XIII LUKU.

"Ja olkoon Herra teidän sielullenne armollinen."

Hitaina ja kolean juhlallisina nämä sanat tunkeutuivat Marcellan korviin hänen istuessaan eteenpäin kumartuneena Widringtonin oikeussalin lehterillä. Ympärillä ja takana kuului naisten nyyhkytystä. Hänen vasemmalla puolellaan virui Minta Hurd kälynsä olkapään nojassa kasvot tämän mustaan saaliin kätkettyinä. Hurdin kuolemantuomio oli lausuttu, ja Marcella oli sen vastaanottanut suhteellisen rauhallisesti — tunteiden pitkällinen jännitys oli viimeinkin lauennut. Herkeämättä hän nyt tuijotti tuohon himmeästi valaistuun huoneeseen. Tuomarin pöydän kohdalla olevat kaasulamput, jotka heittivät aavemaisen valaistuksen pitkässä rivissä istuvain valamiesten kasvoille, suuren pöydän ääressä istuvat reportterit, toiset kirjoittaen, toiset kiinteästi syytettyjä katsellen, Whartonin tuossa vastapäätä asianajaja-viitassaan ja valetukassaan — hänen pienet, hienot, herkkäilmeiset kasvonsa valkean valetukan alta kaartuvine tummine silmäkulmineen — hänen valppaan ja vihamielisesti tuomariin kääntyneen katseensa; — tuomittujen miesten synkän rivin, etumaisena nuori vaaleatukkainen nuorukainen, Charles Dynesin murhan päärikollinen, joka seisoi lähinnä Hurdia melkein varjostaen hänen kääpiö-muotonsa — kaiken tämän Marcella näki. Vuosien kuluttua hän olisi voinut kuvailla tämän näytöksen kohta kohdalta, mutta nyt hän parisen minuuttia tuijotti alas tiedottomana siitä, mitä näki.

Mutta sen sijaan kuohui hänen muistissaan rajuna pyörteenä kuvia ja vaikutelmia siitä, mitä hän kaiken päivää täällä istuessaan oli läpi elänyt. Langettavien todistusten kukistava lukumäärä yhä uusien todistajien astuessa esiin — tavattoman heikot vastaväitökset — Whartonin ärtyisyys sen johdosta — hänen terävä, hyödytön, taidokas ristikuulustelunsa — se personallinen menestys, minkä hän saavutti lakipuolisesta tappiosta huolimatta, hänen käytöksessään ilmenevä sulava arvokkuus ja tarmo sekä teknillinen taituruus — ei rahtuakaan siitä kielevästä pontevuudesta ja raa'asta voimasta, joka työväen kokouksessa oli ollut huomattavana — hänen mestarillinen kykynsä käyttää jokaista edullista kohtaa hyväkseen, ne muutamat tyynimieliset sanat, joilla hän kaiken lopuksi kääntyi juryn puoleen vedotessaan heidän laupeuteensa — nämät moninaiset muistot ne ihmeteltävän selvinä liikkuivat Marcellan mielessä, sillä välin kuin tuomarin syvä ääni kajahti salissa hänen julistaessaan tuomiota vangituille, kullekin vuorostansa. Sääliväisyys ja kauhistus olivat huippunsa sivuuttaneet; järki vaati jälleen omansa.

Oikeussali oli täyteen sullottu väkeä. Aldous Raeburn istui Marcellan oikealla sivulla. Tuo lehterillä istuva eriskummainen ryhmä oli vetänyt läsnäolevain huomiota puoleensa melkeinpä yhtä suuressa määrässä kuin rikosjutun käsittely, sillä siinä istui Itä-Brookshiren vanhoillisten äsken valittu edustaja, lordi Maxwellin perillinen ja Westallin isäntä morsiamensa, Marcella Boycen vieressä, ja hänen turvissaan Westallin murhaajan vaimo, sisar ja pieni tytär.

Kerran kuului yleisön joukosta naurunrähäystä erään todistajan hölmömäisen vastauksen johdosta. Tuomari kääntyi lehteriin päin ja sanoi ankarasti: — "Käsittämätöntä on miksi tänne on tunkeutunut miehiä ja naisia — etenkin naisia — kuulemaan moista rikosjuttua; mutta jos kuulen vielä kerran naurettavan, niin annan tyhjentää salin." Marcella, jonka koko olemus oli tätä nykyä yhtenä herkkänä hermokudoksena, näki Aldousin vavahtavan ja punehtuvan, kun nämä sanat lausuttiin. Samassa tapasi Marcellan silmä erään salissa istuvan rauhantuomarin, Raeburnilaisten vanhan perhetuttavan katseen. Tuomarin lausuessa muistutuksensa hän oli ehdottomasti kääntynyt katsomaan kihlattuja, mutta kohdatessaan neiti Boycen silmäyksen hän käänsi paikalla kasvonsa pois. Marcella oivalsi aivan hyvin, että tänä päivänä kävi Brookshirelaisten Aldous Raeburnia aika tavalla sääliksi.

Kuolemantuomiot — kolme luvultaan — olivat julistetut. Tuomari oli sangen jokapäiväinen ihminen, mutta tällainen toimitus luo jokapäiväisenkin ihmisen ääneen ja käytöstapaan ryhtiä ja arvollisuutta. Suunnattoman liikutuksen humina kulki halki väenahdingon hänen vaiettuaan; lehteriltä kuului äänekästä itkua ja voihkinaa.

"Hiljaa", kuului ääni viranomaisten puolelta, ja naisväen pidätettyjen nyyhkytysten säestämänä tuomari nyt luki pakkotyörangaistukseen tuomittujen nimet. Sitten seurasi kammottava äänettömyys. Vankien rivi kääntyi vartiainsa ohjaamana oikeussalin perällä olevalle ovelle. Heidän astuessaan yksitellen ulos eräs kuolemaantuomituista, se pitkä valkoverinen nuorukainen, kääntyi silmänräpäykseksi lehteriin päin ja viittaili jäähyväisiä nyyhkivälle kullallensa. Hurdkin kääntyi neuvottoman näköisenä.

"Katsohan!" huudahti Ann Mullins tempaisten pystyyn hänen pyörtyvää vaimoansa. "Siinä hän menee."

Marcella kurottui eteenpäin. Hän katseli Hurdin suuria, kangistuneita kääpiönkasvoja, ja hän se paremmin kuin vaimo tapasi viimeisen katseen hänen räpyttelevistä silmistään.

Aldous kosketti keveästi hänen käsivarttansa.

"Kyllä", virkkoi Marcella kiireesti, "kyllä, meidän täytyy toimittaa hänet ulos. Ann, voitteko nostaa häntä?"

Avutonta vaimoa piteli toiselta puolen Aldous, toiselta Ann Mullins. Marcella seurasi jäljessä taluttaen pikku tyttöstä, joka lujasti painautui hänen pitkää, mustaa viittaansa vasten. Väki lehterillä väistyi syrjään heidän tieltään, ylt'ympäri ällisteltiin ja kuiskailtiin, kunnes he olivat kadonneet. Portaitten alapäässä he tapasivat itsensä käytävästä, joka oli täyteen ahdettu väkeä — asianajajia, todistajia, oikeudenpalvelijoita ja yleisöä. Aldousille ja hänen holhoteilleen tehtiin jälleen tilaa.

"Tätä tietä, herra Raeburn", sanoi muuan aulis poliisimies. "Antakaa tietä, olkaa hyvä. Ovatko vaununne täällä, herra Raeburn?"

"Anna Ann Mullinsin pitää huolta hänestä — hanki heille ajuri — minun täytyy puhua herra Whartonin kanssa", kuiskasi Marcella Aldousille.

"Hankkikaa minulle paikalla ajuri", sanoi Aldous poliisimiehelle, "ja käskekää ajurin odottaa hetkinen."

"Neiti Boyce."

Marcella kääntyi nopeasti ja näki Whartonin vieressään. Aldouskin huomasi hänet ja vaihtoi parisen sanaa Whartonin kanssa.

"Täällä perällä on pieni yksityinen huone, saanko puhua kanssanne siellä. Herra Raeburn tulee heti noutamaan teitä", puheli Wharton.

Hän vei Marcellan pitkän käytävän läpi ja avasi vasemmalle vievän oven. He astuivat pieneen koleaan huoneeseen, jonka noettunut akkuna antoi rakennuksen pihamaalle. Huonetta valaisi kaasuliekki, ja pöytä oli täynnänsä huiskin haiskin viskeltyjä papereita.

"Kauniimpi kuin koskaan, koskaan ennen!" välähti Whartonin aivoissa. "Tuo synkkä, rypistyvä otsa, — tuo traagillinen ylenkatse tätä kehnoa, alhaista maailmaa kohtaan — tuo kuninkaallinen ryhti — —"

Ääneen hän virkkoi:

"Omasta puolestani olen tehnyt kaikkeni nimikirjoitusten hankkimiseksi ja arvelin, että ennenkuin tänä iltana lähden kaupunkiin — kuten tiedätte avataan parlamentti maanantaina — tahtoisin näyttää teille, mitä olen saanut aikaan, ja pyytää teitä ottamaan jäljennöksen armonanomuksesta." Hän osoitti pöydällä olevaa pitkää kirjekuorta. "Olen itse sen laatinut — luulisin, ettei yksikään kohta ole unohtunut, joka saattaa olla lieventävänä asianhaarana — mutta nimikirjoitukset — —"

Hän veti esiin kokoonkäärityn paperiarkin povitaskustaan. "Eivät kelpaa", virkkoi hän silmäillen sitä ja ravistaen päätänsä. "Kuten ennenkin jo teille huomautin, olisi tämä anomuksemme tällaisena liian valtiollinen väriltään. Vapaamieliset ja radikaalit ovat ottaneet asian omakseen. Mutta se ei meitä paljonkaan auta. Näillä nimikirjoituksilla varustettuna on anomus mielenosoitus riistansuojelua ja metsänvartiain sortovaltaa vastaan. Meidän on saatava koko seutu, etenkin sen johtomiehet toimimaaan yhdessä kanssamme. No niin, kaiken tämän minä jo selitin teille — ei siis kannata siitä sen enempää jutella. Haluatteko silmäillä listaa?"

Hän kuljetti sormensa nimiluettelolla tehden tuontuostakin huomautuksia. Marcella seisoi hänen vieressään, hänen musta vaippansa hipaisi Whartonin hihaa. Nuoren miehen näennäisesti rauhallisen pinnan alla pulppusi hurja riemastuksen tunne omasta vallastaan. Ei mitään puolusteluja, ei anteeksipyynnön sanaa hänen puoleltaan — ja sittenkin seisoo taas Marcella kahden hänen kanssaan, tarkkaavana kuunnellen hänen puhettansa — ylpeä pää alaspainuneena — silmät kysyvästi ja luottavasti häneen luotuina.

"Asia on siis selvä", puheli Wharton edelleen taittaen paperin uudelleen kokoon ja pistäen sen takaisin taskuunsa. "Te käytätte kaiken vaikutusvaltanne sillä taholla" — hän puhui verkalleen — "josta yksinomaan riippuu hankkeemme onnistuminen, ja sittenhän lähetätte minulle alihuoneeseen tietoa siitä? Parlamentissa minä tietenkin panen kaikki voimani liikkeelle, kun asia joutuu sinne, ja sillä välin panen sanomalehdet — parhaan toivomme — toimimaan. Radikaalien äänenkannattajat ovat jo alkaneet jauhaa."

Käytävältä kuului askeleita. Poliisi avasi oven, ja Aldous Raeburn astui sisään. Hän iski pikaisen katseen pöydän ääressä seisovaan pariin.

"Oli hiukan vaikeata saada ajuri", selitteli hän, "ja meidän täytyi lisäksi hankkia konjakkia hänelle, mutta sitten hän virkosi siksi paljon, että saattoi lähteä matkaan. Lähetin yhden palvelijoistamme häntä saattamaan. Vaunut odottavat."

Hän puhutteli Marcellaa hiukan jäykästi. Hän oli huomattavan kalpea, käytös oli sekä käskevä että väkinäisen rauhallinen.

"Olen neuvotellut neiti Boycen kanssa armonanomuksesta, jonka aiomme lähettää sisäasiainministeriöön", sanoi Wharton samanlaisella kylmän kohteliaalla äänellä. Aldous ei vastannut.

"Vielä sananen, neiti Boyce", — Wharton kääntyi tyynesti Marcellan puoleen. "Pyytäisin teitä huolellisesti lukemaan anomuksen läpi, ennenkuin ryhdytte mihinkään enempään toimenpiteeseen. Siinä vedotaan siihen ainoaan kohtaan, joka vielä mahdollisesti saattaa olla epäilyksenalainen ja jota tämänpäiväisessä oikeudenkäsittelyssä ei ole lainkaan kosketeltu."

"Joko tulet?" kysyi Aldous. Äänen hillitty maltittomuus oli saattaa Marcellan pois suunniltaan.

"Minä teen kaikki, mitä voin", sanoi hän matalalla, selvällä äänellä Whartonille. "Jääkää hyvästi."

Hän ojensi kätensä Whartonille. Kummallekin tämä hetki oli selittämättömän suuriarvoinen. Marcellalle hänen kiihtyneessä tunnetilassaan tämä kosketus — Aldous Raeburnin läsnäollessa — oli anteeksiannon ja kiitollisuuden sakramentti.

Raeburn ja Wharton nyökähyttivät päätä toisilleen. Wharton hääräili jo papereitansa kokoon.

"Ensi viikolla kai tapaamme toisemme parlamentissa", huomautti hän sivumennen. "Hyvästi."

"Vietkö minut muassasi Maxwell Courtiin?" sanoi Marcella Aldousille, niin pian kuin vaunujen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja hevoset lähteneet liikkeelle Widringtonin pieneltä torilta, joka oli täynnä uteliasta väentungosta. "Kotoa lähtiessäni sanoin äidille lähteväni teille, ellen tule kotiin, ja että sinä kyllä toimitat minut illalla kotiin."

Whartonin kirjekuori oli vielä hänen kädessään. Hän oli heittänyt kasvoiltaan tiheän mustan harsonsa ikäänkuin saadakseen enemmän hengitysvaraa, ja heidän kaupungin läpi ajaessaan Aldous saattoi palavien lyhtyjen valossa nähdä, kuinka syviä jälkiä näiden viimeisten viikkojen tapahtumat olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa. Hän oli kalpea, uupunut, mutta samassa hermoärtyisyyden kiihdyttämä, joka näyttäytyi jokaisessa liikenteessä — ja Aldousin sydäntä ahdisteli, kun hän katseli häntä — hän arvasi mitä oli tulossa.

Niin pian kuin he olivat poikenneet pääkadulta, pisti hän päänsä ulos ikkunasta ja antoi ajurille käskyn ajaa suoraan Maxwell Courtiin.

"Ethän pahastune, vaikka en puhu mitään?" sanoi Marcella, kun Aldous oli jälleen istahtanut. "Olen niin rikkiväsynyt, ja tuntuisi niin hyvältä hiukan levähtää. Pyydätkö sitten perille tultuamme, että neiti Raeburn lähettää minulle hiukan syötävää omaan arkihuoneeseensa? Yhdeksän tienoissa tulen alas, ja saanhan silloin puhutella lordi Maxwellia ja sinua — yhdessä?"

Hänen sanansa ja vielä enemmän hänen äänensä kartuttivat vain Aldousin levottomuutta. Mutta hän antoi myöntävän vastauksen, sovitteli tyynyä Marcellan selän taa, kääri vaunu peitteen hänen ympärilleen ja istui sitten puhumatta hänen vieressään synkkien aavistusten ajelehtiessa hänen mielessään.

Heidän saapuessaan Maxwell Courtiin tulivat lordi Maxwell ja neiti Raeburn, jotka olivat kuulleet vaunujen ratinaa, halliin vastaanottamaan heitä.

Aldous riensi isotätinsä luo ennen Marcellaa ja sanoi kiireesti: "Minä olen tuonut Marcellan muassani. Vietkö hänet ylös omaan huoneeseesi lepäämään ja saamaan jotain suuhunsa? Hän ei kykene tulemaan päivälliselle, mutta hän haluaa puhutella isoisää sitten myöhemmin."

Lordi Maxwell oli sillä välin kiiruhtanut mustan, hunnutetun olennon luo, joka jäykkänä ja suorana yhä seisoi ulkohallin himmeässä valossa.

"Lapsi kulta, lapsi kulta!" puheli hän pistäen Marcellan käsivarren kainalonsa alle ja taputellen hänen kättänsä isällisellä hellyydellä. "Miten viheliäisen näköinen oletkaan! — Niin juuri — Agneta, vie hänet yläkertaan ja anna hänen levätä — Ja sittemmin haluat puhua kanssani? Kyllä, kyllä, tyttöseni, — tietysti — milloin vain haluat."

Neiti Raeburn, joka osittain Aldousin tähden, osittain palvelijain tähden hillitsi itseänsä ihmeteltävästi, vei vieraansa yläkerrassa olevaan viihtyisään huoneeseen, missä kirkas takkatuli leimusi heitä vastaan. Oivaltaen, ettei hänen seuransa tällaisena hetkenä saattanut olla Marcellalle erittäin mieluinen, hän sitten katsoi kelloansa, sanoi, että hänen täytyi rientää päivälliselle, ja jätti Marcellan ystävällisen, vanhanpuoleisen palvelijan huostaan, jonka käskettiin toimittamaan neiti Boycelle kaikkea, mitä hän suinkin halusi.

Marcella pakotti itsensä nauttimaan hiukan ruokaa ja viiniä. Sitten hän lähetti palvelijan pois sanoen tahtovansa levätä tunnin verran ja tulevansa alas yhdeksän seutuvilla. Levottomana hänen kalpeudestaan palvelija vastusteli, mutta Marcella oli taipumaton.

Yksin jäätyään hän siirsi tuolinsa takkatulen ääreen ja koetti saada itsensä lämpenemään yhtä tarmokkaasti kuin äsken syömään.

Kun hän näin oli ruumiillisesti jonkin verran toipunut entiselleen, otti hän anomuksen kirjekuoresta ja ryhtyi sitä lukemaan. Sitä tehdessään tytön jähmettyneet kasvot sulivat, silmiin kohosi jälleen entinen hohde. Kaikki eri yksityiskohdat, jotka oikeudenkäynnin aikana sekavina ja käsittämättöminä olivat työntäytyneet hänen päähänsä, olivat tässä esitetyt selkeässä ja loistavassa muodossa. Olihan hän kuullut kaikkea tätä jo ennenkin Whartonin jurylle pitämässä loppupuheessa, mutta eipä silloin hänestä ollut niin käsittämätöntä kuin nyt tuntui olevan, että sellaisen puolustuksen jälkeen tuomio sittenkin annettiin niin musertava!

Hänen lopetettuaan lukemisensa ja istuessaan tuumimassa hiiltyvän tulen ääressä välähti äkkiä ajatus hänen päähänsä. Hän otti paperiliuskan neiti Raeburnin kirjoituspöydältä ja kirjoitti siihen: —

"Pyytäisin sinua — ja lordi Maxwellia myös — lukemaan tämän, ennenkuin tulen alas. Unohdin, ettet ollut lukenut sitä. — M."

Hän soitti, ja palvelija näyttäytyi paikalla.

"Olkaa hyvä ja viekää tämä herra Raeburnille? Ja nyt tahtoisin olla häiritsemättä puolen tunnin ajan."

Ja tämän puolen tunnin aikana hän lojui neiti Raeburnin mukavimmassa nojatuolissa, ulkonaisesti rauhallisena. Mutta sisällisesti hän kertasi vielä muistissaan todistelunsa ja päätelmänsä ja kokosi kaikki voimansa taisteluun.

Kuullessaan suuren hallin kellon lyövän yhdeksän hän nousi pystyyn ja asetti lampun uuninreunalle peilin eteen. Hän oli jo tätä ennen valellut kasvonsa kylmällä vedellä ja silitellyt hiuksiansa. Nyt hän uudelleen tarkasteli itseään peilissä, vetäisi paksut hiussuortuvat hiukan alemmas valkealle otsalle ja kohenteli vielä kerran kaulusta ja kalvosimia, jotka olivat hänen yksinkertaisen pukunsa ainoat koristeet.

Syvä äänettömyys vallitsi talossa, kun hän astui ulos huoneestansa. Heikko kukkientuoksu kohosi hallista ylös. Seinillä riippuvat kuvat olivat ne samat seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan kaunottaret, jotka niin houkuttelevaksi olivat kuvanneet hänelle tulevaisuutta tässä mahtavassa linnassa sinä päivänä, jona Aldous pyysi häntä vaimokseen.

Astuessaan alas portaita tuntui hänestä äkkiä niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Suuren kellon tikutus, neiti Raeburnin papukaijan kirkuva räkättäminen jostain alakerran huoneesta — ne olivat ainoat äänet, jotka katkaisivat haudanhiljaisuutta tässä suuressa rakennuksessa.

Ei! — ovi kuului käyvän — Aldous tuli siellä häntä noutamaan.

Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

Aldous riensi portaita ylös ottaen kaksi, kolme askelta kerrallaan nähdessään Marcellan tulevan.

"Oletko levännyt — pidettiinkö sinusta hyvää huolta? Oh, oma rakkaani! — kalpeapa sinä vieläkin olet! Tahdotko nyt puhutella isoisää? Hän odottaa sinua."

Marcella salli hänen taluttaa itseään lordi Maxwellin luo. Tämä seisoi kirjoituspöytänsä yli kumartuneena silmäillen edessään olevaa anomusta. Marcellan sisään astuessa hän kohotti valkeata päätänsä. Hänen kauniit, teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Mutta hänen käytöksensä oli herttainen ja ritarillinen, kun hän astui Marcellaa vastaan.

"Istuhan tähän tuoliin tässä. Aldous, pidä huolta siitä, että hän istuu mukavasti. Lapsi raukka, kuinka uupuneelta hän näyttää! Sinä kuulut tahtovan puhua kanssani tuosta onnettomasta murhajutusta."

Marcella, joka istui suorana nojatuolin laidalla, nosti katseensa lordi Maxwelliin äkillisellä luottamuksen tunteella. Hän oli aina pitänyt lordi Maxwellista.

"Niin", vastasi hän koettaen taltuttaa intoansa ja liikutustansa. "Niin, minä tulin esittämään teille tätä armonanomusta, joka aiotaan Jim Hurdin puolesta lähettää sisäasiainministeriöön, ja — ja rukoilemaan teitä ja Aldousia kirjoittamaan sen alle, jos se suinkin käy päinsä. Kyllä tiedän, että se on vaikeata, mutta arvelin, että ehkäpä — ehkäpä voisin esittää teille asian toisessa valossa — ja voittaa teidät puolelleni — koska olen tuntenut nämä ihmiset niin hyvin — ja on niin tärkeätä saada teidän nimikirjoituksenne."

Miten kuivalta — miten koneelliselta se kaikki kuulosti! Hän tunsi, ettei hän vielä kyennyt hallitsemaan itseään. Vieras ympäristö, komea huone, tietoisuus siitä, että Aldous istui hänen takanaan — Aldous, jonka olisi tullut pitää hänen puoliaan, mutta joka olikin häntä vastaan — kaikki tämä lannisti hänen rohkeuttaan.

Lordi Maxwell oli silminnähtävästi sekä liikutettu että huolestunut. Tytön muuttunut ulkonäkö koski häneen tuskaisesti. Miten olikaan Aldous tätä sallinut? Niin laiha! niin kalpea ja hiutunut mustassa puvussaan — kerrassaan kammottavaa!

"Lapsi kulta", virkkoi hän astuen Marcellan luo ja taputellen häntä isällisesti olkapäälle. "Lapsi kulta, soisin sinun käsittävän, miten suurella mielihyvällä tekisin sinun hyväksesi tämän tai mitä muuta tahansa, jos vain kunniani sen sallisi. Tekisin sen sinun tähtesi ja isoisäsi tähden. Mutta tämä on sekä Aldousille että minulle omantunnonasia — asia, joka koskee velvollisuuksiamme julkista toimintaamme kohtaan. Etpä saattane itsekään edes toivoa, että sallisimme yksityistä laatua olevain tunteiden tai vaikutteiden määrätä toimiamme tässä asiassa?"

"En, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta puhua kanssanne siitä — ja minun katsantotapani on aivan toinen kuin Aldousin. Hän tietää — täytyyhän jokaisen se tietää — että tässä jutussa toinenkin puoli, toinen käsityskanta kuin tuomarin, saattaa olla mahdollinen. Ettehän ollut oikeusistunnossa tänään, ettehän?"

"En, mutta olen hyvin tarkalleen lukenut rauhantuomarien kuulustelussa annetut todistukset, ja olemme kyseenalaisia kohtia juuri pohtineet yhdessä Aldousin kanssa, joka, kuten tiedät, on seurannut oikeusistunnon käsittelyä alusta loppuun ja näyttää kohdistaneen erikoista huomiota herra Whartonin puolustuspuheeseen."

"Aldous!" — Marcellan äänensävy oli paikalla toinen — "Ajattelin, että hän sallisi minun ensiksi puhua teille! — tämän ainoan kerran."

Lordi Maxwell heitti pikaisen katseen pojanpoikaansa ja oli hyvin pahoillaan häneen puolestaan. Aldous kumartui Marcellan tuolin yli.

"Sinähän lähetit anomuksen alas. Otaksuin tarkoituksesi olleen, että lukisimme sen ja sitten keskustelisimme siitä."

Marcella koki hallita itseään ja painoi kädellä otsaansa. Mutta hän jo aavisti, mikä oli tulossa, ja viha ja epätoivo olivat taas saamaisillaan hänet valtaansa.

"Asian ydinkohta on siinä", sanoi hän katsahtaen ylös. "Voimmeko uskoa Hurdin omaa kertomusta? Ei yksikään todistus ole sitä vahvistanut, sen myönnän. Tuomari ei sitä uskonut — ja Hurdin pitkällinen viha Westalliin puhuu häntä vastaan. Mutta eikö se yhtäkaikki ole mahdollinen ja otaksuttava? Hän vakuuttaa, ettei hän ulosmennessään ollut edes ajatellut Westallin murhaamista, mutta että, Westallin karatessa hänen kimppuunsa sauva kohona ja uhaten ja härnäten häntä tapansa mukaan, hän raivostui silmittömästi ja laukaisi. Onhan se hyvinkin uskottavaa? Häntä ei voi — ei saa tuomita kuten muita. Olkoonpa että se on murha, mutta tottapa tätä murhaa on peräti toisin arvosteltava kuin tavallisia veritöitä."

Nyt hän jo taas oli oma itsensä. Hänen synnynnäinen lahjansa puhua sujuvasti ja vakuuttavasti, jota viime viikkojen mielenliikutus ja väittelyt olivat yhä terottaneet, tuli hänelle avuksi. Hän kumartui eteenpäin ja otti anomuksen käteensä. Yksitellen hän kävi läpi kaikki lieventävät asianhaarat tuolloin tällöin niitä täydentäen sillä, mitähän itse tiesi Hurdista ja hänen raatajaelämästään. Selvästi ja suurella henkisellä voimalla hän esitti puolustuksensa, ja syvää mielenliikutusta, suunnatonta sääliä henki joka sana. Koko juttu — lordi Maxwellin mielestä niin jokapäiväinen, raaka ja likainen — oli vähitellen, tytön mielikuvituksessa kasvanut traagilliseksi runoelmaksi, joka herätti pelkoa ja sääliä, joka pani koko hänen olemuksensa värähtämään. Ja hän esitti sen yhtä lennokkaasti, kuin hän sen oli käsittänytkin. Whartonin perustelut muodostivat vain taustan, mutta Hurdin köyhyyttä, Hurdin viallisuutta, Hurdia sydämettömien solvausten uhrina, viheliäistä vaimoa, häpeäntahraamia lapsia — kaikkea tätä Marcella kuvaili kuulijoilleen milloin värähtelevällä, milloin taas pontevalla äänellä.

Lordi Maxwell istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käden varassa ja polvet ristissä. Aldous seisoi yhä kumarassa Marcellan tuolin takana. Ei kumpikaan keskeyttänyt häntä. Kerran isoisä ja pojanpoika Marcellan huomaamatta vaihtoivat keskenään katseen — murheellisen, merkitsevän katseen. Aldous kyllä kuunteli hänen puhettansa, mutta raju halu kumartua Marcellan puoleen ja painaa suudelma hänen mustille kutreilleen se se yksinomaan piti hänen ajatuksiaan liikkeessä; ja vain kukistava tietoisuus siitä, ettei tällä hetkellä sallittaisi minkäänlaisia hellyyden osoituksia hänen puoleltaan, ehkäisi häntä.

Kun Marcellan ääni raukesi — kun hän oli puhunut kaiken sanottavansa — jäi hän paikalleen istumaan ja silmäili lordi Maxwellia rukoileva katse silmissään.

Vanha lordi istui tuokion äänettömänä; sitten hän kumartui Marcellan puoleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet puhunut ylevästi ja hyvin", virkkoi hän viimein liikutettuna, "olet puhunut kuten hyvä nainen, jonka sydän on todellisesti säälivä. Mutta, rakas lapsi, sinä et ole sanonut minulle mitään uutta. Aldous on ennakolta antanut minulle tietoa tästä armonanomuksesta. Me olemme kumpikin — varsinkin hän — rehellisesti koettaneet etsiä oikeutettuja perusteita sinun käsityskannallesi — niiden käsityskannalle, jotka ovat anomuksen allekirjoittaneet. Mutta minä en voi — vaikka kuinkakin tahtoisin — enkä usko Aldousinkaan voivan — vaikka puhukoon hän itse puolestansa — tätä käsityskantaa hyväksyä. Minun silmissäni Hurdin teko on tahallinen murha ja semmoisena se on rangaistavakin. Minä olen jotenkin perehtynyt näihin asioihin. Nuoruudessani harjoitin asianajajan ammattia ja sittemmin olin kaksi vuotta sisäasiainministerinä. Esitän sinulle syyni aivan lyhyesti."

Ja hän alkoi Marcellalle selvitellä kantansa syyt perinpohjaisesti ja tarkkapiirteisesti, kuin olisi hän luetellut sen kokeneelle lakimiehelle eikä yhdenkolmattavuotiaalle, kiihtyneelle tytölle. Sanat ja käytös ilmaisivat, ettei vanhus tätä tehdessään kunnioittanut yksin Marcellaa, vaan yleensä naisen muuttunutta asemaa nykyisessä yhteiskuntaelämässämme.

Marcella kuunteli rauhattomana. Kätensä hän oli vetänyt pois lordi Maxwellin kädestä ja kieritteli nyt nenäliinaansa sormiensa ympäri. Puna, joka hänen puhuessaan oli lämmittänyt kasvoja, alkoi hälvetä. Hän kalpeni kalpenemistaan. Lordi Maxwellin lakattua puhumasta hän virkkoi nopeasti ja lordin mielestä aiheettomasti:

"Ette siis tahdo allekirjoittaa?"

"En", vastasi lordi Maxwell päättävästi. "En voi allekirjoittaa. Jos sen tekisin, niin toimisin vasten vakaumustani. Jos minä nyt soisin itselleni ilon olla sinulle mieliksi ja antaisin sydämessäni sijaa sille säälille, jota itsekunkin täytyy tuntea murhaajan vaimoa ja lapsia kohtaan, niin minä en ainoastaan rikkoisi yhteiskunnallisia velvollisuuksiani, vaan vieläpä kieltäytyisin antamasta palvelijoilleni sitä turvaa, jota he ovat oikeutetut minulta vaatimaan — palvelijani, jotka minua uskollisesti palvelevat — ja joista kaksi tämän rikoksen kautta niin julmasti, niin tunnottomasti on passitettu Luojansa eteen!"

Vanhan lordin ääni ilmaisi ensimäistä kertaa, kuinka syvästi ja tuskaisesti tämä asia oli häneen itseensä koskenut. Marcellaa puistatti.

"Niinmuodoin", lausui hän verkalleen, "on Hurd teloitettava."

Lordi Maxwell teki kärsimättömän liikkeen.

"Salli minun huomauttaa, ettei se ole välttämätön seuraus. Nimikirjoitukset tai oikeammin se paikallinen liike, joka niihin sisältyy, eivät ole merkitystä vailla. Se vaikuttaa ainakin sen, että juttu otetaan uudelleen käsiteltäväksi, kuten arvelen tässä tapahtuvan. Mutta se sisäasiainministeri, joka ratkaisee murhajuttua minkään muiden perusteiden nojalla kuin niiden, joita laki ja omatunto hänelle sanelevat, ei ansaitse pysyä paikallansa päivääkään — ei tuntiakaan! Usko minua, sinulla on tykkänään väärä käsitys koko asiantilasta."

Hän puheli hitaasti ja sillä terävällä painolla, joka soveltui hänen iälleen ja arvolleen. Marcella ei uskonut häntä. Joka hermosäie rupesi uudelleen vavahtelemaan intohimoisesta kapinanhalusta sortovaltaa ja ennakkoluuloja vastaan.

"Ja niinkö sinäkin sanot?" kysyi hän kääntyen Aldousin puoleen.

"En voi panna nimeäni tämän anomuksen alle", vastasi nuori mies murheellisena. "Kunpa voisit käsittää, miten vaikeata minulla on kieltää?"

Se oli musertava isku Marcellalle. Jos kohta hän olikin ollut valmistautunut siihen, niin sydämensä sisimmässä hän oli sittenkin ollut vakuutettu siitä, että hän lopulta suoriutuu voittajana. Hän oli tottunut siihen, että kaikki salvat murtuivat hänen personallisuutensa mahdin edestä. Mutta tässä se jätti hänet pulaan — eipä edes se mies, joka häntä rakasti, taipunut sen alle.

Lordi Maxwell katseli molempia. Häntä liikutti kärsivä ilme pojanpojan kasvoissa ja tytön kiivas, kuumeinen hengitys.

"Kas niin, kas niin, Aldous!" sanoi hän nousten. "Nyt jätän teidät hetkeksi kahden. Koetahan saada Marcella hiukan lepäämään ja ajattelemaan jotain muutakin. Tulkaa sitten ruokasaliin ottamaan kuppi kahvia. Saata hänet ennen kaikkea uskomaan, että me rakastamme ja kunnioitamme häntä kaikesta sydämestämme, mutta että hänen tällaisessa tapauksessa on sallittava meidän toimia kuten Jumalan ja omatuntomme ääni meitä neuvoo."

Hän jäi hetkeksi seisomaan Marcellan eteen ja katsoi häneen arvokkaasti, melkeinpä ankarasti. Sitten hän kääntyi ja lähti pois huoneesta.

Marcella karkasi pystyyn.

"Ole hyvä ja pyydä valjastamaan", huohotti hän tukehtuvalla äänellä. "Minä lähden sillä välin ylös."

"Marcella!" huusi Aldous, "jos sinun on mahdotonta olla minua kohtaan jalomielinen, etkö voi edes olla oikeudenmukainen".

"Oikeudenmukainen!" toisti tyttö inhoa ilmaisevalla äänellä ja liikkeellä ja työnsi hänet samassa pois luotaan. "Sinä saatat puhua oikeudesta!"

Aldous yritti puhua, takertui, eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hänet valtasi tuo eriskummainen tahdonvoiman lamaus, joka harkinnan mieheen iskee kiinni sillä hetkellä, jolloin hänen on joko anastettava omansa väkirynnäköllä tai luovuttava siitä. Intohimoisemmin hän ei koskaan ollut Marcellaa rakastanut — mutta jotain katkesi hänessä hänen seisoessaan siinä Marcellaa katsellen, ja ensimäinen aavistus siitä, mikä tuleva oli, välähti hänen mieleensä.

"Sinä", toisti Marcella vielä kerran, mitellen askelillaan myrskyisin tuntein huoneen lattiaa, — "sinä, joka tässä talossa elelet tuollaista elämää — sinä puhut oikeudesta — siitä oikeudesta, joka vaatii sinua teloittamaan Hurdin tapaisen miehen! Ja minun täytyy palata tuohon kurjaan mökkiin, tuon onnettoman vaimon luo ja riistää häneltä hänen viimeinen toivonsa. Siksi, että sinun täytyy totella omaatuntoasi — sinun, jolla on maailmassa kaikkea. Ooh! omatuntosi ei minulle merkitse mitään — sydäntä minä toivoisin sinulle! Älä tule lähelle, ole hyvä! Oh! Jotain tässä on tehtävä. Ei tätä enää voi jatkua. Minä kiusaisin itseni hengiltä ja tekisin sinut onnettomaksi. Mutta nyt on minun mentävä hänen luokseen, köyhien luo — joita minä rakastan, joille olen antanut sydämeni."

Hän puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin. Aldous näki hänen hurjassa kiihtymyksessään kuljettavan katseensa ympäri tuota komeata huonetta, ikäänkuin tahtoisi hän tulisella, kuluttavalla katseella rutistaa murskaksi kaiken sen loiston.

"Sinä puhut hyvin ylenkatseellisesti rikkaudesta", sanoi Aldous pidellen häntä kiinni ranteista, "mutta sinulla ei ole oikeutta ylenkatsoa sitä miestä, joka on antanut sinulle koko sydämensä ja nyt vain pyytää, ettet pidä häntä sinä julmana teeskentelijänä, joksi näyt päättäneen hänet leimata!"

Hänen kasvonsa vavahtivat. Silmänräpäykseksi hänen äänessään ja sanoissaan tuntuva moraalinen voima pidätti Marcellaa aisoissa. Mutta siinä samassa hän jo kiskaisi itsensä irti.

"Ole hyvä ja pyydä valjastamaan", sanoi hän. "En voi enempää sietää. Minun täytyy päästä kotiin levähtämään. Joskus myöhemmin pyydän sinulta anteeksi — oh! tämänpäiväistä käytöstäni — ja — ja" — ääni oli jälleen pettää hänet — "muutakin. Mutta nyt tahdon lähteä kotiin. Onpa toki yksi ihminen olemassa, joka minua auttaa. Sitä en saa unohtaa!"

Nämä armottomat sanat ynnä se ääni, jolla ne lausuttiin, muuttivat Aldousin kivipatsaaksi. Vaistomaisesti hän oikaisihe ylpeästi — heidän silmänsä sattuivat yhteen. Sitten Aldous astui kellon luo ja painoi nappulaa.

"Vaunut neiti Boycelle heti paikalla! Tahdotko jonkun palvelustytön saattamaan itseäsi kotiin?" kysyi hän antaen palvelijalle merkin odottaa neiti Boycen vastausta.

"En, kiitos. Minä lähden yläkertaan pukeutumaan. Ole hyvä ja tervehdi neiti Raeburnia."

Palvelija avasi oven ja Marcella katosi.