V LUKU

Syksyinen ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Aldous Raeburn metsästysretkeltä kotiin palatessaan jälleen kulki Mellor Parkin sivu. Hän katsahti huonossa kunnossa olevalle ajotielle, jota varjostivat upeat, riippuvaoksaiset lehmukset. Vasemmalla saattoi nähdä vilauksen pienestä kirkosta, ja oikealla häämötti asuinrakennuksen itäinen etuosa. Tuokioksi hän pysähtyi silmäilemään auringonlaskun valovirtaa kahden setripuun välissä, jotka mustina ja terävinä kuvastuivat hehkuvaa taivasta vasten. Sitten hän astui kiireesti eteenpäin miehen tavoin, joka on aikeissa suorittaa tehtävän, jota hän sekä pelkää että toivoo.

Hän oli antanut pyssynsä metsänvartialle, jonka hän oli lähettänyt edeltäkäsin viemään kotiin metsästysvaunuja. Hänen koiransa, musta lintukoira, juoksi hänen kintereillään, ja mies ja koira olivat kumpikin hiukan uupuneet ja jäykistyneet päivän ponnistuksista. Mutta Aldous Raeburn kaipasi yksinäisyyttä ja käveli senvuoksi mielellään jalan Mellorista Maxwell Courtiin vievän tien, joka oli kaksi peninkulmaa pitkä.

Hänen tiensä kulki kauniin englantilaisen metsämaiseman halki. Mellorin kylän ohi kuljettuaan ja sivuutettuaan sen peltotilkut ja kolmikolkkaisen kenttämaan hän joutui tiheään pyökkimetsään. Siellä kasvoi pyökkejä kaikennäköisiä — tuolla majesteetillisia puita, jotka harmaina kuin taivasta tavoittelevat patsaat seisoivat yksinäisinä uhkeassa loistossaan, kyhmyiset, silkoiset juuret aikojen kuluessa kasaantuneiden lakastuneiden lehtien peitossa — täällä tiheään istutettuja nuoria puita, joiden vesat melkein estivät toinen toisensa kasvua. Lehtien ja oksien lomitse pilkisti siellä täällä joku metsän viheriään keskustaan avattu fasaanipolku, jonka siintävää, kaartuvaa kulkua silmä mielihyvällä seurasi. Kaksi tai kolme kertaa Aldous kuuli kaukaa metsän sisältä kirveeniskuja tai sorvipyörän ääntä. Se tuli jonkun puunhakkaajan mökistä, missä ahkerasti nikkaroittiin niitä yksinkertaisia puutuoleja, joita paljon valmistetaan tämän kukkulaisen metsäseudun pienissä tehdaskaupungeissa. Pari kolme kertaa kulki hänen ohitsensa rivi hirsillä kuormitettuja vaunuja; kärsivälliset hevoset kiskoivat kuormaa eteenpäin, jykevät hongat ratisivat ketjuissaan, ja ajurien piipusta pullahteli savu verkalleen kosteaan syksyilmaan. Muuten hän ei tavannut yhtään sielua. Ei missään näkynyt ihmisasumuksia, ei taloja eikä mökkejä. Täältä oli Lontooseen ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta kumminkin olisi ollut mahdotonta tämän synkän illan hämärässä löytää yksinäisempää, hiljaisempaa sopukkaa kuin tämä, jonka läpi hän nyt kulki.

Yhä yksinäisemmäksi ja suurpiirteisemmäksi kävi seutu. Hän oli kulkenut korkeata ylänköä pitkin ja lähestyi nyt sen reunaa. Hänen edessään juokseva tie kimaltelevine vesilätäkköineen kaartui jyrkästi vasemmalle, kohoten vaaleana ja selväpiirteisenä tummenevan taivaan ja laajojen, harmaiden peltojen välistä, jotka nyt tiheiden puuistutusten sijasta reunustivat tien toista laitaa. Etelästä ja idästä lähestyi yön pimeys nopeasti ylänkömaalta. Mutta korkearunkoiset hongat hänen edessään ja oikealla sivullaan hohtivat vielä laskevan auringon säteissä. Suorien puunrunkojen välistä kimalteli siellä täällä laakson sinertävät ja sinipunertavat väri vivahdukset, ja paikoittain saattoi punaisina ja kultaisina hehkuvain lehtien lomista nähdä siintävän tasangon, joka iltahämärässä näytti sulautuvan yhteen läntisen taivaanrannan upeaan loistoon. Aurinko oli vaipunut mailleen, mutta sen viimeisistä säteistä tulviva hohde leijaili vielä kukkulain länsisivulla, sulkien aaltomaisesti liikehtivän pyökkimetsikön autereeseensa.

Uuden kuohuvan mielenliikutuksen valtaamana Raeburn tietämättään vajosi tunnelmaan, jonka hänessä herätti metsän juhlallinen hiljaisuus ja etäällä siintävä maisema. Saavuttuaan paikalle, missä tie kääntyi vasemmalle, hän nousi pienelle ruohoiselle kukkulalle, jossa hänen eteensä avautui koko selänne pohjoisesta länteen ja sen alla leviävä tasanko. Siinä hän kotvasen seisoi mietteisiinsä vaipuneena yön lähetessä.

Hänen edessään lepäsi Keski-Englannin tasanko, joka lännessä ulottuu Thamesiin ja Berkshiren kukkuloihin ja pohjoisessa läpi Buckinghamshiren ja Bedforshiren alankomaan Trentin jokilaaksoon. Englantilaiselle katsojalle tämä tasanko on täynnä historiallisia muistoja. Tuolla lännessä autereisten usvien keskellä oli Oxford; sen vastapäätä häämötti Chalgroven kenttä, missä Hampden [John Hampden, ainoa englantilainen, joka uskalsi kieltäytyä maksamasta laitonta veroa Kaarle I:lle. Kuoli kansalaissodassa v. 1643. Suom. muistutus.] sai surmansa, ja Thamen kaupunki, missä hän kuoli. Oikealla, missä harjanne kiertyy pohjoiseen, hän saattoi hämärässä vaivoin erottaa suunnattoman suuren, kiiltävän ristin, jonka eräs saksilainen kuningas kerran, voitettuaan tanskalaiset vihollisensa, oli pystyttänyt yli koko tasangon näkyväksi voitonmerkiksi.

Aldous Raeburnin mieli oli herkkä tällaisia seikkoja käsittämään. Harvoin hän hiljaisena iltahetkenä oli tällä kummulla seisonut tuntematta sisällisesti kasvavansa. Mikä hänessä oli miehekästä, englantilaista ja voimakasta ikäänkuin laajeni hänen sisässään. Kumma olisi ollutkin, jos hän täällä olisi pysynyt kylmäkiskoisena. Sillä tuskin kellään muulla oli syytä samassa määrässä ihailla tätä suurenmoista näköalaa kuin juuri hänellä. Vasemmalla kohosi metsäisen kummun harjalla Maxwell Court — uhkea rakennus, joka kerran oli tuleva hänen omaksensa. Hänen takanaan ja edessään, pitkin harjannetta, jota pitkin hän juuri oli astunut, ja kaukana tasangolla näkyivät Maxwellin tilukset, ja nekin ovat kerran hänen omansa, tai oikeammin ne jo kuuluivat hänelle, sillä hänen isoisänsä oli vanha mies ja luotti rajattomasti perilliseensä, johon hän kohdisti kaiken rakkautensa ja kaikki toiveensa. Tasangolla häämöttivät sumeat kirkot ja hajanaiset kylät, missä asuivat näiden loppumattomien peltojen uutterat viljelijät, puiden välistä pilkistävät maatalot, metsän reunassa siellä täällä näkyvät mökit, — maaväestön elämän koko ohjaus ja johto tällä laajalla seudulla — kaikki se riippui tykkänään hänestä, siitä miten hänen järkensä ja omatuntonsa, hänen henkinen ja siveellinen kantansa neuvoi häntä toimimaan.

Hänen nuoruutensa ensi päivinä oli tämä ajatus usein herättänyt hänessä suurellisia ja romanttisia tunteita. Mutta Cambridgen yliopistoon tultua alkoi hänen asemansa suuri vastuunalaisuus vaikuttaa häneen pikemmin painostavasti kuin ylentävästi. Ollen luonteeltaan herkkätunteinen, tunnollinen ja mietiskelyihin taipuva hän usein kiusasi itseään nuhteilla ja omantunnonvaivoilla, joista hänen esi-isillään ei ollut aavistustakaan. Ylioppilasaikanaan hän joutui läheisen ystävänsä kautta toveripiiriin, jossa sosiaalisia kysymyksiä ja aatteita pohdittiin ja harrastettiin mitä innokkaimmin, ja tämä aika jätti häneen pysyvämmän vaikutuksen kuin moneen muuhun. Rikkaiden vastuunalaisuus, köyhän väestön epäedullinen asema, valtion suhde yksilöön, Toryjen isällisen hallituksen ihanne muutamien harvojen hallinto-oikeudesta, verrattuna siihen vapaamielisten itsehallinto-ihanteeseen, jonka mukaan joukot hallitsisivat, — kaikki nämä taloudellisissa ja valtiollisissa keskusteluissa esiintyvät lauseparret olivat jo aikaisin käyneet Aldous Raeburnille eläviksi tosiasioiksi, jotka usein tuskallisesti painoivat hänen mieltään. Sillä hänen nykyiset mielipiteensä olivat pitkällisen taistelun tuloksia. Hänen ylhäisen syntyperänsä ja aikaisemman kasvatuksensa vaikutuksesta joutuivat hänen tunteensa usein ristiriitaan niiden vaikutelmain kanssa, joita hänessä herätti eräs ystävä, jota hän rakasti, jopa ihailikin ja joka avasi hänelle uuden, siveellisen maailman.

Kun hänen ensimäinen vuotensa yliopistossa oli päättymäisillään, saapui sinne nuori mies, josta, vaikka hän elikin perin epäedullisissa olosuhteissa, tuli ennen pitkää parhaimpain ja innokkaimpain toveriensa johtaja. Hän oli köyhä ja nautti pientä apurahaa. Pian kumminkin huomattiin, ettei hänen terveytensä sietänyt yliopistolukujen ponnistuksia ja ettei hän suurista hengenlahjoistaan huolimatta voisi saada Trinity-Collegen stipendiä. Aldous Raeburn oli kenties ainoa, joka täydelleen tiesi, miten kova sisällinen taistelu hänen oli kestettävä, ennenkuin hän saattoi luopua ensimäisistä kunnianhimoisista unelmistaan ja kääntyä toiselle uralle.

Tästä lähtien hän ei voinut tehdä henkistä työtä enemmän kuin pari tuntia päivässä. Tämän ajan hän käytti perehtyäkseen historiaan ja yhteiskuntaoppiin, sillä hänen aikomuksensa oli ryhtyä pitämään esitelmiä tehdas- ja pikkukaupungeissa. Englannin molemmat suuret yliopistot, joissa oli herännyt uusi, vilkas liike kansanvalistuksen hyväksi, alkoivat juuri näihin aikoihin panna toimeen esitelmäsarjoja. Tällaiselle vaikutusalalle hän tuntui olevan määrätty jo syntymästään. Hänen isänsä oli ollut kyvykäs tehtaantarkastaja, joka oli saanut aikaan tärkeitä uudistuksia tehdasliikkeen alalla. Häneltä oli poika perinyt hehkuvan rakkautensa ihmiskuntaan. Mutta hänen omat toverinsa samoin kuin koko yliopiston jaloimmat henget kiintyivät häneen pääasiallisesti hänen magneettisen, kiehtovan personallisuutensa tähden ja antoivat hänelle johtavan aseman joukossaan. Istuessaan päivällisen jälkeen toveriensa seurassa, johon kuului erilaisia aineksia, hän osasi huomaamatta johtaa keskustelun jokapäiväisistä puheenaineista — soutamisesta, professoreista tai muista tovereista — vakavampiin ja syvempiin aineihin. Hän saattoi virittää kiistakysymyksiä, joiden selvittämisessä kysyttiin nuorten ylioppilaiden kykyä ja tietoja niin henkisellä kuin siveellisellä alalla, mutta sanasodan kiivaimmassakin pyörteessä hänen onnistui aina estää kiihkeitä ja mieskohtaisia hyökkäyksiä ilmoille pääsemästä. Ja sen hän teki niin yksinkertaisesti, ilman minkäänlaista mahtipontisuutta, loukkaamatta ketään. Monikin Trinity-Collegen senaikuisista ylioppilaista muisteli myöhemmällä iällään usein mielihyvällä hänen hintelää vartaloaan ja vaaleatukkaista päätään, hänen innostuksesta puoleksi auennutta suutaan, hänen silmiään, jotka hehkuivat ikäänkuin sisäisen ilmestyksen valosta, kun hän vilkkaalla liikkeellä hypähti pystyyn, keskustelun lähestyessä polttopistettään, lausuakseen mielipiteensä kiisteleville kuulijoilleen. Hän oli heidän nuoruutensa profeetta, ja hänen kuvansa painui iäksi heidän mieliinsä.

Jo ensi hetkestä teki Edward Hallin syvän vaikutuksen Aldous Raeburniin. Ne harrastukset, joihin Hallin pian yksinomaan antautui — hän tutki järjestelmällisesti Englannin köyhyyttä, uskonnon suhdetta yhteiskunnalliseen elämään, maalain ja kirkon uudistamista — tarttuivat vastustamattomalla voimalla Raeburniinkin, herättäen hänen mielessään levottomuutta ja ristiriitaa. Edward Hallin oli hänen polttiaisensa, mutta hän ei voinut hänen pistoksiaan välttää, sillä hän rakasti kiusanhenkeänsä.

Pohjaltaan olivat ystävykset perin eriluontoiset. Raeburn oli sukunsa täysverinen jälkeläinen. Hän oli perinyt ylimysmielisen katsantokannan hienoimmat vaistot ja ylenkatsoi syvästi sivistymättömien joukkojen mielipidettä ja kansanpuhujain raakaa esitystapaa. Lisäksi kyti hänessä kaikennäköisiä pieniä ennakkoluuloja sekä vahva sukuylpeys, jonka hän kumminkin tarkasti kätki itseensä. Levottomana ja epäluuloisena hän seurasi Hallinin älyn nopeita liikkeitä ja päätelmiä. Hänen omat taipumuksensa ja Cambridgen koulutus tekivät hänestä teräväjärkisen ajattelijan, jolla oli hienosti sivistyneen miehen laajat tiedot; hänen järkensä työskenteli hitaasti, mutta syventyi perinpohjaisesti asioihin. Tunteensa hän sulki kylmään jäykkään asuun, ja hänen hellä ystävyydensuhteensa Halliniin oli ainoa personallinen onni, minkä ne olivat hänelle valmistaneet.

Suoritettuaan tutkintonsa Hallin jätti Cambridgen, pitääksensä luentoja Pohjois-Englannin kaupungeissa taloudellisia ja teollisuus-kysymyksiä koskevista aineista. Raeburn viipyi yliopistossa vielä yhden vuoden, suoritti kolmantena klassillisen tutkinnon ja voitti palkinnon kirjoituksellaan kreikkalaisen runousopin alalta. Yliopiston dosentiksi hän ei kuitenkaan ruvennut, vaan palasi Maxwell Courtiin auttaaksensa isoisäänsä maatilan hoidossa. Hänen omaisensa toivoivat, että hän, saatuaan parin vuoden kuluessa käytännöllistä kokemusta tilanhaltijana, astuisi parlamenttiin ja valmistaisi itselleen loistavan valtiollisen uran. Siitä oli nyt viisi tai kuusi vuotta; sillävälin hän perinpohjaisesti perehtyi maatilan hoitoon ja otti osaa naapuristonsa toimiin ja huveihin. Viimeiset kaksi vuotta hän oli yksinään hoitanut isoisänsä tiluksia ja sen ohessa ollut kunnan vaivaishoitohallituksen esimiehenä ja rauhantuomarina sekä jäsenenä niissä monissa eri komiteoissa, jotka työskentelivät kreivikunnassa seudun yhteiskunnallisten ja sivistysolojen kohottamiseksi. Urheilua hän harrasti sen verran kuin hänen säätyynsä kuuluvalta mieheltä vaadittiin, pyydysteli peltokanoja ystävän tai parin seurassa yhtä suurella nautinnolla kuin useimmat toverinsa, ja suurissa ajometsästyksissä, joita pidettiin pari kolme kertaa vuodessa, hän esiintyi kohteliaana, vaikkei innostuneena isäntänä. Hänen ulkonaisessa käytöksessään ei huomattu mitään erikoista, hän teki tavallisen kunnon aatelismiehen vaikutuksen. Hänen naapurinsa pitivät häntä personallisuutena, mutta samassa jäykkänä ja suljettuna. Hän oli yleensä kunnioitettu, mutta ei rakastettu kuten isoisänsä. Oltiin uteliaat tietämään, herättäisikö hän parlamentissa huomiota ja kenenkä hän naisi, mutta jos hän olisi lähtenyt paikkakunnalta pois, olisi tuskin kukaan häntä kaivannut, lukuunottamatta Maxwell Courtin asukkaita ja tilan lampuoteja ja työmiehiä. Ei olisi kenenkään mieleen juolahtanut yhdistää hänen personaansa minkäänlaisia romanttisia ajatuksia. Hänen voimakkaassa vartalossaan, hänen kalpeissa, mutta terveennäköisissä kasvoissaan, hänen ruskeissa silmissään ja hiuksissaan oli jotain, mikä tuntui määränneen hänet aivan tavallisena matkamiehenä vaeltamaan tämän maailman läpi.

Nämä vuodet olivat yhtäkaikki laajentaneet ja syventäneet Aldous Raeburnin sisäistä elämää aivan harvinaisessa määrässä. Monet erilaiset vaikutukset — Edward Hallinin oleskelu vanhassa linnassa, ystävysten miltei jokavuotiset jalkamatkat Sveitsissä ja Skotlannissa, perusteellinen ja tuttavallinen kirjeenvaihto heidän välillään ja ne monet kerrat, jolloin asiaansa innostunut kansanystävä yleisiä tarkoituksia varten oli turvautunut rikkaan ystävänsä kukkaroon ja yhteiskunnalliseen asemaan — olivat avanneet Aldous Raeburnin silmät näkemään elämän varjopuolia, ja kuta enemmän hän niihin tutustui, sitä enemmän ne hänen mieltään painostivat asettaen hänen vastattavakseen monta kiusallista kysymystä. Syntyperältään, taipumuksiltaan ja vaistoiltaan hän kuului tykkänään vanhan koulun miehiin, mutta vanhat uskonkappaleet niin hyvin taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa kuin uskonnollisissa kysymyksissä saivat aikaan hänen tunteissaan mullistuksia ja hajaannusta niin asiassa kuin toisessa. Hänen ylen tunnollista ja hienotunteista luonnettansa kehitti tuntuvasti hänen sisäänpäin kääntynyt yksinäinen elämänsä. Tilanhaltijan ja valtiomiehen ura oli hänelle vielä ratkaisematon tulevaisuuden kysymys. Siitä hän vain oli täysin selvillä, ettei tähän aikaan kannattanut esittää varmoja oppisääntöjä mistään asiasta auringon alla.

Ilman sisäistä kamppailua ei Aldous Raeburnin elämä siis ollut kulunut. Ja juuri se paikka, mistä hän tänä syysiltana maisemaa silmäili, johti hänen mieleensä ne monet hetket, jolloin hän täällä oli tutkistellut itseään ja jotka olivat tuottaneet hänelle pikemmin tuskaa kuin mielihyvää. Ellei hän olisi ollut Aldous Raeburn tai yleensä henkilö, joka oli kytketty määrättyyn yksilöllisyyteensä ja määrättyyn asemaan maailmassa, olisi hänen analyseeraava järkensä saattanut pitää tehtäväänsä maailmassa vähemmän pulmallisena — niin hän ainakin arveli.

Mutta poissa olivat tänä iltana kaikki tällaiset epäilykset ja kiduttavat ajatukset. Aivan muuttunut mies siinä nyt seisoi, mies, joka tunsi nuortuvansa ja ihastuneena aavisti rakkauden intohimon olevan tulossa. Koko hänen olemuksensa riemuitsi siitä, että hän kauan kaivattuaan, kauan ikävöityään saattoi viimeinkin alistua tähän tunteeseen.

Kuusi viikkoako vasta oli siitä, kun hän ensi kerran näki hänet — tuon pitkän, solakan Marcellan? Kärsimättömänä hän sulki silmänsä auringonlaskun kullalle ja purppuralle ja koetti loihtia hänet jälleen eteensä sellaisena kuin hän oli kulkenut hänen vieressään kirkkoniityn poikki ohuessa mustassa puvussaan. Hän näki hatun luoman varjon Marcellan otsalla ja silmillä, näki pienten valkeiden hampaiden välähtävän hänen puhuessaan ja nauraessaan ja käden, joka liikkui niin levottomasti, niin vilkkaasti. Joka kerran oli hänet nähnyt, ei voinut häntä unohtaa tai jättää huomaamatta. Kuinka hurmaava ja kiehtova oli hänen seuransa. Miten vapaa ja uskalias oli hänen esiintymisensä, olematta tyly tai kulmikas — päinvastoin tuntui, kuin olisi hänen sisimpänsä ollut pelkkää naisellista heikkoutta, pehmoisuutta ja intohimoa.

Kuinka pelottomasti hän oli Aldousille nakannut kysymyksensä — kiusoittavat, pulmalliset kysymyksensä. Olisiko kukaan muu nainen uskaltanut olla näin avomielinen — vaikka oli hän tuntenut naisia, jotka käyttivät tällaista avomielisyyttä itsekkäiden pyyteidensä naamarina. Mutta kun nuori tyttö, tuskastuneena omaistensa kohtalosta, vetoo seuralaisensa oikeudentuntoon ja sydämeen, saattaa tuskin epäillä itsekkäitä pyyteitä piilevän hänen tunteenpurkauksissaan?

Mitä tuli Marcellan kiusalliseen asemaan, niin Aldous ajatteli tunteittensa kiihkossa sitä vain suurimmalla mielihyvällä! Neiti Boyce oli näyttänyt mahtavalle naapurillensa, ettei hän suurtakaan apua häneltä odottanut, vaikka luottikin hänen ystävyyteensä. No niin! — Aldous Raeburn huoahti syvään.

Tällä kertaa oli filosofin väistyttävä aatelismiehen tieltä, ja iloisella tyytyväisyydellä ajatteli Raeburn omaa yhteiskunnallista valtaansa ja asemaansa. Dick Boyce oli epäilemättä käyttäytynyt hyvinkin pahasti. — Lordi Maxwellin ankara paheksuminen oli paraana todistuksena siitä. Aldous tiesi aivan hyvin, että "kreivikunta" oli päättänyt äänettömällä ylenkatseella sivuuttaa Mellor Parkin olemassaolon. Entä sitten? Turhaanko Maxwellin perhe oli kautta aikojen ollut niiden mahtavain naapuriperheiden johtavana päänä, jotka ystävyys- tai sukulaisuussiteillä olivat toisiinsa liittyneet ja joiden käytöksestä riippui neiti Boycen ja hänen äitinsä vastainen asema tällä seudulla.

Richard Boycen pahoja tekoja ei Aldous paremmin kuin Marcellakaan otaksunut niin suuriksi, ettei niitä voinut unohtaa. Tähän asti oli asia liikuttanut häntä niin vähän, ettei hän ollut huolinut lähemmin niitä tutkistella. Läheinen seurustelu Mellor Parkin isännän ja hänen isänsä vanhain ystäväin ja tuttavain välillä ei tietenkään voinut tulla kysymykseen, mutta hän saisi liikkua seuraelämässä, missä hänen vaimollaan ja tyttärellään oli oleva arvossa pidetty ja suosittu sija. Marcella toivoi sitä, ja hänen toivonsa oli toteutuva. Raeburn, jolla ei ollut pienintäkään synnynnäistä taipumusta seuraelämän vehkeilyihin, alkoi nyt yksityisseikkoja myöten mietiskellä, miten tämä kävisi laatuun. Ensin hänen täytyi voittaa puolelleen isoisänsä — yleisesti suosittu ja arvossa pidetty isoisänsä, jonka pieninkin sana merkitsi paljon Brookshiren kreivikunnassa. Itsellään hänellä sitäpaitsi oli paikkakunnalla pari kolme naisystävää — ei useampia, sillä tähän asti oli naisilla ollut vain vähäinen sija hänen elämässään. Mutta he olivat hyviä ystäviä ja seuraelämässä mahtavia henkilöitä. Hän panisi heidät paikalla toimimaan.

Suojelijana hän vain ei saisi esiintyä. Sitä ei tuo ylpeä olento koskaan sietäisi. Vaikka hän toimisi kuinkakin varovasti, Marcella kyllä arvaisi kuka hänen asiatansa oli ajanut. Hellävaroin oli häntä kohdeltava; Aldous Raeburn oli tekevä kaikki voitavansa hankkiakseen hänelle kunnioitetun ja mieluisan aseman seurapiirissään.

Miten onnellista, että hän jo rakkautensa ensi asteella saattoi tällaisilla mitättömillä pikkuseikoilla valmistaa Marcellalle iloa ja hyödyttää häntä. Marcellan tukala asema ja nöyryytykset koskivat Aldousiin kipeästi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas oli hyvillään niistä, sillä nehän juuri soivat hänelle tilaisuuden Marcellaa suojelemaan.

Tällä hetkellä oli Marcella hänen mielestään ylen rakastettava ja jumalallinen. Aldous Raeburnia viehätti hänen rikas, pulppuava tunne-elämänsä, jonka hän oli tuonut näkyviin heidän lyhyen tuttavuutensa aikana, — hänen ajattelemattomuutensa, tulisuutensa ja jalomielisyytensä. Kunpa hän vain Aldousin turviin antautuisi, niin hän saisi laatia yhteiskunnallisia parannussuunnitelmia niin monta kuin mielensä teki ja hän, Aldous, auttaisi häntä niitä toteuttamaan. Tämä mies, jota pulmalliset mietiskelyt usein rasittivat, muisteli nuoren tytön viatonta, tietämätöntä alttiutta ryhtyä muovailemaan maailmaa niiden esikuvain mukaiseksi, jotka hänen oma säälivä sydämensä hänelle kuvaili, ja hänen sielunsa janosi Marcellan myötätuntoisuutta. Runollisuus ja aatteellisuus, joka piili hänen sielunsa sisimmässä sopukassa kylmän ja terävän järkeilyn alla, ikävöi Marcellaa. Hän muisteli neiti Boycen hehkuvaa puhetulvaa, kun he solmittuaan ystävyydenliittonsa astuivat takaisin kirkolle, kuinka innostuneena hän oli puhunut sosialisti-ystävistään ja heidän aatteistaan — ja sillä hetkellä hän hupeni itse mielestään pieneksi ja arvottomaksi Marcellan rinnalla. Raeburnin luontoiset miehet ovat oikeastaan luodut Marcellan luonteisten tuomariksi ja koetuskiveksi. Mutta rakkautensa sokaisemana hän arvasi oman arvonsa liian vähäiseksi.

Tämä oli hänen ensi lempensä. Monta vuotta sitten, ennen yliopistoon lähtöään, hän oli poikamaisesti ihastunut kauniiseen, häntä vanhempaan serkkuun, joka kohteli lordi Maxwellin perillistä huomattavan ystävällisesti. Mutta sitten tulivat väliin ylioppilasvuodet, uuden henkisen elämän virtaukset, hänen ystävyytensä Edward Halliniin ja siveellisen myrsky- ja kiihkokauden ensi aika. Kun hän taas uudelleen tapasi serkkunsa, olivat hänen tunteensa jäähtyneet. Hän oli nyt Aldousin mielestä sievä muotinukke, joka papukaijan tavalla osasi ulkoa lasketella joitakin lauseita.

Serkku puolestaan piti häntä inhottavana, hän joutui heti sen jälkeen naimisiin ja kertoi usein salaisesti miehelleen, kuinka hän oli "pelastunut" joutumasta tuon eriskummaisen Aldous Raeburnin vaimoksi.

Sen jälkeen hän oli sekä Lontoossa että maaseudulla tutustunut moneen kauniiseen ja viehättävään naiseen ja saavuttanut heidän ystävyytensä tyynellä, vakavalla tavallaan. Mutta intohimoisia tunteita ei yksikään heistä voinut hänessä herättää. Hän oli ylenkatsonut itseään senvuoksi ja pitänyt itseään vain puoli-ihmisenä.

Ooh, hän oli ollut väärässä — hän oli ollut väärässä!

Hänen sydämensä oli kevyt kuin tuuli. Kirkonkellon lyönnit tempasivat hänet viimein unelmistaan. Hän hypähti pystyyn kiviroukkiolta, missä oli istunut, taputteli hyväillen koiraansa ja alkoi sitten iloisesti viheltäen astua kotia päin ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla.