkin, sillä siinä yhtyvät ne sopusoinnut ja epäsoinnut, joita kypsynyt taide tuotteissaan rakastaa.

"Iältään hän on kenties kaksikymmenvuotias, kenties hiukan vanhempi. Hänessä on paljon luontaista älyä ja keskustellessaan hän tuntuu vaistomaisesti osuvan oikeihin johtopäätöksiin, tietämättä itsekään miten. Mitäpä tällainen olento tarvitsisi kuivia koulutietoja? Hänen sukkela käsityskykynsä ei kaipaa muuta opettajaa kuin elämää. Paljon hän sentään on lukenutkin — runoja, muutamia valtiotieteellisiä teoksia ja muutamia sosialistisia kirjoja, Matthew Arnoldia, Ruskinia ja Carlylea. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla hän käsittää kaikki draamallisesti ja sovittaa lukemansa suoraan elämään. South Kensingtonissa opiskellessaan hän tutustui kahteen veljekseen, taiteilijoita ja sosialisteja kumpikin. Harrastavia nuoria miehiä he lienevät olleetkin, sillä kaiken vapaan aikansa he uhrasivat hyväin töiden palvelukseen, ja neiti Boyceen oli heillä nähtävästi syvä vaikutus. Olisit varmaankin hyvilläsi, jos näkisit miten harmistunut ja kapinallinen hän on nykyisiä oloja kohtaan. Ensi huolekseen hän on ottanut tuon kurjan kylän auttamisen, joka kuuluu hänen isänsä maatilaan, ja siinä hänellä kyllä työtä riittää. Ylevää, kiihkeätä ihmisrakkautta henkii hänen olemuksensa. Hänen sanansa tuntuvat minusta usein naurettavilta ja lapsellisilta, mutta niihin kätkeytynyt lämmin sydän ja elävä harrastus liikuttaa minua.

"Naura, Ned, jos mielesi tekee! Kunhan vain kirjoitat pian ja tulet tänne niin pian kuin mahdollista. Sinulta en voi enkä tahdokaan mitään salata; tiedä siis, että kaikki on vielä epävarmaa, en tiedä vielä mitään, ja vaikka olen hyvässä toivossa, on minulla syytä pelätäkin. Yhtäkaikki, oli sen asian miten oli, minusta on tullut toinen ihminen, ja yöt päivät hohtaa maailma silmissäni ruusuvalossa."

Aldous kohosi istualtaan, astui ikkunan luo ja tähysteli ulos ihanaan syksyiseen kuutamoon. Hopeanhohtavalla ruohikolla hän näki Marcellan liitelevän; hänen äänensä väre kajahti vielä Aldousin korvissa. Hymy päilyi nuoren miehen huulilla, hänen sydämessään asui myrskyisä onnentunne.

Sitten hän astui pöydän luo, otti kirjeen käteensä, luki sen uudelleen, repi sen rikki ja lukitsi palaset kirjoituspöytänsä laatikkoon.

"Ei vielä, Ned — ei vielä! ei edes sinullekaan, vanha ystäväni", sanoi hän itsekseen, sammuttaen lampun.