IV LUKU

"Kuinka kiltti te olette!" sanoi pastorin sisar ihastuneena; "minä olin melkein varma siitä, että tulette meitä auttamaan".

Ja kun Marcella alkoi vapauttaa häntä kukkaskuormasta, suuteli neiti Harden häntä poskelle ujosti, mutta lämpimästi. Hän oli alun pitäen rakastunut neiti Boyceen, ja nyt oli hänen ystävyytensä kehittynyt suutelemisen asteelle. Hänen uudella ystävällään oli hänen ymmärtääkseen kaikki mahdolliset hyveet ja tiedot, eikä hän vähääkään epäillyt, että korkeampi voima oli lähettänyt Marcellan avustamaan sisaruksia heidän vaivalloisessa valistustyössään Mellorin alustalaisten hyväksi. Mary Harden ei ollut kaunis, eikä rumakaan, hän oli lyhyt, sinisilmäinen ja pyöreävartaloinen, hyväsydäminen ja käytökseltään ujo. Pastori oli hänen näköisensä — lyhyt ja pyylevä hänkin ja sama miellyttävä katse silmissä. Molemmat näyttivät tavattoman nuorilta — he olivat kuin poika ja tyttö. Kummankin kasvoilla näkyi surullinen, huolestunut ilme, jota rouva Boyce oli moittinut ja joka oikeastaan huonosti soveltui heidän ulkomuotoonsa. Näytti siltä kuin kaksi rauhallisiin oloihin luotua ihmisolentoa olisi katkerain kokemusten kautta joutunut uralle, joka oli heille outo ja raskas. Kumminkin olivat sisarukset yhdessä kohden eri näköisiä, sillä pastorin kasvoilla oli selvästi havaittavana aran ja lempeän ilmeen ohessa sielunpaimenen vasta orastava, mutta kuitenkin jo täysin tietoinen arvokkaisuus.

Ryhmän kolmas henkilö oli ainoa, jolle Marcella Boycen näkeminen ei näyttänyt tuottavan pelkkää iloa. Aldous Raeburn oli ilmeisesti hämillään. Sillä välin kun Marcella ja Hardenit tervehtivät toisiaan ja hän pystytti pyssynsä kirkkotarhan matalaa aitausta vasten, tämä itsetietoinen, vaikka vaatimaton nuori mies koetti turhaan voittaa hämmennystään. Kuinka hän olikaan voinut niin syrjäyttää kaiken säädyllisyyden ja hienotunteisuuden, että juuri tänä aamuna näyttäytyi metsästystamineissaan herra Boycen tyttärelle hänen isänsä maalla, tuskin kivenheiton päässä heidän asunnostaan? Tiesihän hän mitä isoisänsä oli tänä aamuna kirjoittanut Mellorin uudelle omistajalle? Olihan hän edellisenä iltana koettanut muuttaa vanhan lordin mieltä ja sitä tehdessään häntä hämmästyttänyt, melkeinpä loukannutkin. Kalvava tunne oli siitä lähtien painostanut häntä. Heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli neiti Boyce herättänyt hänessä niin harrasta ihailua ja osanottoa, ettei hän voinut tuskatta ajatella hänen kärsivän.

Miten hän näin ollen saattoi tunkeutua neiti Boycen seuraan, ikäänkuin yölepakko, joka ei voi pysytellä loitolla tulesta. Kirkkotie oli kyllä yleistä omaisuutta, ja neiti Hardenin kantamukset olivat olleet niin raskaat, että kuka tahansa hänet nähdessään olisi kiiruhtanut hänelle avuksi. Mutta miksi ensinkään samoilla näillä seuduin? — Miksei hän mieluummin metsästänyt kreivikunnan toisessa päässä? Hän oli anteeksiantamattomasti rikkonut hyvää käytöstapaa ja hienotunteisuutta vastaan ja hän olisi tahtonut kurittaa itseään siitä.

Mutta neiti Boyce ei ollut mitään huomaavinaan. Hän vastasi herra Raeburnin tervehdykseen tyynesti, osoittamatta pienintäkään loukkaantumisen merkkiä. Kaikki astuivat kirkkoon yhdessä, herra Raeburn kantaen muratti- ja sanajalkakimppuja, pastori sisarineen taas täyteen sullottuja kukkasvasuja. Koko kuorma laskettiin kuorin portaille Marcellan kukkien viereen, ja sitten alkoivat Hardenit neuvotella kirkon koristamisesta. Neiti Harden luetteli sormillaan kaikki avustukset, joita oli lähetetty pappilaan tai jotka olivat matkalla kirkkoon käsikärryissä.

"Lordi Maxwell on lähettänyt oikein ihania ruukkukasveja kuorin kaunistamiseksi", sanoi hän kiitollisena nuoreen Raeburniin katsoen. "Siitä tulee suurenmoista." Nuori pastori yhtyi lämpimin sanoin sisarensa kiitoksiin. Lordi Maxwell oli aina niin ystävällinen ja antelias, milloin sattui tällaisia juhlatilaisuuksia, vaikka hän ei ollut vähääkään velvollinen heitä avustamaan. Lakkaamatta hän heitä muisteli, vaikkeivät he kuuluneet hänen seurakuntaansa eikä kirkkoonsa, ja Mellor oli kiitollinen. Pastorin kiitokset olivat, kuten sisarenkin, sujuvat ja vilpittömät, mutta niissä ilmeni samassa papillinen arvokkaisuus, joka oli hänelle ominainen.

Marcella punastui.

"Kävin kasvihuoneessa tarkastamassa mitä voisin saada", sanoi hän äkisti ylpeä väre äänessä. "Mutta meillä ei ole mitään. Kasvihuoneita kyllä on, mutta ne ovat typö tyhjät. Mutta puutarhakukkia saatte meiltä vaikka kuinka paljon. Syysvehreällä ja niittykukilla voi myöskin saada paljon aikaan, jos suotte minun koettaa."

Marcellan sanat nostivat punan syrjässä seisovan herra Raeburnin poskille. Neiti Harden alkoi hätäisellä innolla neuvotella Marcellan kanssa ja ylistää hänen kukkiaan.

Aldous Raeburn ei sanonut mitään, mutta hänen mielentilansa kävi yhä kiusallisemmaksi. Miksi olikaan isoisä ollut niin aulis kukkia lähettämään? Tämä kävi tietysti päinsä, kun Mellor oli autio tai kun siinä asui niin saita ja eriskummainen olento kuin Robert Boyce. Mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi hänen isoisänsä menettely ollut uusi solvaus tätä turvatonta tyttöä kohtaan; hänen sanoissaan ja katseissaan ilmeni tunteellisen, helposti loukkaantuvan sielun mielipaha, joka syvästi liikutti herra Raeburnia. Mellorin kirkko oli oikeastaan Boycen perheen yksityinen kappeli, niin läheisesti se oli yhtynyt Mellor Parkiin ja sen omistajiin. Aldous Raeburn tunsi kiusallisen selvästi, että hänen olisi ollut lähdettävä — mutta hän ei voinut riistäytyä irti. Marcellan kiihkeä halu uhrautua sen paikan ja niiden ihmisten hyväksi, joita hän ensi hetkestä pitäen oli kohdellut ominaan, halu, jota tuontuostakin taltutti ylpeä ja herkkä arkuus — siinä sekä viehättävä että surullinen näky. Hänen sydäntänsä kirveli, ja samassa hän taas oli ihastunut katsoessaan Marcellaan; hänen jalkansa liikahti lähtöön, seuraavalla hetkellä hän jo päätti tavalla tai toisella ryhtyä puheisiin Marcellan kanssa — pyytää anteeksi, selittää. Naurettavaa! Hän ei ilmeisesti voinut tehdä kumpaakaan!

Siitä lähtien kun hän ensimäisen kerran sattumalta tuli Marcellaa vastaan pappilan vierashuoneessa, hän oli jotenkin usein tavannut hänet ja kenties ei aina sattumaltakaan. Kaiken aikaa oli häntä vaivannut kiusallinen tietoisuus isoisänsä vastenmielisyydestä Richard Boycea kohtaan, sillä hän tiesi, että tämän vastenmielisyyden seuraukset pian näyttäytyvät seuraelämässäkin. Neiti Boyce oli kumminkin tähän saakka näyttänyt olevan tykkänään tietämätön kierosta asemastaan. Se uusi ura, jolle hän oli astunut, oli niin kokonaan vallannut hänen mielensä ja ajatuksensa.

Vanhasta perintökartanosta, sen tarinoista ja historiallisista muistoista, kauniista seudusta, missä se sijaitsi, maalaistyömiehen puhetavasta ja luonteenomituisuuksista kaupunkilaistyömieheen verrattuna — kaikesta tästä oli herra Raeburn kuullut hänen juttelevan, ja tytön virkeä mieli, hänen lämmin osanottonsa ympäristöä kohtaan, hänen ajatustensa itsenäinen ilmaisutapa sekä kieltämättä myös hänen puheessaan ilmenevä itserakkauden ja liioittelun sävy veti nuoren miehen huomiota puoleensa. Mutta arvosteleva mielipaha, minkä tuo itserakkaus ja liioitteluhalu ensi hetkellä hänessä herätti, haihtui kumminkin ennen pitkää. Nuoren tytön säteilevä kauneus ikäänkuin jalostutti ne, nyt ne esiintyivät hänelle pelkkänä runsaan elinvoiman ilmauksena. Niinpä Marcella avomielisessä itseluottamuksessaan kiehtoi herra Raeburnin ajatukset itseensä, niin että tämä melkein unohti neiti Boycen tukalan aseman sekä oman välittömän suhteensa siihen. Sitten saapui tuo onneton kirjelippu Mellorista; hänen isoisänsä nopea vastaus; hänen oma hyödytön sekaantumisensa asiaan ja nyt hänen sanattomuutensa — tämä kömpelö tunkeutuminen Marcellan seuraan — jota tämä ilmeisesti katsoi sopimattomaksi — solvaukseksi.

Samassa hän kuuli neiti Hardenin harmistuneena sanovan: "Kylläpä olen ajattelematon. Sakset ja rautalanka unohtuivat pöydälle kotiin; me emme tule toimeen ilman niitä. Kuinka harmillista."

"Minä käyn ne noutamassa", sanoi Marcella paikalla. "Käsirattaat ovat juuri saapuneet ja niiden mukana väkeä teille avuksi. Jääkää te työtä johtamaan. Tuossa tuokiossa olen palannut."

Ja mustan hameensa poimut kapeaan, valkoiseen käteensä kooten hän kiirehti käytävältä kirkon etelä-ovelle ja oli kadonnut, ennenkuin Hardenit ennättivät sanallakaan vastustaa tai Aldous Raeburn edes älytä mistä oli kysymys.

Neiti Harden selitti sen hänelle parilla harmittelevalla sanalla, ja hän kiirehti pakolaisen jälkeen saavuttaen hänet kirkkotarhan ulkopuolella koiransa ja pyssynsä luona.

"Sallikaa minun lähteä, neiti Boyce", hän sanoi Marcellan rinnalle jouduttuaan. "Minä joudun koirineni pian takaisin."

Mutta Marcella tuskin katsoi häneen ja riensi eteenpäin.

"Ei, ei!" sanoi hän nopeasti, "minä kävelen niin mielelläni".

Herra Raeburn empi, sitten pyyhkäisi tumma puna hänen kasvoiltaan niiden tyvenen, hillityn ilmeen.

"Sallittehan minun sitten tulla seurassanne? Saatte varmaan uusia kukkakantamuksia kirkolle vietäväksi. Juhlavalmistuksia kestää täällä tavallisesti kaiken päivää."

Marcellan katse oli yhä maahan luotu.

"Luulin että olitte menossa metsästämään, herra Raeburn."

"Niin olinkin, mutta minulla ei ole kiirettä, jos voin olla hyödyksi. Linnut ja metsänvartia odottakoot."

"Minne aioitte mennä?"

"Windmill Hilliin. Lampuotini siellä tahtoo puhutella minua. Hän on pitkäpiimäinen ihminen, ja hänellä riittää aina valituksia. Otin pyssyni matkaan pelastuakseni pikemmin hänen seurastaan."

"Windmill Hill? Nimi on tuttu. Ah niin! nyt muistan, isä äsken kertoi minulle — että poikina teidän isänne ja hän yhdessä kävivät siellä ampumassa tornihaukkoja."

Marcellan ääni oli aivan huoleton, mutta sanat lausuttiin sittenkin erikoisella äänenpainolla, joka peräti tuskastutti Aldous Raeburnia. Hätääntyneenä hän mietti kaikenmoista, mikä kääntäisi puheen toisaalle, mutta hän ei ollut kekseliäs eikä puhelias. Hän ei päässyt sopivaan alkuun, niinpä hän oli ääneti.

Sillävälin Marcellan sydän löi rajusti. Hän mietiskeli "äkkirynnäkköä".

"Herra Raeburn!"

"Neiti Boyce!"

"Pidättekö minua hyvin eriskummaisena olentona, jos kysyn teiltä jotain? Poikina olivat teidän isänne ja minun isäni ystävyksiä? — eivätkö olleet? — ja samoinhan oli teidän perheennekin hyvässä sovussa Boycein kanssa?"

"Niinpä luulen — niin on aina kerrottu", sanoi hänen kumppaninsa yhä punaisemmaksi sävähtäen.

"Tunsittehan Robert enon — lordi Maxwell ainakin tunsi hänet?"

"Tunsin häntä minäkin sen verran kuin kuka toinen tahansa, mutta — —"

"Oh, kyllä tiedän, hän sulkeutui huoneisiinsa ja vihasi naapureitaan. Te tunsitte hänet yhtäkaikki, ja meidän isämme olivat nuoruudenystävät. Ettehän pane pahaksi, jos kysyn — tiedän kyllä, ettei pitäisi sellaista udella, mutta minulla on omat syyni — minkävuoksi lordi Maxwell puhuttelee kirjeessänsä isää 'häneksi' ja miksi ei neiti Raeburn ole kertaakaan käynyt äitiä tervehtimässä meidän täällä ollessa."

Marcella kääntyi Aldous Raeburniin, ja hänen ihanat silmänsä olivat yhtenä uhman liekkinä. Hänen liikkeittensä uskalias päättäväisyys ja tulinen hehku ei kumminkaan voinut salata naisellista heikkoutta, joka ilmeni hametta kouristavan käden värähtelemisessä ja huulien vavahtelemisessa — taitava näyttelijätär ei olisi voinut osaansa paremmin suorittaa. Ja Marcellassa olikin todella hiukan näyttelijättären vikaa. Hänen tunteensa olivat vilpittömät, mutta hänen järkensä harvoin jätti hänet pulaan. Toinen puoli hänessä oli välitöntä tunnetta ja intohimoa, toinen puoli tarkasteli syrjästä ja viimeisteli muutamin hienoin kosketuksin.

Nuori mies hänen sivullaan joutui pois suunniltaan tästä äkillisestä tunteitten purkauksesta. Hän sopersi anteeksipyyntöjä omasta, ei omaistensa puolesta ja puolustautuessaan takertui takertumistaan. Hänen ei olisi koskaan pitänyt tunkeutua Marcellan seuraan; se oli kauheata, anteeksiantamatonta; hänellä ei ollut mitään tekemistä täällä! Kunhan Marcella hyväntahtoisesti vaan ottaisi uskoakseen, että se tapahtui aivan sattumalta? Semmoista ei koskaan enää saa tapahtua. Eihän hän, Aldous, tietenkään voinut toivoa minkäänlaista ystävyyttä Marcellan puolelta. Ja niin yhä edelleen. Hän ei koskaan ennen ollut näin kokonaan menettänyt mielenmalttiansa.

Marcellan kasvot synkistyivät. Herra Raeburnin anteeksipyynnöt olivat hänen mielestään vain uusi solvaus.

"Teidän mielestänne, huomaan, ei minulla ole mitään oikeutta sitä kysellä!" huusi hän; "teidän mielestänne en käyttäydy kuten hieno nainen — kuten sukulaisenne käyttäytyisivät. Mahdollista kyllä! Minä olen peräti toisella tavalla kasvatettu. Minua ei ole yleensä kasvatettukaan; minä olen itse luonut itseni. Niinpä karttakaa minua, jos tahdotte. Ja tietysti tahdottekin. Mutta tänään — tuolla kirkossa — päätin lujasti vielä yrittää, eikö asioita voisi muodostaa toisenlaisiksi, ennenkuin kaikki jähmettyy ympärillämme. Jos meidän täytyy täällä elellä vihamielisissä suhteissa naapureittemme kanssa ja karttaa heitä, tahtoisin ainakin tietää syyn siihen. Te olette ainoa, jolta voin kysellä. Tuskin kukaan on käynyt meitä tervehtimässä, paitsi Hardenit ja jotkut vähävaltaisemmat paikkakuntalaiset. Enkä minä ole mitään tehnyt, josta minun täytyisi hävetä", virkkoi hän kiihkeästi, "eikä äitikään. Isä, luullakseni, aikoja sitten teki jotain, jota ei pidetty oikeana. Minulle ei ole koskaan kerrottu — enkä vielä nytkään tiedä — mitä se oli. Mutta tahtoisin saada tietää. Aikovatko kaikki ihmiset kääntää meille selkänsä?"

Ponnistaen kaikki voimansa onnistui Aldousin jonkun verran rauhoittaa kuohuvia tunteitansa. Katse täynnä lempeyttä ja arvokkaisuutta kohtasi Marcellan leimuavia silmiä.

"Kerron teille kaikki mitä tiedän, neiti Boyce. Kysymyksenne vaatii suoraa vastausta. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos sanon jotakin, joka teitä loukkaa. Koetan välttää sitä, — uskottehan sen!" pyysi hän hartaasti. "Ensinnäkin en tunne yksityisseikkoja juuri ollenkaan. Enkä koskaan ole halunnutkaan tuntea. Mutta olen kuullut, että vuosia sitten, nuorena ollessani, herra Boycen menettely jossain raha-asiassa, muistaakseni siihen aikaan kun hän oli parlamentin jäsenenä, herätti suuttumusta ja häpeätä varsinkin sukulaisten ja vanhain ystäväin keskuudessa. Hänen vanhaan isäänsä koski asia niin syvästi, että hän heti sen jälkeen kuoli, kuten tiedätte —"

Marcella säpsähti.

"En minä tiennyt", sanoi hän nopeasti.

Aldous Raeburn joutui jälleen hämilleen.

"Eipä pitäisi minunkaan jutella asioista", sanoi hän, "joista olen niin vähän perillä. Mutta en tahtonut jättää kysymystänne vastaamatta. — Tämä on tietääkseni kaikki mitä olen kuullut. Isoisäänne kunnioittivat ja rakastivat täällä kaikki — minunkin isoisäni — ja paljon häntä säälittiin — —"

"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi Marcella raskaasti hengittäen, "ja isää vihattiin".

Silmät kyynelten himmentäminä hän astui nopeasti eteenpäin tietämättä itsekään minne meni. Kiusallinen äänettömyys seurasi. Sitten virkkoi Aldous Raeburn äkisti:

"Mutta siitähän on jo aikoja vierinyt. Ehkä isäänne on liian ankarasti arvosteltu. Isoisääni on kenties petetty muutamissa kohdissa. Ja minä — —"

Hän vaikeni epätietoisena, sillä mitä hän aikoi sanoa, oli hänen mielestään niin kömpelöä. Mutta Marcella ymmärsi hänet.

"Ja te tahdotte muuttaa hänen mielensä?" sanoi hän, ei kiittämättömästi, mutta pisteliäs sävy yhä äänessään. "Ei, herra Raeburn, siinä ette onnistu."

Äänettöminä he kulkivat edelleen kotvasen aikaa. Viimein kääntyen Marcellaan, silmissä katse, jossa vilpittömät tunteet ja miehekäs hellyys kuvastuivat, herra Raeburn sanoi:

"Arvelin vain, että ehkäpä voisin saada isoisäni muuttamaan käytöksensä niin että herra Boyce olisi tyytyväinen. Vaikkei ystävyyden suhteet kävisikään enää niin tuttavallisiksi kuin entisaikoina, saattaisivat ne olla paremmat kuin asiain nykyinen tila, mikä — mikä on niin tuskallista. Oli miten oli, neiti Boyce, mille suunnalle asiat kääntynevätkin, sallittehan minun lausua teille, ettei täällä kukaan puhu äidistänne ja teistä muuta kuin kunnioittaen ja ihaillen. Uskokaa minua, vaikka teistä tuntuisikin, ettette milloinkaan enää voi olla ystävällinen minulle tai omaisilleni — eikä unohtaa mitä olen tänään teille sanonut!"

"Kunnioittaen ja ihaillen!" sanoi Marcella kummeksien ja yhä harmistuneena. "Ehkäpä säälien. Se on kyllä mahdollista. Mutta äiti pitää isän puolta, niin hän aina tekee. Ja niinhän minäkin tietysti teen! Mutta olen niin pahoillani, niin äärettömän pahoillani ja onneton! Kuinka hauskaa minusta oli tulla tänne. Olen oleskellut niin harvoin kotona, näistä ikävyyksistä oli minulla tuskin aavistustakaan — en ainakaan tietänyt, kuinka vakavaa laatua ne olivat ja mitä ne minulle merkitseisivät. Voi kuinka olen pahoillani — ajattelin täällä toimittaa niin paljon — eipä kukaan voi kuvailla, mitä tänne tulo minulle merkitsi!"

He olivat nousseet pienelle kummulle. Alapuolella heitä sänkipellon takana, missä nähtiin muutamia kyyristyneitä tähkänpoimijoita, lepäsi pieni kylä, talot hajalleen rakennettuina tuuheitten puitten peitossa; sinertävän savun utuiset hattarat kohosivat pystysuorina kirkasta syystaivasta kohti, kuvastuen tummaa pyökkimetsikköä vasten, joka kiertyi tasangon ympäri, missä kylä oli. Sänkipellolla leikkivät varjot ja värivivahdukset olivat ihastuttavat; siinä aprikkain hehkuva väri yhdessä kullankellan kanssa sulautui purppuranpunaiseen ja ruskeaan; villien kirsikkapuiden tulipunaiset lehdet ja orapihlajan krimsoniväri saivat aikaan ihmeellisiä heijastuksia pensasaidassa. Omenat hehkuivat kylän puutarhoissa, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko täydeltä terältä yli vainioiden ja pensaiden, yli siellä täällä puiden suojassa siintävien tiilikattojen ja mökkien suippojen päätyjen ja ulkonevain ullakkoakkunain.

Vaistomaisesti jäi kumpikin seisomaan. Marcella painoi kätensä ristiin selkänsä taa niinkuin hänen tapansa oli kiihtyneellä mielellä ollessaan. Heikko tuuli puhalsi hänen hameensa pehmeisiin, aaltoileviin laskoksiin, ja seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana hän oli kuin mikäkin nuori ylväs Voitonjumalatar. Mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt rahtustakaan voitonriemua, sillä ne olivat traagilliset, "ylen traagilliset", kuten Aldous Raeburn englantilaisella kylmäverisyydellä kenties olisi arvostellut, jos Marcellan silmäin tuike olisi ollut himmeämpi tai hänen suunsa vähemmän mehevä.

"En minä itsestäni puhu", alkoi hän. "Mutta kyllä te tiedätte, herra Raeburn — ihan varmaan te tiedätte — millaisessa tilassa työväestö täällä on — millaisessa häpeällisessä tilassa tämä kylä on. Olen kyllä lukenut näistä asioista, mutta en koskaan voinut uneksiakaan, että ihmiset voisivat todellisuudessa elää tällaisissa oloissa maalla — maalla, missä tilaa on yllin kyllin. En saa unta öisin, kun sitä ajattelen. Rikkaita emme ole — olemme sangen köyhiä — talo kaipaa korjauksia, ja maatila on viheliäisessä kunnossa, niinkuin varmaan tiedätte. Mutta kun näen nämä hökkelit ja tuon veden ja lapset täällä, en voi olla kyselemättä millä oikeudella me nautimme yltäkylläisyydestämme. Lontoossa minulla oli muutamia ystäviä, jotka olivat sosialisteja, minullakin oli samat mielipiteet ja aatteet kuin heillä, mutta vasta täällä silmäni aukenivat. Kyllä vaan pitäisi koettaa saada jokainen yksilö tajuamaan, että hänen tahdostaan ja mielenlaadustaan suuresti riippuu kaikkien näiden ihmisten onni. Robert setä oli eriskummainen mies ja lisäksi saituri; katsokaa kylän lapsia, katsokaa kuolevaisuusprosenttia täällä. Näettehän mitenkä Hardenit ovat jo aivan masentuneet. Ei, meillä ei todellakaan ole mitään oikeutta! — pois se olisi meiltä otettava, ja kyllä se päivä vielä koittaakin, jolloin se meiltä otetaan."

Aldous Raeburn myhäili ja oli jälleen oma itsensä. Marcellan surunpurkaukset tekivät hänet neuvottomaksi, mutta hänen mietiskelyjään hän ei pelännyt.

"Ei se toki ole ihan toivotonta, luulisin", virkkoi hän ystävällisesti. "Tosin ovat asunnot Mellorissa perin huonossa kunnossa. Mutta ettepä voi kuvailla, kuinka paljon voi aikaan saada, kun vain on hiukan tarmoa ja rahaa."

"Mutta rahaa ei meillä ole yhtään!" huudahti Marcella. "Ja jollei isä täällä viihdy, niin ei hän myöskään saa mitään toimeen. Hän ei välitä, käyköön kuinka tahansa. Hän antaa asiain mennä menojaan ja käyttää kaikki varansa omiin tarpeisiinsa. Ja minä tulen silloin niin onnettomaksi — onnettomaksi. Katsokaa tuota hökkeliä tuolla oikealla, herra Raeburn. Se on Jim Hurdin — hän työskentelee parhaasta päästä kirkon arentimaalla, silloin kun hänellä sattuu olemaan työtä. Mutta hän on vaivainen eikä niin vahva kuin muut. Ja nythän lampuoditkin kaikkialla näkyvät vähentävän työmiehiänsä — en luonnollisesti tiedä mistä syystä — kaikki on vielä niin uutta. Viime talvi oli Hurdin perheelle kerrassaan hirveä — he tuskin pelastuivat nälkäkuolemasta. Ja nyt jo tähän aikaan hän taaskin on työtönnä — hänet sanottiin irti työstänsä heti elonkorjuun jälkeen. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta saada talvella työtä. Päivät pitkät hän kiertelee työnhaussa, mutta aina turhaan. Kaiken, minkä vain saivat irti, he möivät viime talvena. Ensi talvena ei heillä ole muuta edessä kuin vaivaistalo. Se on sydäntäsärkevää. Ja siinä miehessä on järkeä, hän käsittää, missä kurjuudessa hän on! Minä annan hänelle lainaksi työväenlehden, jota tilaan, ja koetan saada hänen puhumaan yleisistä asioista. Hän on sivistyneempi kuin tavallisesti hänen säätytoverinsa, mutta voi! kuinka katkerasti hän puhuu nykyisistä oloista. Vaikkei koskaan kestään yksityisestä henkilöstä. Sokealla kärsivällisyydellä he alistuvat kohtaloonsa — vieläpä pitävät Robert sedän puoltakin. He ovat maksaneet hänelle vuokraa asunnosta, ja se on rikos — niin juuri, rikos! Hänen vaimonsa lienee ollut nuorena hyvin kaunis — hänen käytöksensäkin on sivistynyt. Hänessä on tietysti keuhkotauti — voiko muuta odottaakaan, kun asunto ja ruoka on sellainen? Keuhkotautinen on vanhin poikakin — pieni ja kalpea kuin mikä! Entäs muut lapset! Kyllä Lontoon kurjuudesta huudetaan — mutta en ole vielä koskaan nähnyt niin kurjia lapsia kuin tässä kylässä. Kaksitoista shillingiä viikossa ja puolet vuotta työtönnä! Kummako jos meitä vihaavat! — Ja minä yllytän heitä siihen", huudahti Marcella, silmät tulta iskien. "Heidän täytyy oppia vihaamaan meitä tilanomistajia ja koko tätä nykyistä, alhaista järjestelmää. Heiltä riistetään maa, joka oikeuden mukaan kuuluisi heille ja meille yhteisesti, ja yksi henkilö tehdään isännäksi sen sijaan että kaikki olisimme veljiä. Ja kukapa sitten kelpaa isännäksi? Kuka? Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!"

"Eipä tulokset sentään aina ole niin huonot, ei edes Englannin maata viljelevissä osissa", sanoi Aldous Raeburn hymähtäen, mutta jotenkin kylmästi.

Marcella vilkaisi häneen ja älysi samassa, että oli herättänyt henkiin miehessä jonkunlaisen perhe- ja luokkaylpeyden. Herra Raeburn ei tietenkään päästänyt tätä ylpeyttä näkyviin, mutta se oli kumminkin olemassa ja avasi äkisti syvän juovan heidän välilleen. Nopeasti iski Marcellan mieleen, että hänhän olikin läheistä sukua — tytär ja veljentytär — kahdelle miehelle, jotka eivät olleet tälle ylhäiselle luokalle kunniaksi. Kun hän ahdisti luokkaa tai järjestelmää, niin tämä hänen vieressään asteleva mies kaiketi ajatteli — ja kuka tahansa olisi tietysti ajatellut samoin —: "Niinpä niin, tyttö raukka — Dick Boycen tytär — mitäpä muuta voisi odottaakaan?"

Toista oli Aldous Raeburn! Marcella ajatteli Maxwellin nimen uljasta kaikua, Maxwellin tilusten suurta laajuutta ja sitä suurta kunnioitusta, jota tämän perheen jäsenet nauttivat kunnollisuutensa, oikeamielisyytensä sekä kristillisen elämänsä vuoksi. Hän vavahti, loukattu turhamaisuus, suuttumus ja kiihkeä kaipuu olla itse samassa asemassa liikkuivat sekanaisina tunteina hänessä, kun hän oikaisi suoraksi pitkän, solakan vartalonsa.

"Poikkeuksia tietysti on", sanoi hän hitaasti, koettaen ainakin ulkonaisessa käytöksessään esiintyä yhtä arvokkaasti kuin Aldous. "On monta tilanomistajaa, jotka tekevät velvollisuutensa, mikäli sen käsittävät — sitä ei kukaan kiellä. Mutta se ei kumoa itse järjestelmää; jalon isännän pojanpoika saattaa olla kehno mies, mutta valta pysyy sittenkin hänen käsissään. Ei! Nykyaika vaatii jo kestävämpää perustaa. Partiarkallinen hallitusvalta ja hyväntekeväisyys ovat aikansa eläneet, kansanvaltainen itsehallinto ei tahdo mitään niistä tietää."

Hän heitti herra Raeburniin taistelunhaluisen, uhmaavan katseen, mistä pilkisti hiukan iloakin. Hänestä oli hauska laukaista Maxwellilaista valtaa vastaan tällaisia yleisiä ja uhkaavia voimalauseita. Hän tahtoi näyttää perilliselle, ettei ainakaan hän kuulunut hänen perittyihin alamaisiinsa eikä katsonut velvollisuudekseen sokeasti ihailla Maxwellin suvun menettelytapoja ja asemaa.

Aldous Raeburn vastaanotti hänen hyökkäyksensä hyvin rauhallisesti ja hymyili ystävällisesti kaiken aikaa. Neiti Boycen mielipiteet tuskin saattoivat hänen rauhaansa järkähyttää, mutta häntä viehätti ja huvitti sanomattomasti Marcellan puhelut. Aldous Raeburnille olivat hänen säätyluokkansa velvollisuudet, oikeudet ja tulevaisuudensuunnitelmat niin läheinen sydämen asia, ettei häntä haluttanut niitä kosketella tilapäisessä keskustelussa. Marcellan sanat tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin puhuisi hän osaksi oman elämäntarinansa kokemuksia, osaksi mielipiteitä, joita hän nuorten jaloluontoisten ihmisten tavoin oli temmannut sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Hetkisen, vain hetkisen oli Marcella kosketellut herra Raeburnin sukuylpeyttä. Nyt hän oli vain tietoinen siitä, että tämän kauniin, kesyttömän olennon oli kamppailtava vaikeuksia vastaan, joissa hän, Aldous — se päätös kypsyi kypsymistään hänessä — oli lujasti päättänyt auttaa häntä.

"No niin! maailma kyllä tulee kerran toimeen ilman meitäkin", vastasi hän kevyesti. "Ei kukaan ole korvaamaton. Mutta sallikaa minun kysyä, neiti Boyce, oletteko aivan varma siitä, että itse uskotte omaan oppiinne. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, mutta niinä harvoina kertoina kun olemme olleet yhdessä, olen ollut huomaavinani teissä muutamia arveluttavia individualismin merkkejä. Sanoitte olevanne ihastunut sukunne vanhaan herraskartanoon, teistä on hauska asua samassa paikassa, missä esi-isänne ovat eläneet ennen teitä, te olette täynnä palavaa intoa nostaa nämä köyhät ihmiset mudasta omien periaatteidenne mukaan. Ei, minä en voi pitää teitä täysin johdonmukaisena."

Tuokion näytti siltä, kuin olisi Marcellaa harmittanut, sitten hän äkkiä purskahti iloiseen nauruun — nauruun, joka sisälsi kujeellisen tunnustuksen ja joka yhdellä iskulla muutti hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa.

"Ettekö sitten ole muutakin huomannut? Herra Raeburn, minun täytyy tunnustaa teille, että olen ihastunut, kun työmiehet nostavat minulle hattuansa ja kun koululapset niiaavat minulle. Niin, tietäkää — niin naurettavalta kuin se teistä tuntuneekin — että minä olen ihastunut omaan itseenikin siitä syystä, että olen Mellorin neiti Boyce!"

"Älkää puhuko tuolla tavoin, älkää!" keskeytti Aldous. "En ole sitä ansainnut."

Hänen äänensä sai Marcellan katumaan ivaansa. "Ette, ette! todellakaan, te olette ollut niin kiltti minulle", hän huudahti. "En tiedä, minkä tähden olen niin katkera ja pureva, silloinkin kun en ensinkään tahtoisi. Niin kyllä! Olette aivan oikeassa. Olen ylpeä siitä. Ja jos kaikki meitä karttavatkin eikä kukaan halua seurustella kanssamme, olen vielä sittenkin ylpeä — ylpeä vanhasta kartanostamme, harvoista tauluistamme, sukupapereista ja vanhoista pyökeistä! Tämä tuntuu tietysti naurettavalta niiden mielestä, joilla on paljon enemmän! Mutta minulla on tähän asti ollut niin vähän — niin vähän!" Hänen äänessään oli ikävöivä kaihon sävy. "Ja mitä taas kylän köyhiin tulee, niin ylpeilen siitä, että he pitävät minusta ja että minulla jo on jonkinlaista vaikutusvaltaa heihin. Ja sen minkä voin heidän hyväkseen tehdä, sen teen! Mutta se on niin vaikeata, niin kovin vaikeata, ellei kukaan minua auta!"

Hän huoahti syvään. Valittavista sanoistaan huolimatta ei hänen aikomuksensa ollut herättää herra Raeburnissa sääliä. Mutta ajatus, että tämän suloisen, uhrautuvan tytön tulisi yksinäisenä ja alakuloisena ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, saattoi Aldousin mielenmaltin uudelleen horjahtamaan. Marcella käveli hiljakseen hänen vieressään, hänen sievä pukunsa pyyhkäisi kevyesti kuivia kantoja, ja hänen riippuva kätensä valkeassa pitsiröyhelössä miltei kosketti Aldousin kättä. Miten miettivältä ja naiselliselta hän nyt tuntui äskeisistä profeetallisista puheistaan huolimatta. Aldous melkein pelkäsi, että Marcella voisi kuulla, miten kovasti hänen miehekäs, luja sydämensä alkoi sykkiä.

Hän kumartui Marcellan puoleen.

"Älkää sanoko, ettei kukaan teitä auta! Näistä vaikeuksista saattaa vielä monella tavalla selviytyä. Mutta lopuksi yksi kysymys! Ettekö voi olla niin ylevämielinen, että sallitte ainakin yhden miehen täällä olla ystävänne, kävi sitten miten kävikään?"

Marcella katsahti ylös häneen. Marcella oli pitkä, mutta Aldous oli vielä pitempi — ja se Marcellaa miellytti. Häntä miellytti myöskin Aldousin koko olennossa ilmaantuva tyven, arvokas rauhallisuus. Kaunis ei hän ollut Marcellan mielestä, eikä hänen läsnäolonsa tuottanut nuorelle tytölle minkäänlaista sydämentuskaa. Mutta Marcellan nopea, jännittävää toimintaa rakastava mielikuvitus oli vilkkaassa liikkeessä, ja ajatuksissaan hän jo liitti yhteen Aldousin tulevaisuuden ja omansa. Kunnianhimo oli hänessä valveilla, hän tahtoi vallita ja voittaa. Hänet valtasi suloinen tunto omasta voimastaan ja siitä runsaasta elämästä, mikä tulevaisuudessa häämötti hänelle.

"Minä olen niin ylevämielinen! Te olette ollut hyvin ystävällinen, ja minä olen ollut niin tuittupäinen ja ajattelematon puheissani. Mutta en sittenkään kadu; olen varma siitä, että autatte minua, jos vain voitte!"

Tuokion oli kumpikin vaiti. He olivat saapuneet viimeiselle veräjälle, jonka takana näkyi likainen kylätie ja joka oli miltei vastapäätä pientä pappilaa. Toinen käsi veräjällä taittoi Aldous Raeburn äkisti metsäköynnösoksan viereisestä pensasaidasta.

"Se oli lupaus, ja sen panttina säilytän tämän oksan", sanoi hän ja pisti hymyillen viheriät lehdet valkeine siemenkotineen metsästyspukunsa taskuun.

"Te ette saa minua sitoa", vastasi Marcella nauraen ja samassa punehtuen. "Ja ettekö luule, herra Raeburn, että olisi jo aika avata veräjä. Me jäämme ilman saksia ja rautalankaa, ellette sitä tee."