VI LUKU.

"Voi! neiti Boyce, saanko tulla sisään?"

Ääni oli Frank Levenin. Marcella istui vanhassa kirjastossa ypö yksinään seuraavana iltana. Louis Craven, joka nyt oli hänen palkattu asiamiehensä ja neuvonantajansa, oli vast'ikään lähtenyt huoneesta, ja Marcella oli painunut laskujen ja kustannusehdotusten tarkastamiseen.

"Tulkaa sisään", sanoi hän hiukan säpsähtäen Frankin ääntä ja käytöstä, ja silmäillen häntä kysyvästi.

Frank sulki huolellisesti vanhan, raskaan oven, ja kun hän tuli lähemmäksi Marcellaa, huomasi tämä hänen kiihtyneillä kasvoillaan oudon — ilon ja pelon sekaisen ilmeen. Hän peräytyi taapäin ehdottomasti. "Onko jotain — jotain hullusti?"

"Ei", vastasi Frank rajusti, "ei! Mutta minulla on jotain teille kerrottavaa, mutta en tiedä kuinka pääsisin alkuun. Enkä edes tiedä, onko minulla lupa kertoa sitä. Minä olen melkein koko tien kulkenut juoksujalkaa."

Ja hän saattoi vaivoin hengittää. Hän kävi istumaan tuolille, jonka Marcella hänelle työnsi ja koetti tyyntyä. Marcellan sydän jyskytti lujasti, kun hän odotti, että toinen avaisi suunsa.

"Se koskee lordi Maxwelliä", alkoi Frank viimein käheästi ja Marcellaan katsomatta. "Tulen juuri pitkältä kävelyltä hänen kanssaan. Hän lähti kotiin, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että minä olin tänne menossa. Mutta jokin sisällinen voima pakoittamalla pakoitti minut tulemaan tänne; minusta tuntui, että se oli teille kerrottava. Lupaatteko olla suuttumatta minuun — ja uskotteko, että olen asiata ajatellut — että teen sen vain teidän parasta ajatellen."

Hän katseli Marcellaa hermostunut kysymys silmissään.

"Kunpa ette kiusaisi minua niin kauan odotuksella", virkkoi Marcella hiljaan, posket ja huulet aivan verettöminä.

"No niin — tänä aamuna olin aivan poissa suunniltani. Betty ei ollut puhunut kanssani eilisestä saakka. Hän on kieppunut alati Aldousin seurassa, ja neiti Raeburn antoi minun eilisiltana kerran tai kahdesti ymmärtää, että olin liikaa talossa. Yöllä en saanut unen hiventä silmiini ja koko aamun pysyttelin poissa heidän näkyvistään. Aamiaisen jälkeen astuin Aldousin luo ja pyysin häntä kanssani kävelylle. Hän loi minuun kummastuneen katseen — luulenpa, että näytin aika hurjalta. Sitten hän lupasi tulla. Ja niin me läksimme kulkemaan oikein pitkälle, puiston perälle. Ja silloin minä laskettelin. En tiedä, mitä kaikkea hoinkaan, kai minä käyttäydyin kuin hullu. Mutta yhtäkaikki tiukkasin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi ja sanomaan mitä hänellä oli mielessä, ja pyysin häntäkin puhumaan siitäkin, mitä hän tiesi Betyn tuumista. Sanoin, että tiesin kyllä olevani hävytön ja että hän voisi karkoittaa minut pois talostaan ja kieltäytyä joutumasta mihinkään tekemisiin kanssani, jos häntä halutti. Mutta hullusti minun käy, eikä minusta miestä tule koskaan, jollen saa urkituksi, millä kannalla tässä ollaan — ja jollei Betty anna minulle kunnollista vastausta — ja sanalla sanoen oliko hän, Aldous, itse rakastunut Bettyyn? sillä saattoihan sokeakin nähdä, mihin neiti Raeburn tähtää." Nuorukainen nielasi ikäänkuin nyyhkytyksen tukahuttaakseen, ja koetti sitte taas koota ajatuksensa, Marcella istui kivipatsaana.

"Kun hän kuuli minun sanovan — 'rakastunut itse häneen', seisahtui hän äkkiä kuin ukontulen iskemänä. Huomasin, että hän oli vihainen. 'Ei sinulla sen enemmän kuin muillakaan ole oikeutta sitä kysellä', sanoi hän tuikeasti. Silloin minä jouduin aivan päättömäksi ja annoin tulla suusta, mitä vain mieleen johtui. Sanoin, että kaikki puhuivat siitä — mikä tietenkin oli pelkkää valetta — ja lopulta minulta pääsi 'Kysy keltä tahansa, kysy Winterbourneilta, kysy neiti Boycelta —, kaikki he uskovat samaa kuin minä!' 'Neiti Boyce!' sanoi hän — 'neiti Boyce luulee, että minä aion mennä naimisiin neiti Macdonaldin kanssa?' Silloin en tietänyt mitä virkkaa, sillä eihän teillä ole ollut mitään sen asian kanssa tekemistä; mutta hän kävi istumaan nurmikolle sen pienen, puistoa kiertävän joen rannalle, ja pitkään aikaan ei hän puhunut mitään — viskeli vain kivisiruja veteen. Lopulta hän huusi minua, ja minä läksin hänen luokseen. Ja silloin — —"

Nuorukainen vapisi ylt'yleensä. Hän kumartui Marcellan puoleen ja kosketti kädellään Marcellan kylmiä sormia.

"Ja silloin hän sanoi, 'minusta on käsittämätöntä, Frank, miten sinä ja muut ihmiset olette voineet niin peräti väärin käsittää ystävyyttäni Betty Macdonaldia kohtaan. Sen ainakin tiedän, ettei hän itse ole minua väärin käsittänyt. Ja jos tahdot neuvoani seurata, niin mene ja puhu hänelle miehen tavalla, kerro hänelle miten on laitasi, ja odota hänen vastaustaan. Et sinä häntä ansaitse, et ainakaan vielä, se on varma. Mitä minuun tulee' — en voi selittää, miltä hänen kasvonsa näyttivät, toivoin että olisin voinut kadota hänen näkyvistään — 'sinä ja minä, me tulemme toivoakseni vielä kauan olemaan ystävyksiä, ja siksipä on parasta, että kerran kaikkiaan saat selville tämän asian. Koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa nainen — eikä ole koskaan olevakaan — jota voin — rakastaa. Ja sinä tiedät', lisäsi hän hetken kuluttua, 'tai ainakin sinun pitäisi tietää aivan hyvin, kuka se nainen on!' Ja sitten hän nousi ylös ja läksi tiehensä. Hän ei pyytänyt minua mukaan, enkä uskaltanut seurata häntä. Minä jäin ruohikolle loikomaan ja tuumin tuumimistani. Muistin, mitä olin teille sanonut kun viimeksi tapasimme — ja ajattelin mitä tavantakaa olin mielessäni kuvitellut — teistä. Eihän minun olisi ollut lupa kieliä teille, mitä hän on minulle uskonut! Mutta minun oli sittenkin pakko tulla — ei auttanut muu. Jollei minun tulostani tänne ole mitään hyötyä, niin ettehän siitä huoli puhua sanaakaan kenellenkään, ettehän? Mutta — mutta — nähkääs, neiti Boyce; jos te voisitte alkaa uudelleen ja tekisitte Aldousin onnelliseksi, niin tekisitte onnelliseksi monen muunkin ihmisen — sen takaan."

Hän sai töin tuskin selvästi puhutuksi. Vastustamaton tunnesysäys, jolla oli juurensa ystävyydessä, kiitollisuudessa ja katumuksessa, ja joka oli niin väkevä, että se hetkeksi haihdutti hänen omat rakkaudensurunsakin, johti hänet tähän tunnustukseen.

Mutta puhumaton oli Marcellakin, ja hänen kalpeutensa säikähytti Frankia.

"Ettehän toki ole minulle vihainen?" huudahti hän.

Marcella siirtyi hänestä pari askelta kauemmaksi ja alkoi tutisevin sormin leikata auki uuninreunalla olevan kirjan lehtiä. Tämä koneellinen tehtävä näytti vähitellen palauttavan hänen mielentyyneytensä.

"Nyt en vielä voi siitä puhua", sai hän viimein sanotuksi.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Frank katuvaisena, katsellen hänen surupukuansa; "teidän mielenne on järkkynyt, ja teillä on ollut niin paljon suruja ja huolia".

Marcella laski kätensä hänen olalleen. Frank ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kauniina, vaikka hän oli tavattoman kalpea.

"Suuttunut en ole — en vähääkään. Jonkun toisen kerran — saatte kuulla. Nyt kai menette Betyn luo!"

Nuorukainen hypähti pystyyn, ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kuin taikakosketuksesta.

"Neiti Raeburn ja Betty ovat tuota pikaa kotona", sanoi hän päättävästi napittaen päällysnuttuansa. "He läksivät jonnekin kylään. Ooh! kyllä tässä vielä pyöriä saan, ennenkuin Betty talttuu."

Viehättävä pikku hymyily väreili Marcellan kalvailla huulilla.

"Kai Betty tehtävänsä tietää", virkkoi hän, "mutta jos hän on liian äksy, niin lähettäkää hänet minun luokseni".

Riemastuksensa kuohussa poika tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä — olisipa halusta suudellut häntä itseäänkin, ja vaikka koko maailmaa. Mutta Marcella vain nauroi ja kiirehti häntä matkaan, ja Frank poistui luoden mennessään kujeellisen, tutkivan katseen Marcellaan.

Marcella vaipui tuolille ja istui siinä kauan liikkumattomana. Huhtikuun aurinko laskeutui verkalleen setripuiden taa, ja kirjaston etelään päin antavasta akkunasta huokui sisään kevätilmaa ja kukkaintuoksua. Lintujen loppumatonta livertelyä säesti hänen vieressään takkatulen hiljainen räiske. Vielä tunti sitten oli hänen mielensä ollut ilmikapinassa kevättä vastaan, kaikkia niitä kaihon ja rauhattomuuden tunnelmia vastaan, joita se nostatti eloon. Nyt hänestä tuntui kuin olisi ihmeellinen, uhkuva, luonnon heräämistä vastaava elämä virrannut läpi koko hänen olemuksensa.

Hän jättäytyi sen valtaan ihastuksesta huumautuneen sielunsa kaikella hartaudella; mitä kaunista ja syvää hän koskaan oli ajatellut tai tuntenut nousi pinnalle hänessä, ja sen ohessa Hallinin muisto — hänen uusi hapuileva kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan. Viimeisten valonsäteiden häipyessä hän nousi ylös ja riensi kiireesti kirjoituspöytänsä luo. Hän kirjoitti kirjelipun, istui kotvan aikaa sen yli kumartuneena kasvot käsissään, kirjoitti sitten osoitteen ja pani postimerkin päälle. Sitten hän vei sen itse hallissa olevaan kirjelaatikkoon. Lopun iltaa hän kulki ikäänkuin unessa; tavantakaa valtasi hänet ilonpuuska, jossa tuntui kuitenkin tuskan pistoksiakin. Aika tuntui hänestä seisahtuneen kulussaan, hän ikävöi unta, jotta hetket sukkelammin vierähtäisivät. Ajatuksissaan hän näki vanhan kirjeenviejän kulettavan hänen kirjettänsä Maxwell Courtiin ja Widringtoniin kulkevaa maantietä pitkin — ohi äänettömän, kuutamossa uinuvan metsän ja sen töyrään, missä Aldous oli hänelle lempensä tunnustanut tuona hehkuvana lokakuun päivänä.

Koko yön oli sen — hänen kirjeensä — oltava ikävässä postikonttorissa, ja kun se viimeinkin joutuu perille, ei se ilmaise mitään, vaikka arveli Marcella Aldousin hiukan kummastelevan sitä lukiessaan. Se ei sisältänyt muuta kuin pyynnön, että hän seuraavana aamuna kävisi Mellorissa neuvottelemaan erään virallisen asian johdosta.

Illalla rouva Boyce makasi sohvalla lukemassa. Tyttärestä tuntui aina kovin oudolta, kun hän näki hänet tässä lepäävässä asennossa. Sanoin ei rouva Boyce ikinä myöntänyt olevansa heikko, ja aina siitä hetkestä kun he tulivat kotiin, oli hänen mielentyyneytensä ollut yhtä järkkymätön, vaikka hänen miehensä kuolemasta ei ollut kulunut kahtakaan kuukautta. Toinen uusi piirre hänessä oli, että hän luki tavattoman ahkerasti, pääasiallisesti romaaneja. Hän ahmi kirjan toisensa jälkeen, laski luetun pois virkkamatta sanaakaan ja ryhtyi heti toiseen kirjaan. Jonkun kerran, vaikka hyvin harvoin, Marcella yllätti hänet syvissä mietiskelyissä käsi kirjalla leväten. Kovasta, ivallisesta piirteestä suun vaiheilla Marcella arveli tietävänsä, että hän tuumi sitä ristiriitaisuutta, mikä on olemassa kertomusmaailman ja todellisen elämän välillä.

Tänä iltana istui Marcella hyvin vaiteliaana — hän ompeli hametta köyhälle lapselle, jonka hän oli tuonut kotiinsa pahasti sairastuneen äidin luota — ja rouva Boyce luki. Mutta kun kello lähestyi kymmentä, aika, jolloin he tavallisesti menivät levolle, teki Marcella joitakin epäröiviä liikkeitä ja nousi viimein ylös, otti jakkaran ja kävi istumaan sohvan viereen.

Tunti myöhemmin astui Marcella omaan huoneeseensa. Kun hän sulki oven, puhkesi nyyhkytys hänen rinnastaan tahtomattakin, ja asetettuaan kynttilänsä pöydälle, riensi hän vuoteelleen, polvistui sen eteen ja itki siinä kauan. Eikä äiti kumminkaan ollut ollut tyly hänelle. Kaukana siitä. — Olipa rouva Boyce ylistellytkin häntä — muutamin sydämellisin sanoin — siitä, että hän oli ollut kyllin rohkea katkomaan tarvittaessa sovinnaisuuden siteet, oli kiitellyt lordi Maxwelliä, oli laskenut hiemasen pilaa Marcellan yhteiskunnallisista suunnitelmista ja toivottanut hänelle sen verran riippumattomuutta, että hän voisi pysyä niissä. Viimein, kun he erosivat maata mennäkseen, hän oli suudellut Marcellaa kahdesti ja sanonut:

"No niin, lapsi kulta, huomenaamuna en ole tielläsi, sen lupaan."

Rouva Boyce oli silminnähtävän tyytyväinen, mutta tässä tyytyväisyydessä ei ollut jälkeäkään äidin hellyydestä. Tytön sydän oli raskas, ja kolkon, rakkaudettoman menneisyyden varjot synkistyttivät hetkeksi nykyisyyden ja tulevaisuudenkin.

Hetken kuluttua hän nousi ylös, ja läksi huoneensa ulkopuolella olevaan käytävään. Se oli koko rakennuksen yksinäisimpiä ja merkillisimpiä suojia, sillä se oli yhteydessä vain hänen makuuhuoneensa ja niiden pienten kiertoportaiden kanssa, jotka veivät vanhaan kirjastoon ja jotka tuskin, koskaan olivat käytännössä. Hän veti vanhoista tuoleista yhden akkunan luo Ja avasi sen hiljaa. Ajelehtivat pilvet varjosivat tavantakaa taivaalla kumottavan kuukyrsän ja tuikkivat tähdet. Aika ajoin tuli sadekuura, se pyyhkäisi nurmikenttää ja liikutteli akkunalle ylettyviä köynnöskasveja, ja sitten seurasi jälleen liikkumaton hiljaisuus. Kosteasta ilmasta kohosi häntä vastaan hyasinttien ja tulpaanien tuoksu. Hän saattoi eroittaa pitkän, aavemaisen kalpean juovan esikkoja, josta kohosi Tudor-kyljen perusta synkkänä ja harmaana. Puutarhasta häämöittivät suihkulähteen ja auringonkellon epäselvät rajaviivat, ja niiden takana vartioina tummat setripuut; vasemmalla hänestä uinui pieni kirkko.

Niinpä Marcella siinä, istuessaan vastatusten luonnon, vanhan talon ja yön kanssa, kävi tuomiolle itsensä kanssa. Yksin ei hän nyt enää ollut oleva, ei milloinkaan! Toinen on nyt ottava haltuunsa hänen elämänsä ja huolehtiva siitä. Sillä siitä hetkestä alkaen, kun hän kirjeen kirjoitti, ei hän ollut silmänräpäystäkään epäillyt minkälainen Aldousin vastaus olisi oleva, ei silmänräpäystäkään pelännyt, että hänen tekonsa esiintyisi Aldousille vaikka vain ohimenevänä vaikutelmana oudossa tai moitittavassa valossa. Pelko ja ylpeys olivat hänestä hävinneet, mutta sittenkään ei hän uskaltanut ajatella Aldousin katsetta tai sanoja ratkaisevan hetken tullessa, niin väkevä oli tunteiden ryntäys hänen sisässään.

Kierosti oli maailma ehkä arvosteleva hänen palaustansa Aldousin luo. Hänen yhteiskunnallista asemaansa, hänen rikkauttansa pitänevät monet silmiinpistävänä vaikutteena — ja olivathan ne toden teolla siksi silmiinpistävät, että täytyi tällaisiin otaksumisiin alistua. Mutta ne eivät karvastelleet hänen mieltänsä, ei silmänräpäystäkään. Hänen nykyiselle ajatustavalleen oli vieras tällainen näkökohta samoin kuin Aldousillekin. Juuri se, että hän niin palavan kiivaasti ennen aikaan Mellorissa ahdisti rikkautta ja ylhäistä syntyperää, osoitti miten sanomattoman paljon ne itse asiassa merkitsivät hänelle. Mutta nyt oli elämä jo opettanut hänelle, että onnea ja hellyyttä saattaa löytyä kolmessakin huoneessa, tai kahdessa, kahdeksankolmatta shillingin viikkopalkalla; ja toiselta puolen oli Aldous hänelle todistanut, että rikkaus saattaa olla siveellisenä taakkana ja koetuskivenä, ihmisen huolien ja vaivojen lähteenä, ja sittenkin vaikuttaa jalostuttavasta. Ei yksin rikkaus ja köyhyys ihmistä ihmisestä eroita, Marcella mietti, vaan perin toiset asiat, omat vaihtelevat tunnelmamme, suhtautumisemme toisiin, ja inhimillisen tahdon monet äkkikäänteet.

Entä tuo entinen kiihkeä myötätunto köyhiä kohtaan — tuo hehkuva sorron viha? Oliko todellinen rakkaus nyt kuolettava hänestä nämä tunteet. Ei koskaan! Minkä hän ennen oli punnitsematta ja kiivaasti omaksunut, mikä oli ollut hänelle puolittain käsittämätön oppi, oli nyt lujittunut pysyväksi vakaumukseksi, jonka oli aiheuttanut jokapäiväinen oleskelu köyhien kanssa, tarkempi perehtyminen tosiasioihin, jalon ystävän vaikutus ja heräävä rakkaus. Venturistien tai jonkun toisen puolueen valmiiksi muovaeltua järjestelmää oli hän lakannut seuraamasta, hän ei enää ajatellut ylenkatsoen ja kammoten sivistyneen maailman ihmisluokkia, ja hänelle oli selvinnyt, että kunkin merkitsevän sivistysasteen suuret ilmaisumuodot, koskekoot ne sitten omaisuutta, lakia tai uskontoa, ovat tarpeelliset, jopa jossain määrässä pyhätkin.

Ikävöivinä, katuvan hellinä viivähtivät aatokset Aldousissa. Marcella muisteli, miten synkkä oli aina ollut Aldousin katsantokanta omaan työhönsä ja kutsumukseensa nähden. Entisaikaan Marcella oli usein pitänyt sitä luonnottomana, joskus teeskenneltynäkin. Häntä oli haluttanut survaista nuoli syvemmälle, saattaa hänet vielä haikeamielisemmäksi. Nyt hänen ensimäinen huolensa vaimona oli oleva rauhoittaa hänet itsensä ja elämän suhteen, kannustaa häntä eteenpäin, vuodattaa häneen uskoa omaan itseensä, ymmärtää, auttaa.

Mutta vapautensa hän, Marcellakin, silti säilyttää, hänellä on omat uhrinsa kannettavana, omat unelmansa toteutettavana. Vesissä silmin ja yhtäkaikki hymyellen hän ajatteli suunnitelmiansa sen maakaistan hyväksi, jonka kohtalo oli luovuttanut hänen haltuunsa; hän lupasi pyhästi muodostaa oman elämänsä sellaiseksi, että jokaisen miehen, vaimon ja lapsen elämä hänen maatilallaan rikastuisi siitä. Ja hän rukoili itselleen alati avointa, vastaanottavaista sydäntä ymmärtämään suuren, vaihtelevan maailman yhteiskunnallisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Ja niin täällä pimeässä, yksin toiveittensa ja rakkautensa kanssa, Marcella teki itselleen pyhän lupauksen lannistumatta, mikäli hänen kykynsä ja voimansa sen sallivat, kamppailla jalomman, inhimillisemmän lähimmäisyyden puolesta ja väsymättä, kiihkeästi hankkia kunniaa, riippumattomuutta ja iloa niille, joille ei elämä ole mitään antanut. Mutta ei yksin, ei enää yksin! Koko hänen rikas olemuksensa väreili rakkauden ja antaumuksen huumauksessa. Oh! jospa yön hetket kuluisivat sukkelammin! sukkelammin! jospa hänen jalkainsa kapse jo pian kuuluisi tieltä ja Marcella saisi kuiskata hänen korvaansa katumuksensa.

* * * * *

"Toivoakseni en tule myöhään. Teidän kellonne, luulisin, edistävät hiukan. Yksitoistahan oli määräaikanne."

Käsi ojennettuna lähestyi Aldous Marcellaa. Hän oli hiukan ihmeissään siitä, että hänet oli viety vierashuoneeseen.

Marcella astui häntä vastaan. Hän oli mustissa ja hyvin kalvakka, mutta hänellä oli rinnassa vihkonen vaaleanpunaisia vuokkoja, jotka soveltuivat tummaan ympäristöönsä aivan tavattoman viehättävästi.

"Ajattelin uudelleen neuvotella kanssanne noista rautatieosakkeista", alkoi hän, — "kuinka voisin saada ne myydyiksi. Voisitteko te — voisitteko suosittaa minulle jonkun luotettavan henkilön nimen Cityssä?"

Aldous oli ilmeisesti hämmästynyt.

"Voin tietenkin", vastasi hän. "Jollette tahdo antaa asiata herra Frenchin toimeksi, saatte minulta sen toiminimen osoitteen, jota isoisäni ja minä aina olemme käyttäneet, tai voisin minäkin sen ottaa tehtäväkseni, jos vain haluatte. Olette siis varmasti päättänyt myydä ne?"

"Niin olen", sanoi Marcella koneellisesti. — "Ja — ja luulen, että voin itsekin sen tehdä. Tahdotteko kirjoittaa osoitteen minulle ja tahdotteko myös lukea mitä tuossa olen kirjoittanut?"

Hän viittasi pienelle kirjoituspöydälle ja asettui sitten seisomaan akkunan luo, selin Aldousiin. Tämä katsahti häneen levottomalla ja kummeksivalla katseella.

Sitten hän astui pöydän luo, laski hattunsa ja hansikkaansa luotansa ja kumartui lukemaan mitä oli kirjoitettu.

"Tässä huoneessa te sanoitte minulle, että olin pahoin menetellyt teitä kohtaan. Mutta syntisillekin annetaan toisinaan anteeksi, jos he pyytävät. Antakaa minulle merkki, katse, että tietäisin uskallanko pyytää. Jollette sitä voi, rukoilen teitä poistumaan mitään puhumatta."

Kuului huudahdus. Mutta Marcella ei katsahtanut ylös. Hän tiesi vain, että Aldous oli rientänyt huoneen poikki, että hänen käsivartensa ympäröivät häntä ja että hänen päänsä lepäsi Aldousin rinnalla.

"Marcella! — armas!" oli kaikki mitä Aldous sai sanotuksi ja senkin niin matalalla, tukahtuneella äänellä, että tyttö saattoi tuskin kuulla sitä.

Näin he seisoivat minuutin tai kaksi. Marcella nyyhkytti, kosteat olivat Aldousinkin silmät, ja Marcellan poski lepäsi yhä toisen raivokkaasti jyskyttävällä sydämellä.

Viimein Aldous kohotti Marcellan kasvoja, niin että hän saattoi nähdä ne.

"Vai — tätä — tätäkö sinä olet mielessäsi kantanut, sillävälin kun minä olen ollut toivoton, — olen taistellut itseäni vastaan ja vaeltanut ympäri pimeydessä. Oh, armas! selitä! kuinka se on mahdollista? Uneksinko? Sinunko nämä posket, nämä huulet ovat?" — hän suuteli niitä vavisten. "Oh! kun kiduttavista tuskista ja kaipauksesta äkkiä siirtyy ilon huumaukseen, ei löydy sanoja — —"

Poski lepäsi poskea vasten, ja jälleen oli kotvan aikaa hiljaista, Aldousin taistellessa itsensä kanssa.

Lopulta Marcella katsahti ylös myhäillen.

"Sinun on tultava tänne istumaan", virkkoi hän taluttaen Aldousia kädestä huoneen perälle. "Tässä on tuoli missä istuit sinä aamuna. Käy istumaan!"

Aldous istahti ihmeissään, ja ennenkuin hän oivalsi mitä Marcella aikoi tehdä, oli tämä polvistunut hänen viereensä.

"Nyt minä sinulle käyn juttelemaan satoja asioita, joita en milloinkaan ennen ole kertonut sinulle. Sinun pitää kuulla tunnustukseni, sinun pitää antaa minulle rangaistukseni, sinun pitää tuimasti minua nuhdella. Jollet sitä tee, en luota sinuun."

Hän hymyili Aldousille kyynelten välistä.

"Marcella" huudahti tämä aivan hätääntyneenä ja yrittäen nostaa hänet ylös ja nousta itsekin pystyyn, "ethän otaksune, että minä sallin sinun polvistua minun edessäni!"

"Sinun täytyy", vastasi Marcella lujasti. "No niin, jos olet tyytyväisempi siihen, istahdan tähän jakkaralle viereesi. Mutta sinä olet sittenkin minua ylempänä — minä olen sinun jalkaisi juuressa — ja se on sama tuoli — ja sinä et saa liikkua" — hän painoi samassa kiihkeän suudelman Aldousin kädelle ikäänkuin hyvitykseksi sanasta "saa" — "ennenkuin olen kertonet kaiken — joka sanan!"

Ja niin hän alkoi pitkän tunnustuksensa — ensi ajoilta asti. Usein Aldous vääntelihe tuskasta, mutta Marcella ei hellittänyt. Säälimättä ja pienimpiin yksityiskohtiin asti hän jäsenteli suhdettansa Aldousiin ja Whartonin kihlausaikanaan, puhui vilpillisestä ja huolettomasta käytöksestään Aldousia kohtaan, vaikk'ei hän koskaan täydellä todella ollut ajatellut purkaa kihlaustansa, ennenkuin aivan lopulla, välinpitämättömyydestä, vieläpä ylenkatseestakin Aldousin elämää, harrastuksia ja aatteita kohtaan. Hän kertoi kuinka tyynesti hän oli suunnitellut avioliittoa, missä hän itse aina olisi johtavana puolena — hänen tahtonsa määräävänä — ja viimein sitä kurjuutta ja kamppailua, joka seurasi Hurdin oikeudenkäyntiä.

"Se oli ensimäinen todellinen kokemukseni!", lausui hän; "se teki minut rajuksi ja kovaksi, mutta se puhdisti minua. Minusta tuli ihminen. Sitten tuli se päivä — jolloin me erosimme — sairashuoneaika - sairaani — terassi-ilta. Minä olin ajatellut sinua — sillä tunnonvaivat — yksinäisyys — Hallin — kaikki loihti kuvasi eteeni. Toivoin niin hartaasti, että sinä olisit ollut ystävällinen minulle, ettet olisi ollut enää mistään tietävinäsi, sillä minä olisin silloin ollut onnellinen ja tyytyväinen, tai ainakin luulin niin. Mutta sinä et tahtonut olla ystävällinen — sinä et tahtonut unohtaa — sinä vaadit minua kärsimään rangaistukseni."

Otsa rypyssä tuijotti hän silmänräpäyksen Aldousiin ponnistellen kyyneliään vastaan, mutta toisen hellä katse karkoitti pilvet, ja säde puhtainta onnea puhkesi hänen silmistään. Aldous koetti vallata hänet, pysäyttää hänet, vaientaa kaikki itsesyytökset hyväilyillään. Mutta Marcella ei sitä sallinut, hän piteli Aldousia loitolla.

"Sinä iltana, vaikka astelin edestaas terassilla herra Whartonin kanssa myöhemmin ja kuvittelin mielessäni olevani rakastunut häneen — sinä iltana, rupesin sinua ensimäisen kerran rakastamaan! Kuinka halpamaista ja kurjaa, että kykenee pitämään arvossa lahjaa vasta silloin kun se on otettu pois. Minusta tuntuu kuin olisin ollut lapsi, joka vasta rangaistuna tulee kiltiksi, koska sen täytyy — —"

Hän laski päänsä Aldousin tuolille pitkään huoaten. Aldous ei voinut tätä kauemmin sietää. Hän nosti Marcellan syliinsä ja kuvaili hänelle intohimoisesti omia tunteitaan, ikävöimistään, mustasukkaisuuttaan, epätoivoaan — ennen kaikkea sieluntuskiaan Mastertonin kutsuissa.

"Hallin minut ymmärsi — hän yksin", sanoi hän; "hän oli kaiken aikaa selvillä siitä, että minä rakastaisin sinua kuolemaan asti. Hänen kanssaan saatoin tästä puhua."

Marcellalta pääsi pieni ilon nyyhkytys, ja työntäen Aldousin hiukan kauemmas, laski hän kätensä hänen olkapäälleen.

"Minä kerroin hänelle kaikki", sanoi hän — "samana iltana kun hän kuoli".

Aldousin liikutus oli niin vahva, ettei se voinut puhjeta edes hyväilyyn.

"Hän ei enää puhunut — ei selvästi — sen jälkeen kuin sinä läksit. Juuri ennen loppuansa viittaili hän minua lähemmäksi, mutta hän ei enää saanut puhutuksi. Jos minun olisi mahdollista rakastaa sinua enemmän, niin tekisin sen syystä, että valmistit hänelle sen ilon."

Hän piteli Marcellan kättä, ja kumpikin oli ääneti. Heistä tuntui kuin olisi Hallinin henki tällä hetkellä ollut läsnä.

Mutta vähitellen taas rakkaus, nuoruus ja onni astuivat etualalle ja Aldous huudahti:

"Mutta enhän minä vielä ensinkään käsitä, mistä tämä kaikki johtuu, että minä olen täällä, tässä tuolissa, sinun vieressäsi? Paljon vanhoja juttuja sinä olet minulle kertonut! — mutta hämäräperäistä on minulle yhä kaikki, mikä koskee tämänaamuista tapausta. Kun sinut viimeksi näin, seisoit puutarhaovella niin ylpeännäköisenä, että minä vakuutin itselleni olevani yhä sama tyhmyri kuin ennenkin ja että minun olisi paista pysyä loitolla. Ole hyvä, ja yhdistä sillalla se helvetti tähän paratiisiin!"

Marcella nosti päänsä pystyyn ja rypisteli silmäkulmiansa.

"Sinä puhuit naimisista!" sanoi hän. "Minun naimisiin menostani näin ylimalkaisesti. Ja teit sen päälle päätteeksi sellaisella holhoojan äänellä, kuin lahjoittaisit pois minun käteni. Pitikö minun pitää hyvänäni sellaista?"

Aldous nauroi. Äänen iloinen sävy melkein kirvelteli Marcellaa.

"Näin meidän harvat hyveemmekin ovat meille kiusaksi", huudahti hän vallaten uudelleen Marcellan käden. "Mutta myönnä toki, että hyvin minä näyttelin osaani. Kun minä raivoisalla tuulella ajoin kotiin täältä, lohduttelin itseäni sillä, etten juuri olisi voinut esiintyä sen virallisempana. Mutta tuo on vaan verukkeita. Sanohan minulle suoraan, armas, mikä pani sinut kirjoittamaan minulle eilisiltana tuon kirjeen — vaikka edellisenä päivänä olit ollut niin kartteleva."

Marcella istui leuka käden varassa, ja kujeellinen hymy vilkkui hänen silmistään.

"Kenen kanssa olit eilen iltapuolella kävelemässä?" kysyi hän verkalleen.

Aldous oli ymmällä.

"Kas niin!" huudahti Marcella tehden äkkinäisen hurjan liikenteen. "Kun minä olen sen sinulle kertonut, on kaikki hukassa. Oh! jos Frank ei olisi koskaan maininnut minulle sanaakaan, jos minulla ei olisi ollut mitään takeita, ei mitään tukipuuta, vaan olisin epävarmana ja hapuillen kääntynyt puoleesi, niin silloin olisi siinä jonkinlaista hyvitystä. Mutta nyt varmaankin luulet, että ensin pikkumaisesti odotin varmuutta, sen sijasta että — —"

Hänen tumma päänsä painui jälleen Aldousin rinnalle.

"Vai oli se Frank", sanoi tämä — "Frank! Noin kaksi tuntia sitten näin akkunastani hänen istuvan Betyn kanssa lohipuron rannalla. He olivat kalastavinaan, mutta mikäli minä saatoin nähdä, juttelivat he käsikädessä puutarhurin ja koko maailman nähden. Minulla oli jo varalla ankarat torat heille, mutta antamatta ne nyt jäävät, ja jäisivät kai kuulemattakin. Frankin mentoriksi en enää kelpaa."

Hän veti Marcellan luokseen ja silmäili häntä kiinteästi.

"Sanonko sinulle", puhui hän hiljaan — "näytänkö sinulle jotain — jota kannoin sydämelläni tänne astuessani?"

Hän työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti esille pienen yksinkertaisen, mustan nahkasalkun. Kun hän avasi sen Marcella näki sen sisältävän kynäluonnoksen itsestään; sen oli muuan Maxwell Courtissa vieraileva nuori taiteilija tehnyt eräänä iltana, ja — pienen metsäköynnösoksan.

Onni ja haikeamielisyys vaihtelivat Marcellan kasvoilla kun hän katseli niitä. Ne muistuttivat hänen kylmistä, itsekkäistä ajatuksistaan, jotka Aldousin uskollisuuden rinnalla esiintyivät vieläkin räikeämpinä. Mutta Marcella oli luopunut kaikista oikeuksista itsensä suhteen — eipä hänellä niinmuodoin ollut oikeutta edes vihata itseään. Avuttomana, lapsellisen rukoilevin silmin ojensi hän Aldousille kätensä ikäänkuin mykkänä anoen häneltä vastausta tunnustuksensa viimeiseen sanaan.

Aldous tuskin kuuli hänen heikon kuiskauksensa.

"Suoda anteeksi?" virkkoi hän, melkein ylenkatseellisesti. "Käsi, joka vapauttaa, ääni, joka lahjoittaa uuden elämän, ei kaipaa anteeksiantoa. Valitse sopivampi sana — vaimoni!"