XII LUKU.

Mutta eipä olisi luullut Whartonilta tällä haavaa liikenevän aikaa sellaisiin joutaviin asioihin kuin naisiin ja rakkausjuttuihin. Hän oli kertonut lady Selinalle, että hänellä oli alihuoneessa huolia. Itse asiassa hänen asemansa olikin vaan vankistunut siellä. Mutta hänen yksityiset asiansa työnsivät hänet hurjaa vauhtia peloittavaa ratkaisua kohti uhaten temmaista kaiken muunkin mukanaan.

Hän ei ollut vielä koskaan eläessään ollut niin pahassa pinteessä raha-asioiden tähden kuin nyt. Ensinnäkin hänen pelivelkansa olivat kasvaneet huimaavan suuriksi. Hänen peliystävänsä olivat kyllä hyväluontoisia ja suvaitsevaisia maksuun nähden. Mutta mikäli he olivat suvaitsevia, sikäli hän tunsi olevansa velvoitettu yhä edelleenkin käymään heidän luonaan. Ja häntä oli jo jonkun aikaa vainonnut alinomainen paha onni. Ennen — pitkää oli nämä velat maksettava ja niistä muutamat — jotka olivat kohonneet niin suuriksi, ettei hän rohjennut niitä ajatellakaan — olivat kiireellistä laatua.

Sitten Sotahuutokin puolestaan kävi hänelle viikko viikolta raskaammaksi taakaksi. Sen menot olivat suunnattomat, tulot tykkänään riittämättömät. Ilmoitukset vähenivät vähenemistään, eikä huonoa rahallista tulosta näyttänyt mikään voivan parantaa; se pysyi yhä samalla kannalla, vaikka kustannuksia supistettiin miten voitiin ja vaikka lehden kirjeenvaihtajaksi oli saatu niin sopiva ja kyvykäs mies kuin Louis Craven, jonka kirjeitä lakkomailta luettiin suurella mielenkiinnolla kautta koko maan. Olipa jo viikkopalkkojen maksustakin Whartonille syntymässä paha kiusa, ja kadonnut oli hänen tavallinen hilpeä mielialansa aina kun hän astui Sotahuudon toimiston kynnyksen yli. Toimittajat olivat ärtyisällä päällä ja nyreännäköisinä juoksupojatkin astuskelivat toimiston suojissa.

Lehden lakkauttamista hän ei voinut ajatella, se olisi ollut yhtä vaikeata kuin ylläpitää sitä. Lehteä vahingoittavia huhuja oli jo päässyt liikkeelle ja ne tuntuvasti alensivat sen myyntiarvoa. Wharton olikin jo itse selvillä siitä, ettei hän voisi myydä sitä ilman suurta tappiota. Lisäksi olisi lehden äkillinen lakkauttaminen vain vahingoittanut sen omistajan jo ennaltaan huonoa rahanluottoa ja valtiolliseltakin kannalta katsoen olisi tällainen toimenpide näin ratkaisevalla hetkellä ollut yhtä kuin vaarallinen tappion tunnustus. Sillä harmillisinta koko jutussa oli se, että Sotahuuto nyt oli täydellä todella tullut merkitseväksi sanomalehdeksi valtiollisessa suhteessa, että sitä nyt lukivat sellaisetkin henkilöt, joista Whartonin parlamenttaarinen tulevaisuus nykyhetkellä riippui; Damesleyn lakkoa puolustaessaan oli Wharton työväenedustajana tullut tunnetuksi laajoissa piireissä.

Lakkoa oli jo kestänyt seitsemättä viikkoa, ja intoa ja rohkeutta puhalsivat edelleen Whartonin "johtavat", Cravenin sotatantereelta lähetetyt kirjeet ja sanomalehtikirjoitusten vaikutuksesta syntynyt Sotahuudon lakkorahasto. Taistelussa oli jo ollut kaksi eri vaihekautta. Alussa kysymyksenalaiset metallityöntekijät, niin miehet kuin naiset, olivat vaatineet vanhoja palkkoja säilytettäviksi entisellään ja ylpeästi he olivat hyljänneet kaikki sovittelu-yritykset. Mutta noin kolmen tahi neljän viikon kuluttua, kun puute alkoi käydä tuntuvaksi jo ennaltaan puolittain nälkääntyneessä väestössä, työntekijät olivat suostuneet ottamaan osaa erääseen sovittelulautakuntaan. Tämän lautakunnan, johon kuului työväenedustajiakin, saivat työnantajat todisteluillaan niin vakuutetuiksi siitä, että mannermaalta uhkaava kilpailu teki palkkojen vähentämisen välttämättömäksi, että se puolittain säikähtyneenä kehoitti työntekijöitä myöntymään sopimusehtoihin, jotka olisivat olleet yhtä kuin työnantajain voitto.

Niin pian kuin tämä päätös oli päässyt leviämään työväenpiireihin herätti se työntekijöissä suuttumuksen niin myrskyisän, ettei sillä ollut mitään rajoja. Kokouksia pidettiin jos jossain, työmiesten edustajat sovintolautakunnassa erotettiin ja Craven, joka nuoren vaimonsa kanssa väsymättä matkusteli lakkomaat ristin rastin, kirjoitti päätöksestä kirjoituksen Sotahuutoon, jossa erinomaisen taitavasti selitettiin työntekijäin nykyinen asema. Se vastaanotettiin lakkolaisten piirissä kiitollisuuden ja innostuksen kyynelillä, ja sitä seurasi paikalla leimuava "johtava" Whartonin kynästä.

Siitä lähtien kaikki sovittelut olivat rauenneet. Sotahuuto oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle niin työnantajiin ja sovintolautakunnan päätökseen kuin kaikkinaisiin neuvotteluihin nähden. Lehdessä oli päivittäin palstoja pitkä lista niiden henkilöiden nimistä, jotka Sotahuudon kaunopuheisuuden hellyttäminä olivat sitoutuneet lakkorahastoa avustamaan.

Sillä välin oli outoja huhuja päässyt liikkeelle. Kerrottiin koko metalliteollisuuden sen kaikkine eri ammattihaaroineen olevan perinpohjaisen mullistuksen partaalla — kunhan vain tämä työriita ensin saataisiin päättymään. Pienemmät työnantajat olivat jo jonkun aikaa työskennelleet häviön uhalla ja suuremmat tehtaanisännät suunnittelivat — niin huhuiltiin — koko teollisuutta käsittävän suojelusliiton perustamista, jolloin tuotantokustannukset alennettaisiin ja työt järjestettäisiin pysyvästi.

Mutta tähän tarvittaisiin suurta pääomaa. Saataisiinko se kokoon? Työnantajain lausunnon mukaan oli tämä teollisuudenhaara ollut kurjassa tilassa jo vuosikausia, Saksan ja Belgian työtuotteet kun olivat olleet pahoja kilpailijoita suurimmalle osalle työtuotteita. Vuosia oli kuluva ennenkuin tällainen suojelusliitto — olkoonpa vaikka rahallisesti turvattukin — voisi päästä taattuun asemaan. Siinä tapauksessa että työntekijät myöntyisivät sovintolautakunnan päätökseen ja työnantajat voisivat varmasti luottaa siihen, että rauhallinen työkausi ainakin parin vuoden aikana seuraisi tästä puoleen, saataisiin eräiltä rahamiehiltä kyllä tarvittava apu ja kaikki kääntyisi silloin oikealle tolalleen. Suojelusliiton työssä olevat tehtaalaiset saisivat aikaa voittaen hyvät palkat, paremmat nykyisiä. Mutta ensin oli sovintolautakunnan päätös hyväksyttävä, muussa tapauksessa raukeaa suunnitelma tyhjiin ja koko teollisuushaara on suistuva perikatoon.

"Kai arvelette työläisten siihen ansaan menevän?" sanoi Wharton ylenkatseellisesti nuorelle vanhoillis-edustajalle, joka parlamentinkirjastossa koki Whartonille tätä kaikkea selvitellä. "Siitä, että teidän mainiosta suojelusliitostanne todella tulee jotain, ei ole niin mitään takeita, ja vielä vähemmän siitä, että se menestyy. Ja tähän utuiseen, tuhatvuotiseen valtakuntaan luottaen pitäisi työntekijäin nyt yhteisvoimin avustaa työnantajia, jotta näiden asema kävisi vain entistä vankemmaksi. Ei kiitos! Sotahuuto seuraa entistä kurssiaan — perään ei anneta!"

Vanhoillis-edustaja nousi suuttuneena paikaltaan.

"Arveluttaisi minua ottaa vastuulleni kaikki ne poloiset, jotka teidän toimestanne ennen pitkää joutuvat mieron tielle!" sanoi hän kooten papereitaan yhteen.

Kirjaston avoimesta ovesta nähtiin siinä samassa Dennyn astuskelevan käytävää ylös pulleana ja tyytyväisenä.

"Vähät siitä, jos minä vain siitä kostun yhtä paljon kuin Dennykin!" vastasi Wharton purevan hyvätuulisesti kuten tapansa oli.

Ja kotimatkalla hänelle oli hyvin mieluista, ajatella että Denny, joka viime aikoina taas oli pari kolme kertaa alihuoneessa esiintynyt hävyttömästi Whartonia kohtaan, arvatenkin oli tämän hyljätyn sopimusehdotuksen takana ja luultavasti juuri näihin aikoihin oli saanut tietää sen raukeamisesta.

Sitten kutsutti hän Cravenin luokseen Lontooseen neuvotellakseen hänen kanssaan.

Craven saapuikin työmaalta kalpeana, laihana ja seitsemänviikkoisen lakkaamattoman työn ponnistuksista ja kiihoituksista peräti uupuneena. Mutta Whartonista hän oli kuivahko ja epämiellyttävä kuten ainakin, ja häntä harmitti Cravenin tyly kaksinainen käytös enemmän kuin milloinkaan. Mutta lakkoon nähden he olivat täydelleen yhtä mieltä. Lakon kohtalo riippui Sotahuudosta tai oikeammin Sotahuudon rahastosta, joka yhä karttumistaan karttui. Jos se vain jaksaisi pysyä pystyssä, ei lakkolaisilla olisi hätää. Kun Craven kuuli suojelusliitto-hankkeesta puhuttavan, niin hän taas uudelleen tuomitsi kiivain sanoin sovintolautakunnan päätöksen aivan kunnottomaksi. Hän oli sitä mieltä, että työntekijäin asia on hukassa, ellei heidän ehtojaan saada hyväksytyksi ennenkuin suojelusliitto pääsee toimimaan, ja hyvillä mielin Wharton lupasi loppuun asti tukea tätä pyrkimystä.

* * * * *

Se on, jos Sotahuuto itse kykenisi pinnalla pysymään — seikka, josta häntä ei haluttanut Cravenin kanssa keskustella. Elokuussa oli maksettavaksi lankeava suuri laina, joka hänelle pari vuotta sitten oli myönnetty uutta kirjapainoa vastaan. Maksuaikaa oli jo pidennetty ja Wharton oli varma siitä, ettei sitä enää käynyt tekeminen.

No niin! Olisihan vararikko kylläkin hermoja kiihoittava välinäytelmä kesken näitä moninaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia yrityksiä. Mitä oli hänen tehtävä? Rikkaita ja mahtavia ystäviä hänellä oli runsaasti Cityssä ja muuallakin, mutta ei sittenkään ketään, joka tässä tapauksessa olisi voinut olla hänelle avuksi. Sillä rahasumma, jonka hän tarvitsi, oli suuri — paljon suurempi kuin mitä hän uskalsi itselleen myöntääkään — ja hänellä tarjona oleva takuu yhtä kuin ei mitään.

Tultuaan parlamentinjäseneksi hän oli yhden ainoan kerran koetellut rahaonneaan liike-elämän liukkaalla jäällä, mutta tämäkin yritys oli kääntynyt hänelle vakavaksi huoleksi, uhkasipa käydä hänelle aika vaaralliseksikin, ellei hän tarmokkaalla ja taitavalla menettelyllä voisi pulasta selviytyä.

Parlamenttikautensa ensiaikoina, kun hän oli kovassa rahantarpeessa pääasiallisesti Sotahuudon takia, oli hän erään uuden ja rikkaan tuttavan välityksellä, joka oli mieltynyt nuoreen edustajaan, tullut hyvin lupaavan kauppayhtiön johtajaksi. Tämän yrityksen erinomaisesta menestyksestä pidettiin suurta jyminää, ja perustamisosakkeet olivat antaneet aika hyvän osingon. Wharton oli ansainnut kaksi tai kolme tuhatta puntaa ja oli toteuttanut useita yhtiön aikaisempia suunnitelmia.

Mutta kuusi kuukautta myöhemmin pyysi hän vapautusta johtajantoimestaan pelvon ahdistamana, joka sittemmin osoittautui täysin oikeutetuksi. Asiat olivat todellakin joutuneet hunningolle; useat pienet rahamiehet olivat joutuneet yhtiössä kärsimään ja kymmenen päivän kuluttua pidettävä vuosikokous uhkasi käydä hyvin myrskyisäksi. Wharton äkkäsi omaksi ihmeekseen — sillä hän unohti helposti tällaiset asiat — että hän johtajana ollessaan oli omin päin suunnitellut ja hyväksynyt sellaisiakin toimenpiteitä, jotka ihan varmasti saattavat osakkaat tyytymättömiksi, jos ne vain kaivetaan esille.

* * * * *

Hänen valtiollinen asemansa, joka oli samalla lupaava ja huolestuttava, oli ratkaisun kohdalla.

10:ksi päiväksi elokuuta oli määrätty yleinen työväenpuolueen kokous ja siinä yhteydessä oli ajateltu ottaa keskusteltavaksi työväkeä koskeva lakiehdotus, joka niihin aikoihin odotettiin ylähuoneesta palautettavaksi ja johon siellä oli tehty monta muutosta. Ne tulisivat arvatenkin saamaan aikaan suurta riitaisuutta. Istuntokauden jälellä olevat kuusi viikkoa näyttivät monessa kohden muodostuvan puolueelle paljon ratkaisevammiksi kuin edelliset kuukaudet, ja siksipä Bennett aikoi mainitussa kokouksessa ehdottaa, että puolueelle valittaisiin yhteinen puheenjohtaja, odotettavana oleva taistelu kun oli vaativa yhtenäistä ja tarmokasta johtoa.

Wharton ja hänen ystävänsä tiesivät varsin hyvin, että Bennett oli tähän toimeen ehdottava Länsi-Brookshiren edustajan. Ja tiedettiin sekin, että Wilkins ja pieni ryhmä hänen kannattajiaan oli tekevä kaiken voitavansa estääkseen tämän tuuman toteutumista.

10 päivä elokuuta, se siis oli Whartonille oleva hänen parlamenttaarisen ratansa käännekohta. Tämän päivän menestyksestä ja tappiosta riippui välillisesti kaikkien hänen yritystensä — niin rahallisten kuin yhteiskunnallisten — lopullinen kohtalo.

Mutta omituisinta tässä miehessä oli, että vaikka uhkaavat vaarat häntä näin joka kulmalta saarsivat, hän ei silti ollut yhtenään huolestunut tai allapäin. Milloin vaan oli mahdollista, hän fatalistin huolettomuudella karkoitti ajatuksistaan elämän vastukset ja tavoitteli kiihkeästi niitä harrastuksia, missä onni vielä tuntui olevan hänelle myötäinen.

Milloin hän vaan kunniahimoltaan, vehkeilyiltään, sanomalehtitoimiltaan ja tuloksettomilta lainayrityksiltään sai loma-aikaa, hän mietti Marcella Boycen kauneutta ja omaa suhdettansa häneen. Mitä harvemmin hän näki neiti Boycea, sitä enemmän hän ajatteli häntä ja hänen ajatuksensa etsivät vaistomaisesti hänestä sitä hupia ja tyydytystä, mitä hän nykyisin ei tavannut muilla aloilla.

Mutta, jos kohta hänen tunteensa Marcellaa kohtaan oli käynyt niin vahvaksi, että hän itsekin alkoi nimittää sitä "intohimoksi", oli hänen rahallinen asemansa sen ohessa siksi painostava, ettei hän voinut sitä läheskään syrjäyttää laskelmistaan. Hänen tietoonsa oli tullut, että herra Boycen oli aivan odottamatta onnistunut viime vuonna vapauttaa maatilansa veloista. Hän oli taitavasti käyttänyt hyväkseen rautatietä, joka hiljakkoin oli rakennettu Mellorin rajalle; hän oli myynyt pienen maaseutukaupungin läheisyydessä olevaa rakennusmaata radan varrella, oli parannellut moniaita arentitalojaan ja antanut ne vuokralle entistä edullisemmilla ehdoilla, ja Whartonille oli eräs paikkakuntalainen kertonut, että sairaaloisuudestaan ja kirjavasta menneisyydestään huolimatta Richard Boyce oli tulemaisillaan yhtä rikkaaksi kuin isoisänsäkin. Wharton tiesi tai luuli ainakin tietävänsä, ettei hänellä ollut pitkältä elonaikaa ja että Marcella oli hänen perijänsä. Loistava ei tämä tulevaisuudenkuva ollut, mutta sieti sitä kumminkin ajatella.

Myönnettäköön kumminkin, että juuri Marcellaa itseään hän halusi ja tavoitteli. Ellei tämä olisi joutunut Whartonin tielle, hän olisi jo aikaa sitten ruvennut rikkaan perijättären ajoon. Mutta näin ollen hänen päätöksensä voittaa Marcella kypsyi kypsymistään ja tämä päätös ynnä Damesleyn lakko ne vielä ylläpitivät hänen uskoaan omaan itseensä ja maustivat hänen elämäänsä.

Niin kyllä! intohimon liekin herättäminen Marcella Boycessa oli todellakin sellainen tehtävä, joka panee miehen veret kuohahtamaan. Ja pitäisikö hänen nyt — kun hän jo mielihyväkseen oli päässyt selville siitä, että Marcellan mielikuvitus, ajatukset, sydänkin olivat hänen vallassaan — kiltisti luovuttaa hänet Aldous Raeburnille — sille miehelle, jonka kasvava menestys parlamentissa yhä kartutti Whartonin vastenmielisyyttä häneen. Ei! ainakin tässä oli ensin kovasti oteltava!

Lady Selinan sanat olivat hänessä herättäneet sellaisen harmin ja mustasukkaisuuden kuohun, että hän muuttui melkein huokailevaksi rakastajaksi. Sillä Marcellaa hän ei voinut tavata. Hän ei enää tullut rouva Lanen teekutsuille ja Winterbournein koti ei ollut avoin Whartonille. Hän oivalsi varsin hyvin, ettei häntä siellä kaivattu.

Viimein rouva Lane, ovela pikku nainen — joka Whartonista piti, joskaan ei niin paljon häntä kunnioittanut — ilmoitti hänelle kuulleensa lady Ermyntrudelta, että Winterbournit aikoivat tulla Mastertonin kutsuihin 25 päivänä heinäkuuta. Sinne oli neiti Boycekin luvannut heidän kanssaan lähteä ja vasta seuraavana maanantaina oli hänen määrä palata työhönsä. Wharton vastasi siihen huolettomasti, ettei hän vielä voinut päättää, sopisiko hänen sinä iltana olla Mastertonin kutsuissa. Hänen oli kenties lähdettävä maalle pariksi päiväksi.

Rouva Lane katsahti häneen ja naurahti.

"Oh! todellako!" virkkoi hän.

* * * * *

Lady Mastertonin mies oli siirtomaanministeri ja hänen laaja kotinsa Grosvenor Squaren varrella oli kuten Alresford Housekin puolueen vieraanvaraisimpia. Hänen vastaanottoiltamansa 25 p:nä heinäkuuta oli oleva tämän pitkälle venyneen huvikauden viimeinen merkitsevä tapahtuma.

Marcella, joka vastoin tahtoaan oli yhä ollut pakoitettu oleskelemaan James Streetillä, tohtori kun oli kieltänyt häntä vielä käyttämästä vioittunutta käsivarttansa, oli viimeinkin saanut luvan ryhtyä työhönsä 27 p:nä heinäkuuta ja Betty Macdonaldin mieliksi hän oli suostunut menemään Winterbournein kanssa Mastertonin kutsuihin lauantaina. Betyn ihailu ja kiintymys hiveli kuin balsami Marcellan haavoittunutta sydäntä ja puolittain uteliaana, puolittain tuskaisella mielenkiinnolla piti hän silmillä Betyn kursailematonta, lapsekasta käytöstä Aldous Raeburnia kohtaan, voimatta päästä selville kummankaan todellisista tunteista.

Kun Betty uteli, mitähän aikoi panna yllensä, ja sitten väänteli naamaansa ylenkatseelliseen irvistykseen nähdessään Marcellan puvun, ei Marcellan auttanut muu kuin nöyrästi antautua lady Ermyntruden kamarineitsyen somisteltavaksi. Hän osti kaikki mitä Betty määräsi ja seisoi kiltisti alallaan sillä välin kun Betty, joka oli oikea nero pukuasioihin nähden, jutteli, poimutteli ja antoi hyviä neuvoja.

"Muotinukkea ei teistä saa tulla ei mistään hinnasta maailmassa", huudahti Betty sovitellessaan suu täynnä nuppineuloja pitsejä ja harsokangasta valkean atlassin päälle, jonka Marcella hänen mielikseen oli hankkinut. "Mitä sanoikaan minulle Worth tuonnoin? — 'Ce qu'on porte, Mademoiselle? O, pas grand' chose! — presque pas de corsage, et pas du tout de manches!' — Ei, sellaiset laitokset eivät teille sovellu. Mutta ylhäiseltä teidän pitää näyttää, vaikkapa vaan koko yön valvoisin tätä tuumien."

Lopulta sentään Betty oli niin tyytyväinen kättensä työhön, että saattoi tuskin olla rajusti syleilemättä Marcellaa, kun he lady Winterbournen seurassa astuivat kappahuoneesta Mastertonin talon suureen halliin. Mielissään oli Marcellakin nähdessään peilikuvansa leveitä portaita ylös astuessaan. Alinomaiset pukuhommat, joissa hän oli elänyt viime päivinä, olivat osittain hälventäneet hänen raskasmielisyyttään, jopa tuottaneet hänelle hupiakin, sillä naismaisia piirteitä hänessä oli paljonkin, vaikka hän nyt puoleentoista vuoteen oli uhrannut tuskin yhtäkään ajatusta ulkonaiseen asuunsa. Niinpä hän tänä iltana näytteli osaansa hyvin sirosti, nipisteli Bettyä käsivarresta tukkiakseen pikku keijukaisen suun ja liikkui väki tungoksessa hyvin suorana, jotta Betyn hellät huolet saisivat täyden tunnustuksen. Mutta sisäisesti oli hän allapäin ja kiusaantunut. Hän ikävöi takaisin työhönsä, ikävöi Minta Hurdin nyreitä kasvoja ja lapsia, jotka häntä pitivät maallisena kaitselmuksenaan.

Vaikka Lontoo jo alkoikin tyhjentyä, olivat lady Mastertonin salit kuitenkin täynnänsä vieraita. Marcella tapasi tuttuja. Kaikki olivat hartaat uudistamaan tuttavuutta hänen kanssaan — rouva Lanen teekutsuissa olleet vieraat, molemmat ministerit, joihin hän oli tutustunut Whartonin päivälliskutsuissa alihuoneessa, jopa itse herra Lanekin. Marcella seisoi lady Winterbournen vieressä ja jutteli ujostelematta — ujo hän ei ollut koskaan ollut, — mutta hänen ajatuksensa vaelsivat muualla; hänen mustat silmänsä näyttivät etsivän jotain. Väentungoksessa kimalteli joukko upeita virkapukuja, sillä alihuoneen puhemiehellä oli tänä iltana vastaanotto ja hänen luotaan alkoivat vieraat myöhemmällä tulvia lady Mastertonin iltamaan. Betty, joka tähän asti oli kulkenut nenä pystyssä, kaikki miehiset vieraat kun muka olivat kaljupäisiä tai seitsemäntoistavuotisia, kävi nyt hiukan suopeammaksi, muuten olivat kutsut hänestä aika kuivat.

"No, totta toisen kerran", huudahti hän äkisti niin vauhdikkaasti, että Marcella kääntyi katsomaan häntä. Pää pystyssä ja heloittavin poskin tyttönen nojasi ovenpieleen raivokkaasti liikutellen viuhkaansa Frank Levenin ojentaessa nöyrästi kättänsä hänelle.

"En voi sietää säikähyttämistä", toruskeli Betty. "Älkää ensinkään kieltäkö — te säikähytitte minua — niinpä teitte! Ja sitten alatte paikalla väitellä vastaan ennenkuin minä olen saanut sanaakaan sanotuksi. Tietysti olette jo portaitakin ylös astuessanne väitellyt vastaan — ja miksi ette tervehdi neiti Boycea?"

Frank Leven, joka näytti hyvin onnelliselta ja hyvin hermostuneelta, tervehti Marcellaa jotenkin häpeissään ja jättäytyi sitten uudelleen Betyn valtoihin.

Marcella tarkkasi heitä mielenkiinnolla, jonka syytä hän tuskin kykeni itselleen selittämään. Frank oli kokonaan masennettu Betyn seurassa eikä hänen silmänsä näyttäneet huomaavan mitään muuta eikä ketään muuta kuin Bettyä. Marcella arvasi tai oikeammin tiesi, etteivät he olleet tavanneet toisiaan kotvaan aikaan, ja häntä liikutti nuoren miehen kasvoilla eleilevä kiihkeä onnen ilme. Entä Betty? Tuo kissamainen, ärsyttävä käytös — kätkeytyikö siihen kenties jokin salaisuus? Hän piteli pientä päätänsä hyvin pystyssä ja lörpötteli nopeasti ja pysähtymättä — mutta hänen puheensa ei ollut sitä samaa, mitä hänen oli tapana jutella Marcellan tai, mikäli Marcella saattoi päättää, Aldous Raeburnin kanssa. Siinä ilmeni aivan uusia luonteenominaisuuksia, itseluottamusta, oikullisuutta, hallitsemishalua. Frankilla ei ollut lupa pitää omaa mieltä missään asiassa, hänelle naurettiin vasten silmiä, ennenkuin sanat vielä olivat kerinneet hänen huuliltaan kirpoamaan, ja häntä näykittiin ja ivattiin tavalla, joka näytti häntä vuoroin ihastuttavan, vuoroin suututtavan. Tällainen käytöstapa tietää tavallisesti, että nuori tyttö on suosiollisella mielellä ihailijaansa kohtaan, mutta Betystä ei kukaan voinut olla varma. Tuo pikku olento oli täydellinen arvoitus Marcellalle; lähemmässä seurustelussa hän oli näyttäytynyt paljon umpimielisemmäksi kuin mitä Marcella oli osannut aavistaa. Aldous Raeburnille Betty kylläkin avomielisesti jutteli rakkausasioistaan, mutta uudelle ystävälleen hän ei ollut koskaan niistä kertonut. Ja Marcella puolestaan oli tällaisissa asioissa muita nykyajan naisia paljon suljetumpi.

"Betty!" huudahti lady Winterbourne, "minä lähden eteenpäin kulkemaan."

Sitten virkkoi hän matalammalla äänellä Marcellalle:

"Auttakaa minua saamaan hänet täältä pois."

Marcella huomasi että hänen vanha ystävänsä oli tuskainen. Taivuttaen hiukan ylvästä päätänsä, sanoi hän myhäillen:

"Mutta ettekö sitten näe miten hauskaa hänellä on?"

"Rakas lapsi! — sehän se juuri on! Jospa vain tietäisitte mitä hänen äitinsä — se ikävä ihminen — on minulle jutellut! Ja herra Leven on tähän asti käyttäytynyt niin mallikelpoisesti — ei Ermyntrudella eikä minulla ole ollut mitään kiusaa hänestä."

Senkö vuoksi Betty mies poloista noin armottomasti kohteli? Marcella ei voinut hänen käytöstään toisin selittää — sitten häntä äkkiä alkoi koko ympäristö iljettää — niin hyvin Betyn rakkausjutut — kuin hänen oma kiihkeä uteliaisuutensa — ja ennen kaikkea iljetti häntä hänen oma itsensä. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat hajamielisinä avaruuteen ohi jalokivien ja valomeren; koko hänen olemuksensa jännittyi äkilliseen sokeaan kamppailuun epämääräistä, kaikki voittavaan tuskaa vastaan, katkeraa mielenmasennusta vastaan, jolle hän ei tietänyt mitään nimeä antaa.

Betyn ääni sai hänet havahtumaan.

"Herra Raeburn! te kai voitte sanoa minulle, kuka mikin on? Herra Levenistä ei ole enemmän apua kuin tästä viuhkasta. Ajatelkaapa — minä kysyin häneltä tuon naisen nimeä, jolla on otsa-tiaara tukassaan — ja hän vakuuttaa olevansa yhtä tietämätön kuin minäkin! Minusta tuntuu melkein siltä kuin olisi hän jättänyt kaiken järkensä Oxfordiin! Ja ikävintä on", Betty oli vähän epäröivinään — "että se on kenties ikiajoiksi sinne jäänyt! — Mutta tuossa — katsokaa! — Voi sentään! — nyt hän taas pääsi häviämään — nyt en tietysti saa koskaan tietää kuka se oli."

"Odottakaa hetkinen!" hymähti Raeburn. "Kyllä me hänen jäljilleen pääsemme. Hän läksi vain virvoitushuoneeseen."

Hänen kätensä kosketti Marcellan kättä.

"Kenties hiukan parempi", vastasi hän tykkänään toisella äänellä, lady Winterbournen kysyessä lordi Maxwellin terveydentilaa. "Tänä iltana sain todellakin jo hiukan lohdullisempia tietoja. Olisin jo pari päivää sitten lähtenyt sinne, mutta he kielsivät minua. Ja ensi viikolla, Jumalan kiitos, he ovat jo kotona."

"Miksi minä tässä seison niin luonnottoman kylmänä ja äänettömänä?" — kyseli Marcella itseltään. "Miksi en voi rohkaista mieltäni — yhtyä keskusteluun — osoittaa hänelle myötätuntoani?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Onni toki, ettei hänen tämän illan jälkeen arvatenkaan tarvitse enää nähdä häntä.

Raeburn kyseli hänen terveydentilaansa kuten tavallisesti. Mutta ollessaan juuri poistumaisillaan Betyn kanssa toiseen huoneeseen, kääntyi hän äkkiä jälleen Marcellan puoleen.

"Teitä ehkä haluttaa kuulla Hallinista", sanoi hän lempeästi. "Hänen sisarensa kirjoittaa minulle olevansa rauhallisempi hänen suhteensa, ja hän toivoo voivansa pidättää hänet maalla vielä parisen viikkoa. Nyt he ovat Keswickissä."

Tuokioksi Marcellan mieli ilahtui — olihan tässä edes yksi yhtymäkohta heidän yhteisille harrastuksilleen. Mutta tämäkin ilon vilahdus haihtui siinä samassa haikeaan mielipahaan, sillä hämmentyneenä Raeburnin odottamattomasta huomaavaisuudesta, antoi hän tälle jotenkin kömpelön ja yksinkertaisen vastauksen.

Raeburnin silmät viivähtivät silmänräpäyksen verran Marcellassa. Niistä välähti hänen tahtomattaankin ilme, jota ei tyttö huomannut — sillä hän oli kääntynyt pois — ja jonka yksin Betyn tarkka silmä äkkäsi. Hiukan kalpeana ja miettivänä seurasi hän sitten Aldousia virvoitushuoneeseen.

Marcellan katse seurasi heitä.

Kesken äänten sorinaa, kesken viereisessä virvoitushuoneessa soittavan unkarilaisen orkesterin hurjia ja pauhuisia säveleitä, hän äkkiä joutui muistelmain pyörteeseen. Hänen silmänsä eivät hellinneet noista kahdesta olennosta, jotka hiljakseen raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi — mies mustassa hovipukineessaan jalopiirteistä, harmahtavaa päätänsä tytön puoleen taivuttaen ja tuon tuostakin tervehtien ohikulkevia sydämellisesti ja ystävällisesti, mutta ei koskaan iloisesti, ei hymyillessäänkään, tyttö kohottaen pienet kasvonsa toveriansa kohti, kullanhohtavat hiukset tämän mustalle samettiliinalle kuvastuen. Mutta hänen sisässään ajelehti kuvia menneistä tapahtumista, jotka nyt tuntuivat hänestä melkein uskomattomilta.

Kokonainen sarja muistelmia virkosi eloon: se pieni kohtaus, jolloin Aldous oli lahjoittanut hänelle aikaa sitten takaisin annetut helmet — niin! hän oli vieläkin tuntevinaan sulhasensa käsivarren vyötäisillään heidän seisoessaan siinä leimuavan takkatulen ääressä! — ajomatka kotiin Gairsleyn kokouksesta — se hetki tanssiaisyönä, kun hän mielenliikutuksensa murtamana itki Aldousin huoneessa — hänen katseensa, hänen huolestunut, hellä katseensa, kun Marcella astui linnan portaita alas sinä kammottavana iltana, jolloin hän turhaan koetti taivuttaa Aldousia ja hänen isoisäänsä — oliko tuo kaikki — nuot tapahtumat, suhteet, olleet todellisessa elämässä elettyjä? Mahdotonta! Niin, tuossahan hän seisoo — tuskin kymmenen metrin matkan päässä hänestä — mutta yhtäkaikki niin etäällä kuin lepäisi koko Saharan erämaa heidän välillään. Raeburnin käytöksessä ilmenevä kylmähkö kohteliaisuus pysytti Marcellan hänestä loitommalla kuin ventovieraan.

Äkilliset kauhun väreet puistattivat Marcellaa hänen siinä lady Winterbournen seurassa liikkuessaan; hänen jalkansa tutisivat, ja kun hänen seuralaisensa puuttui puheisiin talon isännän kanssa, vetäytyi hän kiireesti syrjäiseen kolkkaan, saadakseen silmänräpäyksen verran istua yksikseen.

Mitä merkitsikään tällainen kiusallinen tappion ja mielettömyyden tunto, tämä kirvelevä tyhjyys, katkeruus häntä itseä Ja elämää kohtaan? Sen hän vain tiesi, että silloin, kun hän täydelleen omasi Aldousin koko sydämen ja elämän, ei häntä pannut vavahtamaan Raeburnin kosketus, eikä tenhonnut hänen katseensa — mutta nyt — kun Marcella ei saanut vaatia silmäystä eikä hyväilyä — nyt kun hän ei Aldousille ollut eipä edes ystävän veroinen, kun tämä jo varmaankin oli päättänyt toiselta anoa sitä mitä Marcella oli häneltä kieltänyt? — nyt, kun oli auttamattomasti myöhäistä, nyt hän olisi voinut? — —

Voinut mitä? Olipa hän oikullinen, kiihkeätunteinen tyttö raukka! — Istuessaan siinä nurkassaan kalpeana ja suoraselkäisenä, naura vain ja juttelevain silkkipukuisten ihmisten vilistessä hänen ympärillään, hänen sielunsa kärsi tuskaa, niin kirvelevää, että hänestä tuntui kuin ei elämä voisi enää milloinkaan suoda hänelle iloa ja rauhaa.

Mutta vain hetken verran! Liha ja veri nousivat kapinaan. Hän hypähti pystyyn istuimeltaan, sanoi olevansa sairas tai hullu; näki herra Lanen suuntaavan heitä kohti ja hymyili hänelle suloisinta hymyänsä viekoitellakseen hänet luokseen.

"Kuinka kalpea te olette, rakas neiti", virkkoi tämä hyvätuulinen herrasmies isällisellä äänellä. "Kiusaako teitä käsivartenne yhä? Niin, niin, älkää te toiste ruvetko sankarittareksi."