X LUKU.

Birminghamin työväenkongressin ensimäinen istunto oli juuri päättynyt, ja kadut sen rakennuksen lähellä, missä se oli pidetty, alkoivat täyttyä ulos rientävistä edustajista. Sadetta tuli tulvimalla, ja sateenvarjot olivat pystyssä.

Ympärillään joukko nuoria miehiä astui rakennuksen pääkäytävältä ulos Harry Wharton ja suuntasi kulkunsa — päästyään vaivoin erilleen siitä ystävällisestä väenahdingosta, joka tungeskeli hänen läheisyydessään — kadun toisella puolella olevaan ravintolaansa.

"No niin, minua ilahuttaa, että mielestänne suoriuduin asiastani kunnolla", puheli hän heidän noustessaan portaita ylös. "Tuhat tulimmaista tuota ilmaa, ja kuinka tukahuttavaa oli salissa. Tulkaa sisään, niin saamme jotain juodaksemme."

Puhuessaan hän lennätti auki työhuoneensa oven. Nuo neljä miestä hänen seurassaan seurasivat häntä sisään.

"Minun on palattava kokoussaliin tavatakseni kahta tai kolmea henkilöä, ennenkuin kaikki hajaantuvat", sanoi heistä etumainen. "Kiitos, herra Wharton, minulle ei mitään virvoituksia. Mutta aikomukseni oli kysyä teiltä, mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt puheenne julkaisemista varten?"

Puhuja oli laiha, tummahko mies, ystävällinen ja vaatimaton katse silmissään. Hän oli puettu pitkään, mustaan takkiin, ulkomuodoltaan papin näköinen.

"Oh! siitä on kyllä pidetty huolta, Bennett. Jäljennöksen saavat Sanomat, Päivän Uutiset ja Pohjolainen. Minä lähetin sen matkaan jo ennen kokousta. Oma lehteni tietysti myöskin. Muut lehdet ottakoot siitä mitä haluavat. Minulle se on yhdentekevä."

"Kaikki ne sen tahtovat", virkkoi muuan toinen. "Se on paras puhe, minkä olette koskaan pitänyt — paras puheenjohtajanpuhe, mikä meillä on koskaan ollut — vai mitä?"

Molemmat miehet hänen takanaan nyökähyttivät päätänsä myönnytyksen merkiksi. Puhuja, jota sanottiin Caseyksi, jatkoi:

"Hallinin puhe viime vuonna oli loistava, mutta Hallinin puheissa on jotain lamauttavaa, niin ainakin on tuntunut minusta viime vuonna. Taistelua me juuri nyt kaipaamme, ja Herran nimessä, antaa sitä vaan tulla!"

Ja kädet kupeilla seisoen hän silmäili vuoroin kutakin toveriansa. Hänen kasvonsa punoittivat osittain kokoussalissa vallinneen kuumuuden vaikutuksesta, osittain sisällisestä jännityksestä. Kaikilla näillä miehillä oli tuo eloisa, hermostunut ulkomuoto — Whartonilla ja Bennettilla sentään vähemmässä määrässä — joka tavallisesti on nähtävänä johtajissa, jotka ovat hyvissä väleissä johdettaviensa kanssa ja jotka vast'ikään ovat menestyksellä suoriutuneet kiihdyttävästä tulikoetuksesta. Vuolaana virtana tulvi heidän suustaan huomautuksia, naurunhohotuksia ja kokkapuheita heidän siinä seisoessaan juttelemassa äskeisestä puheesta ja sitä seuraavasta kohtauksesta. Wharton ei paljon keskusteluun puuttunut, pistihän vain tuontuostakin väliin jonkun kompasanan omasta esiintymisestään, mutta virkeä myhäily suupielissä ja liikkuva, tyytyväinen katse osoittivat ilmeisesti miehen mielihyvää. Tätä puhettaan hän oli valmistellut vasta silloin, kun hän kuutamossa astuskeli Mellorin kirjastossa. Eikä hänen häiriintynyt mielenrauhansa estänyt häntä sitten, tultuaan omaan huoneeseensa, sitä paperille pistämästä ja ottamasta siitä kaksi tai kolme kirjoituskone-jäljennöstä sanomalehtiä varten. Ei sen tyyli enemmän kuin sen loogillinen ajatuksenjuoksukaan ollut kärsinyt tuosta keskeyttävästä välikohtauksesta. Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei ollut kukaan työväenohjelmaa paremmin esittänyt, rohkeammin suunnitellut ja kaunopuheisemmin puolustanut. Laimealta tuntui nyt Hallinin viime vuonna samanlaisessa kokouksessa pitämä puhe, kuten Casey oli huomauttanut. — Wharton tiesi yhdellä iskulla luoneensa itselleen nimen, tiesi myös, että hän tällä puheellaan oli työntänyt syrjään muutamia puoluemiehiä, jotka muutoin olisivat mahdollisesti asettuneet hänen tielleen.

Casey ensimäisenä vaihtoi puheenainetta. Hän oli jo kehuskellut puhetta paljon lämpimämmin, kuin oli itse aikonutkaan. Hän kuului uus-unionisteihin, ja miehen pukukin oli sitä mukaan — parkkumi-housut, flanellinen paita, tulipunainen kaulahuivi ja työmiehen takki — mikä kaikki vallan oivallisesti soveltui hänen leijonanomaiseen päähänsä ja leveihin hartioihinsa. Uransa hän oli alkanut muurarin-apulaisena ja oli tätä nykyä erään vastaperustetun uuden työväenyhdistyksen sihteerinä. Hänen vaikutuksensa oli ollut melkoinen, mutta sanottiin sen jo olevan alenemassa. Pidettiin sentään varsin luultavana, että hän saisi paikan ensi parlamentissa.

Toiset kaksi miestä olivat Molloy, kongressin sihteeri, lyhyt, sileänaamainen ja jäntevä mies, jonka ystävällinen katse ja käytöstapa useinkin vei ihmiset harhaan, hän kun oikeastaan oli tämän kamppailevan liikkeen kiihkoisin taistelija, ja Caseyn ystävä Wilkins, entinen rauta tehtaalainen, nyt työväenliikkeen palkassa ja työväen ehdokkaana eräästä Yorkshire-piiristä. Wilkins oli sivistymätön ja intohimoinen mies, puhui leveätä Yorkshiren murretta ja oli kehno liikemies, mutta rehellinen ja omassa piirissään vaikutusvaltainen kuten ainakin ihmiset, joilla on vilpitön vakaumus omasta tehtävästään. Lisäksi hän oli hyvä puhuja ja uskomattoman sitkeä kaikenmoisissa ruumiillisissa ponnistuksissa.

"No niin, hyvä on, että se on ohi", huoahti Wharton heittäytyen tuolille ja kurottaen samassa kättänsä kelloa kohti. "Casey, hiukan whiskyä? Eikö? Eikä Wilkinskään eikä Molloy? Teiltä, Bennett, ei kannata kysyäkään. Jumaliste! esivanhempamme olisivat pitäneet meitä raukkamaisina! No, kuppi kahvia teidän ainakin on juotava ennenkuin palaatte kokoussaliin. Tarjooja! kahvia. Asiasta toiseen, Bennett, maalla ollessani tapasin Hallininkin."

Puhuessaan hän kaiveli esiin paperossikotelonsa ja tarjosi toisille. Kaikki kieltäytyivät paitsi Molloy. Casey otti taskustaan puoleksi sammuneen piippunsa ja sytytti sen uudelleen. Hän ei ollut raittiusmies kuten muut, mutta halveksui juoda whiskyä ja vettä "herran" kustannuksella tai polttaa "herran" paperosseja. Luokkaylpeys hänessä oli ärtyisä ja vahva. Molloy, joka luonteeltaan oli yhdenvertainen jokaisen kanssa, vastaanotti tarjotun paperossin rauhallisesti, huomaamatta Caseyn karsasta silmäniskua.

Herra Bennett siirsi tuolinsa lähelle Whartonia. Hallinin nimeä mainittaessa kohosi huolestunut katse hänen eloisiin, tummiin silmiinsä.

"Miten on hänen laitansa, herra Wharton? Viime kirjeessään hän mainitsi minulle vain ohimennen terveydestään. Mutta muistattehan, että tuo lakkojuttu oli viedä hengen häneltä. Siinä oli tekemistä, ennenkuin saimme hänet piristymään — herra Raeburn ja minä."

"Oh, vahva hän ei ole, eikä ole luullakseni koskaan ollutkaan. Mutta kyllä hän sentään näytti olevan tavallisissa voimissa. Hän on herra Raeburnin luona, ja minä taas olin vieraana sen nuoren neidin isällä, joka on kihloissa herra Raeburnin kanssa."

"Olen kuullut kerrottavan siitä", sanoi Bennett huvitetun näköisenä. "No niin, meidän miehiä ei herra Raeburn ole, mutta hänen luokassaan ja hänen olosuhteissaan tapaa harvassa miehiä niin selväjärkisiä ja oikeamielisiä kuin hän. Morsian mahtaa olla onnellinen."

"On tietenkin", sanoi Wharton kuivakiskoisesti. "Mutta juuri tätä nykyä ei heistä kumpikaan liene niin ylen onnellinen. Viime yönä tapahtui siellä hirvittävä verinäytelmä. Eräs lordi Maxwellin metsänvartioista ja tämän apulainen, seitsentoistavuotias nuorukainen, tapettiin viime yönä kahakassa sala-ampujain kanssa. Juuri matkalle lähtiessäni kuulin hätimiten siitä kerrottavan, mutta ennen kokoukseen menoani sain sähkösanoman, missä pyydetään minua rupeamaan murhasta syytetyn asianajajaksi."

Inhon ja mielipahan ilme lennähti äkisti Bennettin kasvoille.

"Tällaisia tapahtumia on viime vuosina sattunut yhtenään", virkkoi hän. "Mitenkä voimme päästä siitä kirouksesta, johon tämä metsästys-järjestelmä meidät kytkee?"

"Siitä ei päästä", puheli Wharton tyynesti kopistellen tuhkaa paperossistaan, "ei teidän eläessä, eikä minun. Kun saamme enemmän radikaaleja parlamenttiin, toimitamme huojennusta rangaistuksiin, mutta siitä metsästävä säätyluokkamme vain kiukustuu keksimään uusia puolustuskeinoja itselleen. Ooh! mies joutuu hirtettäväksi — se on selvä. Mutta siitä tulee oivallinen tapaus — yleiseltä näkökannalta katsottuna — se nostattaa mieliä — —"

Tuumivan näköisenä hän kuljetti kätensä kiharaisen tukkansa läpi.

"Aivan erinomainen tapaus siitä tulee", toisti hän sitten matalammalla äänellä ikäänkuin itsekseen puhellen.

"Herra Wharton, tottahan otatte osaa 'Peterloon' päivällisiin tänään?" kysäisi alati epäluuloinen Wilkins Whartonin ojentaessa hänelle kahvikuppia. "Se kuuluu tehtäviinne — ymmärtääkseni."

"Ikävä kyllä, en voi", vastasi Wharton tyytymättömällä äänellä; "olin juuri aikeessa pyytää teitä kaikkia esittämään anteeksipyyntöni ja selittämään poissaoloani. Bennettille olen jo puhunut siitä. Minun on välttämättä lähdettävä maalle vielä tänä iltana — ikävä juttu — muuan työmies on joutunut kiikkiin, kun on ampunut erään metsänvartian; minua on pyydetty miehen asianajajaksi. Oikeuden istunnot alkavat valitettavasti jo kahden viikon kuluttua; niin muodoin on aika varsin täpärällä — —"

Ja hän selitteli edelleen. Iltajunassa hän palaa Widringtoniin, seuraavana aamuna, lauantaina, hän keskustelee sen asianajajan kanssa, jonka toimeksi oikeudenkäynti on annettu, ja samana päivänä hän saapuu hyvissä ajoin Birminghamiin ollakseen läsnä kongressin toisessa kokouksessa, joka oli määrätty avattavaksi aikaisin iltapuolella.

Hän puheli ystävällisesti ja vakuuttavasti. Noiden toisten miesten rinnalla hänen nuoruutensa, kaunis ulkonäkönsä ja sulava käytöstapansa pisti huomattavasti silmään. Wilkinsin silmissä, jolta ei jäänyt huomaamatta yksikään Whartonin sana tai liike, hän oli ilmeisesti liian hyvissä pukineissa ja liian sivistynyt. Tottahan se päivä piankin koittaa, kun työväenliike tulee toimiin omillaankin ja uskaltaa antaa eropassit mokomillekin nuorille ylimyksille. Ei sentään vielä.

"No, johan sen arvasinkin, ettette te piittaa meidän päivällisistä", nauraa hohotti hän.

Bennettin lempeä katse muuttui vihaiseksi.

"Onhan herra Wharton mielestäni kyllin selvästi selitellyt syyt poissaoloonsa", lausui hän toisiin kääntyen. "Kyllä häntä päivällisillä kaivataan — mutta tässä näyttää elämä ja kuolema olevan kyseessä. Älkäämme myös unohtako sitä seikkaa, että tämä tehtävä sattui herra Whartonille perin sopimattomaan aikaan. Sitä ei meistä yksikään osannut arvata, kun viime vuonna valitsimme hänet, että hänelle tulisi tässä samalla haavaa vaalikamppailu eteen. Ensi lauantainahan se pamahtaa?"

"Niin, lauantaina!" sanoi Wharton päätään nyökähyttäen.

"No, tokkopa vetelee?" uteli Casey pyörähyttäen Whartoniin tutkivan katseen.

"Vetelee toki", vastasi Wharton hilpeästi, "oh, kyllä se meille luonnistuu. Vanhan Dodgsonin on väistyttävä, ei siinä mikään auta."

"Onko Raeburnilaisilla yhä vielä yhtä vahva kannatus kuin ennen?" kysyi Molloy, joka tunsi Brookshiren.

"Sitä ei ole kellään tilanomistajalla enää. Vuodesta 84 alkaen on maa miinoja täynnä kaikilla — hyvillä ja huonoilla — ja sen he tietävät."

"Miinatpa vain eivät ota räjähtääkseen — minun kärsivällisyyteni tässä jo katkeaa", ärähti Wilkins. "Minun järjelleni on käsittämätöntä, mitenkä kansa vuosi vuodelta taipuu maksamaan veroa noille anastajille. Mutta vähätpä tästä näkyy apua olevan siitä, että heitä ahdistetaan. Niin kauan kuin heitä ja heidän puoluelaisiaan istuu parlamentissa ja kabinetissa, ei ole mitään muutoksia tulossa."

Wharton katsahti häneen säteilevällä katseella ja teki pienen hyväksyvän liikkeen päällään.

"No niin, nyt jätämme teidät rauhaan", sanoi Bennett. "Teiltä ei liikene paljon aikaa matkavalmistuksiin. Kyllä me selitämme syyt poissaoloonne, herra Wharton. Puheenne herätti niin suurta mielihyvää, että kaikki tulevat olemaan iloisella mielellä, siitä saatte olla varma. Suurenmoinen se olikin! — sallikaa minun vielä kerran onnitella teitä. Hyvää yötä — toivon, että saatte salametsästäjänne vapautetuksi."

Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja heittivät hyvästi hekin. Wharton saatteli heitä ulos, sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi uudelleen akkunan luona olevaan tuoliin. Sälekaihtimet olivat vielä alaslaskematta, ja hän silmäili leveälle, kauniille kadulle, joka näkyi akkunasta korkeine punaisine tiilirakennuksineen ja puoteineen, vilisevine ihmisjoukkoineen ja ajokaluineen, kaikki niin tuhlaavasti kaasuliekkien valaisemana, että helmikuun pimeys ja kosteus olivat sen rinnalla voimattomat. Mutta häneltä jäi kaikki tämä huomaamatta, haihtumassa oli jo äskeisen menestyksen aiheuttama mielenliikutuskin. Hän oli jälleen Mellorin ajotiellä; Aldous Raeburn ja Marcella seisoivat hänen edessään; tämän jännittävän hetken muisto pani hänen tunteensa uudelleen vavahtamaan.

Hän painoi molemmin käsin päätänsä ja mietiskeli. Murhauutisen oli hänelle ensiksi kertonut herra Boyce. Mellorin herra oli sen kuullut Williamilta puoli kahdeksan tienoissa ja oli paikalla koputtanut hereille vieraansa saadakseen jutella hänen kanssaan tästä tärisyttävästä tapahtumasta.

"Noin iljettävää juttua en, Jumala nähköön, ole milloinkaan kuullut", toruskeli potilas silitellen yönuttuaan laihalla kädellään. "Siihen nyt ne teidän radikaaliset mielipiteenne johtavat. Ensi toimekseen kai ottavat herraskartanojen ryöstämisen ja polttamisen."

"Enpä luule, että radikaalisilla mielipiteilläni on paljonkaan tekemistä sen kanssa", vastasi Wharton levollisesti.

Mutta hänen poskillaan hehkui punainen täplä, joka oli ristiriidassa käytöksen kanssa. Vai niin, kun hän — he — näkivät Hurdin astuvan lehtokujan poikki, oli hän matkalla tähän verinäytelmään. Se sama pyssynlaukaus, jonka hän, Wharton oli kuullut, oli Westallilta vienyt hengen. No niin, mikä tässä nyt joutuu eteen? Voineeko Marcella tukkia suunsa vai haastetaanko heidät molemmat todistajiksi. Tämä ajatus pani hänen valtimonsa hurjasti jyskyttämään.

"Onko päästy jäljille. Onko ketään vangittu?" kyseli hän isännältään.

"No, johan minä teille juttelin," vastasi herra Boyce äkeästi, vaikka hän itse asiassa ei ollut mitään virkkanut. "Tuo Hurd-hirtehinen on vangittu. Minulle kerrottiin, että metsänvartiat ja poliisit ovat jo toista vuotta pitäneet häntä silmällä. Ja kaiken aikaa on tässä tyttäreni hemmotellut häntä ja hänen vaimoansa ja saarnaillut minulle heistä. Saipa hän Raeburninkin ottamaan hänet hovin työhön. Hyvä opetus tämä on hänelle, sen takaan."

Wharton veti syvän helpotuksen hengähdyksen. Vai oli mies jo raudoissa ja muita todistuksia näkyi löytyvän. Hyvä! Naisen omatunto on vaarallinen kapine, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä se saa aikaan, joutuipa siinä pulaan vaikka kuka.

Kun herra Boyce vihdoin oli lähtenyt matkaansa, jotta hän saattoi pukeutua ja joutua valmiiksi siihen varhaiseen junaan, jolla hän edellisenä iltana äkkiä oli päättänyt lähteä Mellorista, kesti hyvän aikaa ennenkuin Wharton pystyi mitään tekemään. Hän vajosi tuumimaan asemaansa. Neiti Boycen ystävä oli nyt ilmeisessä hengenvaarassa, ja niin ollen neiti Boycen ajatukset arvatenkin liikkuivat yksinomaan tämän miehen ja hänen perheensä ympärillä. Wharton tiesi edeltäpäin, kuinka kiihkeänä, kuinka suuttuneena tyttö oli alkava taistelun Hurdin elämän puolesta. Olkootpa todistukset vaikka kuinka puhuvia, Marcellalle Hurd aina oli oleva uhri tai sankari — ja Westall tietenkin pelkkä näytelmän Holofernes.

Mitähän Raeburn tästä arvelee? Niinpä niin, juoni kehittyy edelleen. Hänelle pälkähtikin nyt mieleen, että jos hän lähtee Widringtoniin aikaisemmassa junassa kuin ensin oli määrätty, kerkiää hän vielä ennen Birminghamiin lähtöä puolen tunnin verran jutella erään asianajajan kanssa, joka oli hänen ystäviään. Hän soitti Williamia, joka kiihtyneenä ja hätiköiden saapui palvelijain huoneesta — määräsi tavaransa lähetettäviksi myöhäisemmässä junassa, tiedusteli pojalta, mitä hän oli kuullut murhasta, sukelsi kylpyynsä ja pullahti jälleen ylös sieltä virkeänä ja joustavana. Ei hänen ulkonäöstään saattanut huomata, että vain kahden tunnin levoton uni oli ollut miehen yölepo ja että sitä ennen oli kestetty mielenliikutuksia ja suoritettu ajatustyötä, mikä olisi pystynyt järkyttämään toiselta ihmiseltä vankatkin ruumiinvoimat.

* * * * *

Entä kohtaus Mellorin tiellä! Kuinka elävästi hän näki heidän kummankin — Raeburnin synkkänä ja kalpeana, Marcellan tummassa sarssipuvussaan, silmät yhtenä intohimon hehkuna ja posket verettöminä.

"Traagillinen ylevyys varjosi häntä — sankarittaren ilmakehä. Hänessä tuntui ruumistuvan tuo surunvoittoinen aamu raskaine sadepisaroineen ja lehdettömine puineen — kaikki inhimillinen tuska, joka nyt vallitsi tuossa pienessä kylässä. Ja minä, joka viimeksi olin nähnyt hänet tanssipuvussa, joka olin pidellyt häntä sylissäni lämpimänä, tuoksuvana, neitseellisenä, joka olin nähnyt hänen sydämensä nousevan ja laskevan valkean poven alla — sydämen, jossa minä — minä olin levottomuutta herättänyt! — kuinka rohkenin minä pysähtyä ja katsella häntä silmiin. Mutta tein sen. Salamana lensi samassa mieleeni ajatus, kuinka taivuttaisin hänet antamaan minulle anteeksi, kuinka jälleen saisin hänet valtaani. Luulin, että leikki oli lopussa, äkkiä minulle selvisi, että toinen näytös oli juuri alulla. Hän ja Raeburn olivat silminnähtävästi jo olleet kinastuksessa toistensa kanssa — sen huomasin paikalla, kun näin heidät. Tämä juttu vain laajentaa juopaa heidän välillään. Raeburnin omatunto astuu väliin — ja sen miehen omalletunnolle ei pirukaan mahda mitään!

"Nyt hän minua vihaa; joka sana, jonka puhun hänelle — ja vielä enemmän joka sana hänen morsiamelleen — sapettaa häntä. Mutta malttoi hän sentään mielensä, kun minä pyysin häntä kertomaan, mitä hän tiesi — en voi syyllä häntä moittia — vaikka näin minä tuontuostakin, että hän vääntelihe tuskasta, kun hän oivalsi miten tarkat tiedot minulla on puheenalaisista henkilöistä ja paikoista — tiedot, jotka yksin hän on voinut minulle antaa. Ja sillä välin seisoo Marcella vieressä kuin kuvapatsas. Ei niin sanaa, ei niin katsetta, vaikka kättelyä hän ei voinut minulta kieltää. Mutta vaistoni pelasti minut. Minä tempasin hänet ylös, — minä houkuttelin hänet mukaani! Asetuin sille käsityskannalle murhaan nähden, jonka arvasin hänelläkin olevan. Saattoihan otaksua, että se oli ollut kahakka — tavallinen tappelu — missä sattuma ratkaisi voiton. Hyvänluontoinen ja säveä mieshän Hurd oli, kykenemätön tekemään tahallista murhaa. Ja mitä vihamielisyyteen tulee, olihan sitä ollut kummallakin puolella. Raeburn kangistui eikä puhunut mitään. Kuinka kaunis on hänellä otsa — ja kun hän on liikutettu, on kasvoissa joskus ilme, joka muistuttaa antiikkista voimaa ja oikeamielisyyttä! Mutta hän— hän alkoi vavista — virkosi jähmetyksestään. Hän oli vähällä puuttua puheisiin kanssani — mutta minä katsoin viisaimmaksi olla enää pitkittämättä keskustelua ja kiiruhdin tieheni."

Hän veti taskustaan sähkösanoman, joka hänen käteensä oli annettu hänen ravintolaan tullessaan, ja jälleen väreili suupielissä sama riemastus, jota hän oli tuntenut ensin lukiessaan sitä. Yksityiskohtia myöten se johdatti hänelle mieleen tuon kiireisen keskustelun Widringtonin asianajajan kanssa, jonka tarkka vainu jo oli keksinyt, että Hurdin puolustuksesta voisi koitua hänelle hyvääkin raha-ansiota. Tämä mies — ollen puutteenalainen, ovela ja seudun olot juurta jaksain tunteva — oli työskennellyt Whartonin ja puolueen eteen, eikä mitään parempaa pyytänyt kuin saada pysyä hyvissä väleissä tulevan parlamentinjäsenen kanssa.

"Eräs nainen", oli Wharton hänelle puhellut, "herra Boycen tytär Mellorista, on hartaasti kiintynyt tähän mieheen ja hänen perheeseensä. Hän on kovin suruissaan tämän jutun johdosta. Näin hänet sivumennen tänä aamuna, mutta ei ollut aikaa siitä jutella. Olen vakuutettu siitä, että hän koettaa auttaa miehen sukulaisia tämän puolustuksessa. Käykää hänen luonaan vielä tänä aamuna — sanokaa hänelle, että tämä juttu on herättänyt minussa myötätuntoa — että olen lakimies, kuten hän tietää, ja että otan ajaakseni Hurdin asiaa, jos hän vain tahtoo. Hankalaksi tämä minulle käy, vaalit kun juuri ovat edessä, mutta se on tehtävä — yleisen edun kannalta. Ymmärrättehän? Neiti Boycen isä on tory — ja tytär viettää piakkoin häitä herra Raeburnin kanssa. Näin ollen hän on vaikeassa asemassa. Yhtäkaikki hänen mielensä on kovasti kuohuksissa tästä tapauksesta ja koko metsästys-järjestelmästä — ja minä tahtoisin olla hänelle avuksi. Kävi miten kävi, omaa tietään hän kulkee. Käykää häntä puhuttelemassa — puhutelkaa myös Hurdin vaimoa, joka on tykkänään neiti Boycen vaikutuksenalaisena, ja sähköttäkää sitten minulle ravintolaani Birminghamiin. Jos he ovat ajatelleet toimia toisin päin, hyvä sekin. Sitä enemmän aikaa liikenee minulta vaalipuuhiini."

Suoritettuaan tämän tehtävän hän matkusti Birminghamiin. Siellä hänelle ravintolan portailla ojennettiin sähkösanoma: —

"Puhutellut neiti Boycea, samoin rouva Hurdia. Teitä halutaan hartaasti miehen asianajajaksi."

Tuumivana hän nyt levitteli sähkösanomaa edessään. Tuo vähäinen paperiliuska antoi hänelle lupauksen siitä, mitä hän kiihkeimmin halusi maailmassa — vaikutusvaltaa, mielenliikutuksia, jännittävää toimintaa.

"Kun me kohtaamme toisemme vasta", hymyili hän itsekseen, "vetää hän itsensä tilille. Hän on oleva arvokas ja loukkaantunut; hän epäilee kaikkia sanojani ja tekojani — ja itseään hän epäilee vieläkin enemmän. Yhdentekevä. Juonen langat ovat minun kädessäni, kadotin tai voitin, hän on yhtäkaikki pakotettu työskentelemään kanssani, neuvottelemaan kanssani — hän on jäävä minulle kiitollisuudenvelkaa. Mikä sai hänet suostumaan? — kaiketi se kumminkin tuntui hänestä nöyryyttävältä. Raeburn nähtävästi on ollut järkkymätön — naisten tapaan hän tahtoo päästä voitolle, ja koska hän kaikesta huolimatta katsoo minun apuani edullisimmaksi, on hän pistänyt ylpeytensä säkkiin? vai olisikohan? — Ei, sitä en uskalla ajatella. Tämä on kuin viini — päähän se käy. Ja tällaiseen yritykseen ryhdyttäessä on oltava selvällä päällä. Kirjoittaisinko hänelle — aikaa on juuri sen verran, ennenkuin lähden — pyytäisinkö häneltä anteeksi mieletöntä tekoani — ennenkuin yhdessä käymme ihmiselämää pelastamaan? Se voipi onnistua — voipi epäonnistuakin. Mutta ei sentään! Parasta on antaa asian itsenäisesti kehittyä. Hänkö — Aldous Raeburnin vaimo kuukauden kuluttua? No niin, ehkäpä — ehkäpä hän on. Mutta siitä ei minun ymmärtääkseni tarvitse suuresti välittää. Merkillistä! Kaksikymmentäneljä tuntia sitten arvelin, että kaikki oli ollutta ja mennyttä. — Nyt päivällistä syömään ja sitten matkaan! Kuinkahan niukalla unella saatan tulla toimeen seuraavan kahden viikon ajan?"

Hän soitti kelloa, tilasi ajurin ja läksi sitten ruokahuoneeseen pikaista päivällistä haukkaamaan. Hänen kulkiessaan ohi yhden niistä pienistä pöydistä, joita huone oli täynnään, muuan herrasmies, joka tuttavansa kanssa söi puolista siellä, tunsi hänet ja nyökähytti hänelle kylmästi päätään. Wharton astui huoneen perälle, ja odottaessaan ruokaansa hän vajosi lukemaan paikkakunnan iltalehteä, joka jo sisälsi selostuksen hänen puheestaan.

"Huomasitteko tuota miestä?" kysyi muukalainen tuttavaltaan.

"Sitäkö pientä nuorta, kiharapäistä miestä?"

"Pientä, nuorta miestä, jopa jo! Hän on jäntevin atleetti, minkä tunnen — aivan tavaton ruumiillinen kestävyys kokoon verraten — ja politikoitsijana hän on — mitä taitavimpia lurjuksia. Me olemme naapurukset maalla. Meidän maatilamme ovat vieretysten. Tunsin hänen isänsä — pienen, näivettyneen vanhan herran vanhaa koulua — hyvin silokäytöksinen ja itsepintainen — jonka hänen vaimonsa kiusasi hengiltä — oh, Jumala paratkoon, oli siinäkin naista!"

"Mikä on miehen nimi?" keskeytti toinen. "Wharton — H. S. Wharton. Äiti oli lordi Westgaten tytär hänen äitinsä taas näyttelijätär, jonka vanha lordi nai vanhuudenhöperyydessään. Samoin kuin Garrick lady Mildred Whartonkin oli luonnollinen ainoastaan silloin kun sai näytellä jota hän tekikin vaikka missä tilaisuudessa. Vanhan Whartonin olisi pitänyt antaa hänelle selkään hänen käsialansa tähden ja tappaa hänet hänen pukujensa vuoksi. Nimikirjoitustaan varten hän tarvitsi kokonaisen paperiarkin, ja hänen pukunsa olivat sellaiset, että jos sattui olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan, oli mahdotonta välttää takertumasta hänen liepeisiinsä. Verrattoman kekseliäs hän oli eriskummaisia malleja keksimään. Huomion herättämiseksi tämä kaikki tehtiin. Hän riiteli miehensä ja kaikkein sukulaistensa kanssa, ja lopulta hän rupesi julkisesti esiintymään sosialistisena puhujana, poika seurassaan. Aina hänellä oli näyteltävänä milloin mikin osa, epäonnistunein niistä oli kuitenkin äidin osa."

"H. S. Wharton?" virkkoi vieruskumppani. "No, sehän on sama mies, joka tänään on täällä puhunut. Olen juuri lukenut Iltatähdessä selostuksen siitä. Suuri kokous — Birminghamin johtavien ammattikuntien kokoonkutsuma — jonka tarkoituksena on käsitellä vapaamielisten vaaliohjelmaa, mikäli se koskee työväestöä — vai siinäkö se mies oli — sanotaan, että hänellä oli suunnaton menestys — puhui loistavasti — ja tulee varmaan valituksi parlamenttiin ensi viikolla."

Puhuja, joka näköjään oli ovela ja varakas tehtailija, pisti silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin silmäillä tätä nuorta Robespierreä. Hänen toverinsa, lihavahko tilanomistaja, kohautti olkapäitään.

"Äidiltään tämä nuori mies niinmuodoin on perinyt mielipiteensä?"

"Tiettävästi. Siitä lähtien kuin poika oli viisitoistavuotias, sai hän olla mukana kaikissa hassutuksissa. Miehensä kuoltua lady Mildred yritti panna toimeen yhteisiä aterioita palvelusväen kanssa, mutta hovimestari pani pystyn eteen. Saman teki Whartonkin, joka — niin sosialisti kuin onkin — on aina ollut luonteeltaan mukavuutta rakastava. Se hänen kunniakseen sanottakoon, että masentunut hän oli äidin kuoltua. Silloin olin minäkin taipuvainen kohtelemaan miestä säädyllisesti. Luulen, että lady Mildred rakasti poikaansa — ja merkitseehän sekin sentään jotain."