XI LUKU

Lordi Maxwell seurasi Aldousia ja Marcellaa vierashuoneen ovelle asti. Aldous oli ehdottanut Marcellalle, että menisivät katsomaan taulukokoelmia, jotka olivat toisessa kerroksessa, ja mielihyvällä Marcella oli suostunut siihen.

Vanha lordi palasi takaisin toisten naisten luo. Kerta toisensa jälkeen hän pyyhkäisi kädellään paksua, valkoista tukkaansa, liike, jonka neiti Raeburn tiesi merkitsevän häiriintynyttä mielenrauhaa.

"Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sanotte tästä nuoresta naisesta", lausui hän istahtaen vastapäätä heitä.

"Minua hän miellyttää", sanoi lady Winterbourne empimättä. "Tietysti hän on vielä kypsymätön ja liioitteleva eikä näy paljonkaan punnitsevan sanojaan. Mutta kyllähän se kaikki aikaa myöten tasoittuu. Minä pidän hänestä ja toivon, että meistä tulee ystävykset."

Neiti Raeburn kohotti kätensä pystyyn suuttuneen hämmästyksensä osoitteeksi.

"Töykeä, itserakas ja pahantapainen", sanoi hän harmistuneena. "Hänellä ei varmaankaan ole mitään vakaantuneita periaatteita, ja mitä hänen uskonnollisiin mielipiteisiinsä tulee, en uskalla niitä ajatellakaan. Jos nykyajan nuoret tytöt ovat kaikki tätä laatua, niin — —"

"Agneta rakas", keskeytti lordi Maxwell hänen puhetulvaansa ja laski rauhoittaen kätensä hänen polvelleen, "lady Winterbourne on meidän ystävämme, vanha, uskollinen ystävämme. Puhukaamme senvuoksi peittelemättä hänen läsnäollessaan. Soisin ettet nyt sanoisi sellaista, jota jäljestäpäin olet katuva. Aldous on päättänyt naida tämän tytön, jos hän vaan suostuu siihen."

Lady Winterbourne ei puhunut mitään, sillä hänellä oli ollut salaisia epäluuloja jo siitä saakka kun Aldous käväisi hänen luonansa pyytämässä häntä käymään Mellor Parkissa. Mutta hän tarkasti neiti Raeburnia. Tämä tarttui kiireesti kutimeensa, pudotti sen jälleen käsistään ja puhkesi viimein sanomaan:

"Kuinka se on tapahtunut? Missä he ovat tavanneet toisiansa?"

"Tavallisesti Hardenien luona. Näyttää siltä, kuin olisi Aldous paikalla rakastunut häneen, ja nyt on jo mahdotonta muuttaa hänen päätöstään. Mutta kenties hän ei Aldousista huolikaan, hän sanoi minulle olevansa vielä aivan epätiedossa neiti Boycen tunteista."

"Ooh!" huudahti neiti Raeburn ja kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään, ikäänkuin ilmaistakseen, ettei sellaista asiain päätöstä ollut ajateltavissakaan. Sitten hän alkoi kutoa kiireesti ja raivokkaasti ja virkkoi viimein värähtelevällä äänellä:

"Kuinka hän voi sen tehdä? Onhan neiti Boyce kyllä hyvin kaunis, mutta — —" tässä ääni petti hänet. "Jos Aldous ajattelee äitiänsä, mitenkä hän voi? — niin töykeä! niin itsekylläinen! Eikö hän vain sinuakin läksyttänyt, ikäänkuin ei sinulla olisi muuta tekemistä kuin vastaanottaa mielipiteesi mokomaltakin tyttöletukalta. Ei! ei! en voi sitä todellakaan vielä sulattaa. Entä hänen isänsä — ajatteles mitä häpeää ja vaikeuksia siitä syntyy! Minä sanon sinulle, Henry, onnettomuutta tästä koituu!"

Lordi Maxwell oli hyvin huolestunut. Hänen olisi pitänyt ennakolta valmistaa Agnetaa. Mutta asian laita oli se, että hän oli pelkurimainen, kuten miehet yleensä, ja että hän oli luottanut siihen että tyttö itse, hänen suuresti kehuttu kauneutensa, lieventäisi iskun ankaruutta Maxwell Courtin nykyiseltä herrattarelta.

"Toivokaamme ettei niin käy", lausui hän vakavasti. "Mutta muistappas, ettei Aldous enää ole mikään poika. Minä en voi pakottaa häntä. Näen kyllä minäkin, että tästä syntyy ikävyyksiä, ja olen ne hänelle esittänytkin. Mutta minuun on tyttö tehnyt edullisemman vaikutuksen kuin sinuun. Meidän on joka tapauksessa koetettava katsoa asiaa valoisammalta puolelta."

Neiti Raeburn ei vastannut, hän oli laskevinaan sukankannan silmiä, mutta puikot kalisivat hänen käsissään. Lady Winterbournea säälitti kovasti hänen vanhat ystävänsä.

"Älkääpä hätäilkö", sanoi hän laskien kätensä rauhoittaen neiti Raeburnin käsivarrelle. "Hän arveli nähtävästi olevansa velvollinen paljastamaan meille mielipiteensä. Ja sen saattaa kyllä käsittääkin, kun ottaa lukuun hänen asemansa ja ylevän mielialansa. Te saatte vielä nähdä hänessä toisiakin puolia, siitä olen varma. Ja ettehän koskaan tahtoisi — ettekä voisi — riitaantua Aldousin kanssa."

"Ja muistakaamme", sanoi lordi Maxwell, alkaen astua edestakaisin huoneessa, "ettei Aldous ole vähääkään riippuvainen minusta. Hän on taloudellisesti meistä riippumaton. Hän voi jättää meidät vaikka huomispäivänä. Minusta riippuvainen! Luulenpa että on päinvastoin, Agneta — vai mitä arvelet?"

Hän vaikeni ja katsoi sisareensa, ja tämä tahtomattansakin vastasi hänen katseeseensa. Kyynel tipahti hänen kutimelleen, mutta hän pyyhkäisi sen nopeasti pois.

"No niin", sanoi lordi Maxwell jälleen istahtaen, "puhukaamme nyt järkevästi asiasta. Älkää toki vielä menkö, lady Winterbourne."

"Kenties he juuri tällä hetkellä kihlautuvat", huudahti neiti Raeburn tukahtuneella äänellä, ja hänestä tuntui kuin pitäis taivaan syöstä alas.

"Ei, ei", sanoi lordi Maxwell hymyillen. "Ei vielä! Mutta valmistukaamme kumminkin siihen."

* * * * *

Sillä välin kaiken tämän tuskan ja hämmästyksen aikaansaaja istui taulukokoelma-huoneessa mukavassa Ludvig XV:n tyylisessä nojatuolissa Aldousin vieressä. Hän oli riisunut päästään suuren hattunsa, ja hänen mustakutrinen päänsä lepäsi nojatuolin kulmassa, muodostaen viehkeän vastakohdan sen vaalakkaa kultaa ja purppuraa vastaan. Vastapäätä häntä oli kaksi kuuluisaa Holbeinin muotokuvamaalausta, joihin hän aika-ajoin loi katseensa ikäänkuin salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa. Mutta hän ei ollut puhelutuulella, ja Aldous oli levoton.

"Olinko mielestänne epäkohtelias isoisällenne?" kysäisi hän äkkiä, odottamatta vastausta äskeiseen kysymykseensä, joka koski eräiden taulujen ikää.

"Epäkohteliasko?" huudahti Aldous hämmästyneenä. "Ei vähääkään. Luuletteko että me maanomistajat olemme niin haurasta ainetta, ettemme kestäisi pientä kiistelyä silloin tällöin."

"Tätinne piti minua epäkohteliaana", jatkoi Marcella. "Ja kai minä olinkin! Mutta tällainen koti ärsyttää minua." Ja pienellä huolettomalla liikkeellä hän vilkaisi olkapäänsä yli tauluihin. Hänen vieressään riippui alkuperäinen Velasquez, vastakkaisella seinällä suuri Titian-taulu ja sen vieressä verraton Rembrandt. Hänen oikealla puolellaan oli tuoli juotettua terästä, jonka muuan saksalainen kaupunki oli eräälle Saksan keisarille lahjoittanut ja jonka vertaista ei toista ollut Europassa. Brokaadiverhot akkunain edessä olivat erikoisesti tilatut Kaarle II:n vierailua varten Maxwell Courtiin.

"Mellorissa on kaikki vanhaa ja rapistunutta", jatkoi Marcella. "Sade virtaa sisään, suuressa hallissa ei ole ikkunaluukkuja, eikä meillä ole varaa hankkia uusia — ei ole varaa edes taulujen puhdistamiseen. Siellä minä taloa voin sääliä ja vaalia kuten poloista kyläämmekin. Mutta täällä —"

Hän silmäili ympärilleen ja kohautti olkapäitään.

"Mitä — taaskin sulat!" sanoi Aldous nauraen. "Mutta miettikääpäs hiukan, neiti Boyce. Itsehän myönnätte, ettei sosialismin herruus voi huomenna alkaa. Murrosaika astuu väliin, ja luonnollisesti on nykyisten omistajain velvollisuus pitää huolta vanhoista historiallisista linnoistaan ja muistomerkeistään kunnes valtio ottaa ne haltuunsa. Muutenhan valtio joutuisi tässä kärsimään."

Marcella ei enää voinut pysyä välinpitämättömänä, herra Raeburnin käytöksessä oli jotain mukaansatempaavaa. Tosin siitä pisti näkyviin miehen itsetietoisuus, joka tunsi olevansa vanhempi ja tietoihin nähden kypsyneempi kuin hän ja joka tuontuostakin teki pientä pilaa hänen maailmanparantamisunelmistaan. Mutta ei edes Marcellan ärtyinen ylpeys voinut siitä loukkaantua. Sillä hän tunsi, että sitä aatteellista erimielisyyttä, joka heidät pohjalta erotti, lievensi Aldousin puolelta myötätunto, niin lämmin ja lempeä, että se Marcellaa liikutti. Ja nyt, kun he olivat kahdenkesken, kykeni hän tunteitansa ilmaisemaan. Toisten seurassa ollessa oli hän Marcellasta tuntunut, kuten monta kertaa ennenkin, ujolta, epäröivältä ja saamattomalta. Mutta niin pian kuin hänen ei tarvinnut pelätä arvostelua, kävi hänen käytöksensä luontevammaksi ja varmemmaksi.

Marcella pani leukansa käden nojaan ja tuumi kotvasen.

"Luuletteko että voisitte tyytyä kohtaloonne, jos eläisitte niin kauan, että näkisitte valtion korjaavan huostaansa omaisuutenne. Vai katsotteko sitä vääryydeksi ja rupeatteko kapinoimaan?"

Mustista silmistä pilkisti viehättävä kujeellisuus. Hän alkoi vähitellen vapautua siitä painostuksen tilasta, mihin keskustelu lordi Maxwellin kanssa oli hänet saattanut.

"Kaikki on, nähkääs, siinä, millä tavalla te ja teidän hengenheimolaisenne panette toimeen koko mullistuksen. Voitte joko saada minusta puoluelaisen — tai karkoittaa minut pois väkivallalla."

"Ei, ei!" sanoi Marcella nopeasti, "ei mitään väkivaltaa käytetä. Tulonne vain vähennetään. Ilman johtajia emme tietenkään tule toimeen — suurmiehistä emme tahdo luopua — ei maanviljelyksen eikä teollisuuden alalla. Teillä on vain liian suuret palkat. Teidän täytyy tyytyä vähempään."

"Älkää vain tätä toimitusta liian pitkään venytelkö", vastasi Aldous nauraen, "sillä siinä tapauksessa käy se perin tuskalliseksi. Ihmisillä, jotka ovat tuomitut elämään suurilla tiluksillaan, ennenkuin valtio ne korjaa, tulee olemaan jotenkin kova aika."

"No niin, se onkin silloin teidän ensimäinen kova aikanne. Ajatelkaapa työmiestä, jolla on viisi lasta koulu-iässä ja kaksitoista shillingiä viikossa — ajatelkaapa noita poloisia Lontoon naisia, jotka ovat nälkäjärjestelmän uhreja."

"Niin, se on kyllä surkeata", sanoi Aldous muuttuneella äänellä.

Kumpikin oli hetken vaiti.

"Ei!" huudahti Marcella hypähtäen pystyyn. "Ei nyt muistella sitä. — Palatkaamme taulujen luo. Luuletteko että Titian maksoi apulaisilleen nälkäpalkkoja ja rikastui heidän työstään. Arvatenkin. Mutta siitä huolimatta tämä Magdalena tässä ori aikojen halki oleva ihmiskunnan ihastuksena."

He kulkivat yhdessä taulukokoelman läpi. Marcella näytti vapautuneen raskaasta painosta, uteliaana, ihastuneena ja hienolla ymmärtämyksellä hän tarkasteli nyt tauluja. Sitten he joutuivat yläkäytävään, jossa niinikään riippui tauluja, enimmäkseen muotokuvia Maxwellin suvun jäsenistä aina Tudorien ajalta asti — komea sarja loistavapukuisia ja jalokivistä hohtavia miehiä ja naisia. Näillä tauluilla ei ollut kovinkaan suurta taiteellista arvoa, ja niitä maalattaessa oli suurempaa huolta pantu pukuihin kuin henkilön luonteen esittämiseen.

Marcellan katse kiiti kuvasta toiseen, hohtokivien koristamiin kauloihin, jäykkiin, kirjailtuihin Tudorien-aikuisiin hameisiin, seitsemännentoista vuosisadan kaunotarten pitkiin kiharoihin ja kiiltäviin atlaspukuihin. Äkkiä iski hänelle mieleen:

"Minusta tulee heidän jälkeläisensä. Tämä on jo tavallaan minulle kuuluvaa. Jos minua vain haluttaa, olen muutamain kuukausien kuluttua tämän linnan haltiatar — ainakin sen tuleva valtiatar."

Veri alkoi kuumeta hänen suonissaan, tuntui kuin olisivat ajatukset äkkiä menneet sekaisin. Uusia tulevaisuudenkuvia kiiti pyörteenä kohisten hänen sielussaan. Hän näki itsensä nuoren päärin puolisona — kävihän lordi Maxwell jo kahdeksattakymmentä — hänen omalla valkealla kaulallaan kimalteli jalokiviä — vanhan aatelissuvun historiallisia jalokiviä — hänen tahtonsa oli tämän upean linnan ja koko sen ympäristön laki. Minkälainen valta! — minkälainen asema! — minkälainen romaani! — Hän, tuo rutiköyhä Marcella, sosialisti, kansan ystävä! Miten monta uutta sosialistista yritystä hän silloin puuhaakaan! Neiti Raeburn ei kykene häntä estämään. Hän kuvaili tyytyväisenä mielessään vanhan neidin kauhistusta. Se seikka vain häntä kiusasi, että hänen unelmiaan alinomaa haittasi hurja riemu, joka oli panna hänen jalkansa tanssimaan — riemu, jonka aiheena olivat silkkipuvut ja hohtokivet ja ajatus, että hänestä on tuleva nuori, ihailtu kaunotar, joka pitää loistavaa hovia. Jos hän suostuisi tällaiseen avioliittoon, niin tapahtuisi se yleisen hyvän vuoksi. Hänen ystävillään ei olisi oikeutta soimata häntä.

Sitten hän vilkaisi vieressänsä seisovaan pitkään, rauhallisen näköiseen mieheen. Mies, josta hän nyt jo saattoi olla ylpeä ja jota hän aikaa voittaen oli oppiva rakastamaan.

"Hän on aina oleva ystäväni", ajatteli hän. "Minä voin ohjata häntä. Hän on hyvin älykäs, senhän näkee, ja tietoja on hänellä myöskin. Mutta hän ihailee minua. Hänen asemansa rajoittaa hänen katsantokantaansa, mutta minä autan häntä vapautumaan siitä. Me olemme uranaukaisijoita monelle."

Herra Raeburn pysähtyi äkkiä.

"Tahdotteko tulla katsomaan tätä huonetta?" sanoi hän epäröivällä äänellä. "Se on minun työhuoneeni. Siellä on pari muotokuvaa, jotka haluaisin näyttää teille."

Marcella seurasi häntä punoittavin poskin, ja heti sen jälkeen he seisoivat Aldousin äidin kuvan ääressä. Hän kertoi vanhemmistaan, tyynesti ja yksinkertaisesti, mutta Marcella tunsi sisimmässään, että rakkaimpia muistojaan Aldousin tapainen mies uskoo ainoastaan sille, joka on herättänyt hänessä erikoista harrasta myötätuntoa. Ja hänen puhuessaan Marcella tunsi äkillistä vetovoimaa häntä kohti. Kuinka hän on hyvä — kuinka hellä ulkonaisesta jäykkyydestään huolimatta! Nuori tyttö saattoi huoleti uskoa tulevaisuutensa hänen käsiinsä.

Ja Marcella kävi hetki hetkeltä ystävällisemmäksi, hänen katseensa lempeämmäksi, ja Aldous tunsi vajoavansa yhä syvemmälle ilon virtaan. Hän oli kuin lumouksen vallassa, Marcella liikkui hänen vieressään hoikkana, nuorena, lämpimänä, ja Aldous luonnollisesti tulkitsi hänen muuttuneen käytöksensä toisin kuin mitä se itse asiassa oli. Aldousin laatuinen mies ei kaipaa mitään lähestymistä naisen puolelta; — nainen, jota hän rakastaa, ei sitä koskaan tekisikään, — mutta hänen itseluottonsa on kumminkin siksi luja, ettei hän epäile voivansa voittaa tyttönsä vastarakkautta.

"Entä kuka tämä?" kysäisi Marcella, astuen rauhattomana kirjoituspöydän ääreen ja ottaen käteensä Edward Hallinin valokuvan.

"Se on paras ystäväni. Mutta te arvatenkin tunnette hänet nimeltä. Herra Hallin — Edward Hallin."

Marcella aivan typertyi hämmästyksestä.

"Mitä! Herra Hallinko? Sama Edward Hallinko, joka viime kuussa johti lakkoa Nottinghamissa — joka niin usein pitää esitelmiä East-endissa ja Pohjois-Englannissa?"

"Sama mies. Me olemme vanhat ylioppilastoverit. Olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, ja kesken monia kiireitään hän muistaa kuitenkin vielä vanhoja ystäviään. Kas tässä" — hän avasi kirjoitussalkkunsa ja osoitti myhäillen — useita tiheään kirjoitettuja arkkeja sen sisältä — "tässä on kirjeeni hänelle. Tällaisia kirjeitä kirjoitan usein kahdesti viikossa hänelle, samoin hän minulle. Monessa asiassa olemme kyllä eri mieltä, mutta se ei haittaa ystävyyttämme."

"Mistä te sitten kirjoitatte?" ihmetteli Marcella. "Luulin ettei kukaan enää kirjoita kirjeitä, vain kirjelippuja. Jutteletteko kirjoista vai ihmisistä?"

"Aina miten sattuu." — Milloin, oi! suopeat jumalat, olisi hänen lupa kertoa mitä kaikkea hän oli Marcellasta kertonut näissä papereissa. — "Mutta hän koskettelee kirjeissään pääasiallisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kuten luultavasti olette kuullutkin, puuhailee hän nykyään henkensä takaa muutamia kokeita ja parannuksia, joissa hän välistä pyytää minun apuani."

Marcellan silmät suurenivat. Tämä oli hänelle aivan uutta. Hän koetti muistutella mieleensä, mitä oli kuullut puhuttavan nuoren Hallinin suhteesta työväenkysymykseen, hänen personallisesta vaikutusvallastaan ja lumousvoimastaan, hänen suurista puhujalahjoistaan. Hän muisti, että hänen sosialistiystävänsä olivat tunnustaneet Hallinin mahdin, mutta pitäneet sitä vaarallisena liikkeelleen. Hän harrasti sellaisia hullutuksia kuin kompromissia — eikä myöntänyt yksityisomaisuuden säilyttämistä epäoikeutetuksi, vaikka taas toiselta puolen oli hyvin jyrkkä mitä tuli yhteiseen toimintaan ja yhteiseen tilinalaisuuteen. Hänen puolueensa kiihkeimmät miehet eivät tahtoneet tietää hänestä mitään johtajana, mutta he eivät voineet kieltää, että hänellä ihmisenä oli harvinainen viehätysvoima, joka juuri olikin venturistien salaisen pelon syynä. Mutta tavalliset ihmiset pitivät häntä kovanakin sosialistina. Marcella muisti isänsä sanoneen häntä "anarkistiksi", luettuaan lehdissä minkälaisia ehtoja hän oli hankkinut lakkolaisille Nottinghamissa. Kovinpa hän nyt ällistyi kuullessaan, että herra Raeburn ja Hallin olivat ystävyksiä.

He juttelivat hetken aikaa Hallinista ja Cambridgen ylioppilasajoista. Sitten Marcella, yhä hiukan hermostuneena, astui kirjahyllyn luo ja alkoi silmäillä kirjoja. Hänen silmänsä osui ensiksi siihen suureen kokoelmaan kansallistaloudellisia teoksia, joita Aldous aikojen kuluessa oli koonnut itselleen.

Täällä häntä odotti uusi yllätys. Aldous ei ollut milloinkaan viitannut siihen, että hänellä oli erikoistietoja niissä aineissa, joista Marcella niin usein oli väitellyt hänen kanssaan. Hän oli vain vaatimattomasti ja empien lausunut ajatuksensa, olipa toisinaan myöntänyt Marcellan käsityksen oikeaksi. Ja tässä hän nyt näkee sellaisen kirjaston, joka on ainoastaan tutkijalla. Täällä olivat kaikki kirjat, jotka hän oli lukenut tai joista hän oli kuullut väitettävän ja lisäksi joukko muitakin. Selaillessaan muutamia teoksia hämmästyi hän vielä enemmän nähdessään niissä ahkeran käyttämisen merkkejä, muistiinpanoja ja lukumerkkejä vilisi yhtenään. Näin ei hän ollut koskaan oppinut lukemaan. Ensimäisen kerran hän nyt näki, miten tunnollisesti ja innolla on luettava. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän oli läksyttänyt lordi Maxwellia aamiaispöydässä. Tämä otti epäilemättä osaa pojanpoikansa harrastuksiin. Häpeän puna leimahti hänen poskilleen, sillä nyt hän oli mielestään joutunut naurunalaiseksi.

"Ettepä koskaan ole minulle puhunut siitä, että olette erikoisesti huvitettu tällaisesta lukemisesta", sanoi hän äkkiä harmistuneena — hän oli juuri asettanut paikoilleen muutaman venturisti-kirjasen. "Varmaankin arvelitte aamiaispöydässä että laskettelin tyhmyyksiä pitkin matkaa."

"Kuinka! — minä olen aina iloinnut siitä, että te olette näistä asioista huvitettu ja harrastatte niitä. Harva nainen sitä tekee!" vastasi Aldous yksinkertaisesti. "Tunnetteko näitä lentokirjoja? Niitä on painettu ainoastaan vähäinen määrä ja ne ovat hyvin harvinaisia."

Hän otti hyllyltä kirjan ja antoi sen Marcellan nähtäväksi niinkuin toverilleen ja vertaiselleen — niinkuin hän olisi antanut sen Edward Hallinille. Mutta jotain oli Marcellassa epävireessä — lieneekö ollut omatunto vai itserakkaus — ja hän tunsi, että hänen sankarimaisuutensa hupeni perin vähiin. Hän vastasi hajamielisesti, ja Aldousin asettaessa kirjaa paikoilleen hän sanoi, että hänen täytyi lähteä, ja pyysi herra Raeburnia hyväntahtoisesti kutsumaan kamarineitiä, jonka seurassa hänen oli määrä palata kotiin.

"Soitan heti paikalla", sanoi Aldous. "Mutta sallittehan minun saattaa teitä kotiin?" Sitten hän lisäsi nopeasti: "Minulla on muutamia asioita toimitettavana siellä päin."

Marcella suostui, ulkonaisesti tosin hiukan jäykästi, mutta sisällisestä liikutuksesta vavahtaen. Herra Raeburnin sanat ja käytös tuntuivat haihduttavan kaiken epäilyksen siitä, mikä oli tuleva.

Aldous soitti palvelijaansa ja antoi hänelle määräyksiä Marcellan kamarityttöön nähden. Sitten he menivät alakertaan jäähyväisiä heittämään.

Neiti Raeburn jätti vieraalleen hyvästi arvokkaalla katsannolla ja ryhdillä, jota hänen toisinaan onnistui saavuttaa ja joka ei tälle pienelle olennolle huonosti soveltunut. Lady Winterbourne piteli nuoren tytön kättä omassaan, tuijotti häneen mustilla silmillään, niin että Marcella kävi levottomaksi, ja muistutti häntä käymään Winterbourn Parkissa ensi tiistaina.

Sitten lordi Maxwell vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjosi Marcellalle käsivartensa saattaakseen hänet hallin läpi.

"Tulettehan meitä uudelleen tervehtimään", sanoi hän hymyillen; "tosin olemme vanhoja, ajastamme jäljessä eläviä torylaisia, mutta emme sentään ole niin huonoja kuin miltä näytämme."

Mutta leikkiä laskiessaan hän tarkkasi syrjästä Marcellaa läpitunkevalla katseella. Kiihtynyt ja hämillään! Joko se tosiaankin oli tehty, vai aikoiko Aldous kotimatkalla ratkaista asian? Kummankin käytöksestä päättäen oli asia kehittymässä aika vauhtia. No niin, ei tässä ollut muuta neuvoa kuin toivoa parasta.

Kun he kulkivat hallin läpi, pysähtyi Marcella, käsi lordi Maxwellin käsivarrella.

"Tahtoisin kiittää teitä Hurdin puolesta", sanoi hän ujosti. "On erinomaisen ystävällisesti tehty, jos hankitte hänelle työtä."

Lordi Maxwell näytti tyytyväiseltä; Marcellan kauniit silmät ja somasti kaartuvat huulet lisäsivät hänen sanoihinsa viehätystä, jota ei ruma nainen koskaan olisi voinut herättää.

"Älkää minua kiittäkö", sanoi hän iloisesti, "kiittäkää Aldousia! Hän se kaikki nuo asiat hoitaa. Ja jos hyväntekeväisyyspuuhissanne tarvitsette apua, jota voimme teille antaa, niin kääntykää vain huoleti puoleemme. Vanhan toverini pojantytär löytää aina ystäviä tässä talossa."

Kovinpa olisi lordi Maxwell ällistynyt kuusi viikkoa takaperin, jos olisi kuullut nämä sanat suustansa. Nyt hän talutti neiti Boycen kohteliaasti portaille ja jätettyään hänet Aldousin huostaan hän jäi ovelle seisomaan ja katsomaan poismenijöitä niin silminnähtävällä mielenliikutuksella, että se ei jäänyt huomaamatta vanhalta luotettavalta hovimestariltakaan, joka ovea piteli avoinna. Mitä aikonee Aldous tehdä? Vieneekö hän vaimonsa maatilan vastakkaisella puolella olevaan Maxwellin suvun leskenasuntoon, vai tyytynevätkö nuorikot jäämään vanhaan linnaan iäkkäiden sukulaistensa kanssa? Ja minkälaisiksi mahtanevat välit muodostua tämän tyttösen ja sisaren välillä. Omasta puolestaan hän, ollen luonteeltaan optimistinen, jo siitä illasta alkaen kun Aldous oli hänelle uskonut rakkautensa Marcellaan, oli asiaa alkanut arvostella vähemmän synkältä kannalta. Häntä miellytti nähdä älykästä ja lujaluontoista nuorta tyttöä, joka uskalsi muodostaa itselleen omia mielipiteitä. Monta vertaa parempi se toki oli kuin nollamaisuus. Tyttö oli nykyjään yltiöpäinen, kypsymätön ja kenties turhamainenkin. Mutta siitä hän oli asettuva aikaa myöten — hänen asemansa Aldousin vaimona oli auttava hänet järkiin. Aldous oli lujaluontoinen mies — lordi Maxwell epäili, ettei tällä nuorella neitosella ollut aavistustakaan siitä, kuinka lujaluontoinen hän todella oli. Kyllä Maxwellin perhe hänestä kalua saa, kun hän kerran joutuu heidän pariinsa, ja vanhan sukukartanon kaunistus hänestä tottakin tulee.

Ainoa todellinen este oli nyt ja oli aina olevakin hänen isänsä ja se häpeä, jolla hän oli tahrannut tuon ennen niin arvossa pidetyn nimen. Mutta lordi Maxwell, joka luotti valtaansa joka alalla, ei paljonkaan epäillyt, ettei hän Aldousin kanssa kykenisi pysyttelemään loitolla sellaista hylkiötä kuin Richard Boyce oli. Kurjalta ja sairaalta ruumiin ja sielun puolesta oli mies parka näyttänyt, kun hän ja Winterbourne olivat kohdanneet hänet.

Maxwell Courtin valkohapsinen omistaja palasi hitaasti takaisin kirjastoon kädet taskuissa ja pää kumarassa. Pöydällä lepäsi joukko tärkeitä kirjeitä, jotka kaikki koskettivat keväällä tapahtuvaa valtiollista käännekohtaa, minkä kautta valta oli joutuva lordi Maxwellin ja hänen hengenheimolaistensa käsiin. Mutta häntä ei nyt haluttanut niihin puuttua. Hän kävi kahdeksattakymmentä, mutta hänen vanha verensä vielä lämpeni, hänen ajatellessaan molempia nuoria, jotka nyt vaelsivat auringonvalaiseman pyökkimetsän halki. Kuinka myöhään Aldous saavutti tämän kokemuksen! Isoisä olisi jo kahdenkymmenen korvissa voinut olla hänelle oppaana.

Sillä välin Aldous ja Marcella astuivat kukkulaa alas. Toisella puolella heitä kiemurteli maantie, toisella puolella tuo uhkea pyökkimetsikkö vähitellen aleni laaksoa kohti. He kulkivat metsätietä aivan kahden. Kamarineiti seurasi hienotunteisesti vähän matkan päässä maantiellä.

Marcella, joka hermostuneelta mielenliikutukseltaan tuskin osasi hengittää, koetti parastansa pitääkseen keskustelua taukoamatta vireillä. Hän uteli seuralaiseltaan, mitä toiveita hänellä oli vaalien suhteen, kuinka monta kokousta hänen piti pitää ja millä seuduilla hänellä oli vankimmat puoluelaisensa. Hän sanoi kuulleensa kerrottavan, että eräissä kylissä — nimenkin hän mainitsi — tultaisiin varmasti äänestämään radikaaleja tory-puolueen mehevistä lupauksista huolimatta. Aikooko herra Raeburn todellakin käyttää hyväkseen sitä kannatusta, minkä tuo tunnettu vanhoillis-liiga (yhdistys, johon kuuluivat kaikki kreivikunnan ylhäiset naiset, lady Winterbourne niihin luettuna) oli hänelle antava? Saattaako hän puolustaa niitä lahjomisia, joita oluen ja vehnästen muodossa harjoitetaan väestön turmioksi.

Ja niin yhä eteenpäin kysymyksiä, huomautuksia ja hyökkäyksiä, joista Aldous koetti suoriutua parhaan ymmärryksensä mukaan, lohduttaen itseään sillä ajatuksella, että he piankin saapuvat yksinäisempään ja tiheämpään osaan metsässä.

Viimein Marcella jäi seisomaan ja huudahti puolittain nauraen, puolittain harmistuneena:

"No niin, saanhan piankin tietää, mitä toiveita toisella puolueella on. Huomenna tulee herra Wharton aamiaiselle meille."

"Harry Wharton!" sanoi Aldous kummeksien. "Mutta eihän herra Boyce häntä kannata. Eikö isänne ole vanhoillinen?"

Kun Dick Boyce, Mellor Parkin isännäksi jouduttuaan, vielä toivoi suopeata vastaanottoa seudun aateliston puolelta, oli hän lähettänyt rahallista avustusta mainitulle vanhoillisliigalle, joten Aldous hyvällä syyllä teki tämän huomautuksen.

"Onko siis kaikki arvosteltava valtiollisen mittapuun mukaan?" kysyi Marcella hieman ylenkatseellisesti. "Eikö saa radikaali-raukalle suoda edes yhtä ruokaveroa?"

Aldous punastui ja vaikeni hetkeksi. Marcella oli satuttanut hänen filosofinylpeyteensä.

"Aivan oikein", sanoi hän sitten nauraen, "te huomautatte minua siitä, että parlamenttivaaleissa mielipiteet joutuvat sekaisin ja ihmisen siveellinen tunto villiintyy. Herra Wharton on nähtävästi siis vanha tuttu perheessänne?"

"Isä näki hänet viime viikolla ensi kerran", vastasi Marcella huolettomasti. "Nyt hän aikoo pyytää häntä meille asumaan vähäksi aikaa. Ei isä tietysti radikaalia äänestä, mutta kumminkin hän toivoo herra Whartonille menestystä."

Raeburn rypisteli otsaansa hämmästyneen ja suuttuneen näköisenä.

"Hän on saava paljon kannatusta", sanoi hän lyhyesti. "Dodgsonilla on tuskin enää mitään toiveita. Herra Wharton on mukaansa tempaava puhuja ja perin älykäs mies eikä haikaile antaa vaikka minkälaisia lupauksia. Te tulette pitämään häntä huvittavana, neiti Boyce! Lincolnshiressä olevalla maatilallaan hän on pannut toimeen osuusfarmin. Viime vuonna hän perusti työväenlehden — jota te nähtävästi luette. Ainakin olen kuullut teidän useasti mainitsevan sitä. Hän uskoo kaikkeen siihen, mitä te toivotte — paikallishallinnon laajentamiseen ja kunnalliseen tarkastukseen — yleiseen maanjakoon — tulojen asteettaiseen taksoitukseen — tilanomistajien hävittämiseen niin pian kuin suinkin — e tutti quanti. Kaunopuheinen hän on ja ovela. Viikko viikolta hän saavuttaa yhä enemmän puoluelaisia kylissämme. Kansa on ylenmäärin ihastunut hänen käytökseensä. 'Luulenpa että linnut metsästä lentäisivät hänen tykönsä, jos hän vain niitä kutsuisi!' sanoi minulle tuonoin eräs työmies."

"Mutta ette kumminkaan pidä hänestä!" huudahti Marcella ärsyttävä pikku hymy huulillaan. "Senhän kuulee joka sanasta."

Aldous empi ja koetti, mustasukkaisuuden tuskasta huolimatta, sovittaa sanansa punnittuun ja lievään asuun.

"Olen tuntenut hänet poikavuosilta asti", sanoi hän. "Hän on Levenien sukulainen ja oleskeli paljon siellä ennen aikaan. Hän on loistava ilmiö — hyvin lahjakas — —"

"Se 'mutta', joka seuraa, mahtaa olla hyvin paha, koska se niin kauan viipyy", pisti Marcella väliin.

"No niin, olkoon sitten sanottu, että ihailen häntä, mutta en kunnioita", vastasi Aldous painokkaasti.

"Sitä sanoo jokainen älykkäästä vastustajasta", huudahti Marcella. "Se on se tavallinen valtti."

Hän satutti Aldousia arkaan kohtaan, sillä hänen täytyi itselleen myöntää, että Marcellan huomautus ei tässä tapauksessa ollut aiheeton. Tätä miestä ei hän ollut koskaan pystynyt arvostelemaan kylmän järjen valossa ja saatuaan nyt kuulla, että Marcella oli ennen pitkää kohtaava hänet omassa kodissaan, hän vieläkin vähemmän siihen pystyi.

"Olen pahoillani, että pidätte minua sellaisena farisealaisena", sanoi hän katsahtaen Marcellaan tuskaa ja mielenliikutusta kuvastavalla katseella.

Marcella ei puhunut mitään, ja kumpikin astui äänettömänä eteenpäin. Tie kulki nyt tiheään metsään. Maantietä ei enää näkynyt. Sieltä ei kuulunut pyörien ritinää eikä ihmisaskeleita. Auringon säteet leikittelivät vapaasti lehdettömien pyökkipuiden lomissa, valaisivat paikka-paikoin niiden jykeviä, harmaita runkoja ja heittivät tulenhohtavia valotäpliä maahan varisseihin punaruskeihin lehtiin. Runkojen takaa näkyi nyt, kuten aina, aaltomaisesti kaartuva tasanko etäisyyden sinervässä valossa. Virkeä, kevyt tuulenhenki puhalteli nuoren parin kasvoihin, muistuttaen ennemmin kevättä kuin syksyä. Pensasaidasta, oikealta puolelta, kuului kultarintakertun, "kelmeän syksyn satakielisen" laulua. Kumpaankin äänettömään kulkijaan aurinko, tuuli ja linnut vuodattivat tenhonsa. Aldousin sydän sykähti, hän varustautui pikaiseen ratkaisuun.

Samassa Marcella kääntyi vaistomaisesti hänen puoleensa ja kalpeni nähdessään hänen katseensa:

"Arvaatte ehkä, miksi olen niin pahoillani, kun me kaksi joudumme riitaan?" sanoi Aldous nopeasti, valitsematta sen enempää sanojansa, "miksi joka tavu puheessanne on minulle tärkeä. Siksi että minulla on toiveita — unelmia — joiden toteutumisesta elämäni onni riippuu! Jos voisitte vastaanottaa tämän — tämän — tunteen — tämän kiintymyksen — joka minussa asuu teitä kohtaan — jos voisitte uskoa itsenne minulle — luulen, ettei teillä koskaan ole oleva syytä pitää minua kovana tai ahdasmielisenä ketään kohtaan, jota kohtaan te tunnette myötätuntoa. Saanko puhua teille kaikki, mitä liikkuu mielessäni — vai olenko ehkä ylen rohkea?"

Marcella kääntyi hänestä pois tulipunaisena. Riemastus — suunnaton, pyörryttävä riemastus kulki leveänä laineena kautta hänen nuoren sydämensä. Mutta pian jalompi tunne masensi sen — liikutuksen tunne, minkä Aldousin epäitsekäs kiintymys herätti.

"Te ette tunne minua", sanoi hän kiiruusti, "vaikka ehkä luulette. Minä olen oikullinen ja vaihteleva. Minä kiusaisin ja loukkaisin teitä, te pettyisitte minun suhteeni."

Aldousin levolliset, harmaat silmät välähtivät.

"Käykää istumaan tähän, näille kuiville juurille", sanoi hän iloisesti, ja omistusoikeuden varmuus kuului jo hänen äänessään. "Ei kukaan meitä häiritse. Minulla on niin paljon teille puhumista!"

Marcella totteli vavisten. Intohimon värähdyksiä ei hänen sisässään liikkunut, mutta hän tunsi hetken suuren, ratkaisevan merkityksen ja yhä karttuvaa ylpeyttä siitä, että omasi sellaisen miehen lemmen.

Aldous talutti hänet pari askelta syrjään, etsi hänelle mukavan istuimen jykevän puunrungon vieressä ja heittäysi itse ruohikolle hänen jalkoihinsa. Siinä istuessaan, pää painuksissa, ujo, liikutettu katse silmissä, paljas, valkea käsi mustalla puvulla, näytti Marcella niin ihastuttavalta, että kuvaamaton onnentunne valtasi Aldousin. Hän tarttui Marcellan käteen, ja kun ei tämä pannut vastaan, sulki hän sen käsiinsä ja painoi otsansa ja huulensa sitä vastaan. Häntä liikutti syvästi, että Marcella ei päästänyt tunteitaan valloilleen, vaikka sisällinen liikutus oli selvästi nähtävänä. Ritarillisessa vaatimattomuudessaan ei hän tietänyt kaivata muuta — jotain rikkaampaa, lämpimämpää.

Puoli tuntia myöhemmin he yhä istuivat samalla paikalla. He olivat paljon jutelleet keskenään — jutelleet vakavasti, mutta myöskin hilpeästi ja leikillisesti. Kadonnut oli nyt peräti Marcellan ärtyisä tuuli. Hän oli nyt tyyni ja arvokas, niinkuin on oltava sen, joka tietää, että elämä on avannut hänelle laajan toimialan.

Kumminkin koski häneen melkein tuskaisesti tuo peittelemätön ilo Aldousin tyvenessä äänessä, kun hän kuvaili, minkälainen oli ollut hänen ensimäinen vaikutuksensa Marcellasta, kuinka kummissaan hän oli ollut löytäessään hänessä ihanteita, kapinallisia ajatuksia ja hehkuvia tunteita, joita hän ei koskaan ennen ollut tavannut seurapiirinsä naisissa. Siitä tietysti ei mitään mainittu, että Marcellan mielipiteet usein olivat herättäneet hänessä vaivoin salattua hilpeyttä tai joskus harmittaneetkin häntä; kenties se tällä hetkellä oli häneltä unohtunutkin. Nyt hän vain puhui heidän yhteisistä harrastuksistaan, ihastuksestaan, ilostaan — ja pitkällisestä henkisestä janostaan, joka nyt viimeinkin saisi tyydytystä Marcellan tuoreen tunne-elämän lähdevesissä. Ensin hän oli mieltynyt Marcellaan omintakeisuuteen ja avomielisyyteen — siihen, mitä hän oli sanonut — —

"Mutta nyt minä sinua rakastan, koska olet Marcella!" hän äkkiä kiihkeästi huudahti: "Oo, voin sitä tuskin vieläkään käsittää, se on liian ihana uni! Aseta kätesi minun käteeni ja lausu vielä kerran, että se todellakin on totta, että me kaksi kuulumme yhteen — että sinä aina olet minun sivullani — elähyttämässä — auttamassa — —."

Ja antaessaan hänelle kätensä oli Marcellan suotava myös suudelma, jonka Aldous nyt puhtaan lempensä ensi kuohussa häneltä anasti. Marcellan punastumista ja arkaa peräytymistä hän piti aivan luonnollisena, tyttömäisenä kainoutena.

He juttelivat edelleen, ja niin Aldous pala palalta avasi Marcellalle sydämensä ja uskoi hänelle tulevaisuudentuumansa, joita Marcella ylpeänä hänen luottamuksestaan kuunteli. Vasta nyt hän ymmärsi — vaikkakin vain pintapuolisesti — sitä sielunelämää, jonka Aldous niin taitavasti osasi kätkeä tyveneen ja vaatimattomaan esiintymiseensä. Hän puheli ylioppilasvuosistaan, ystävästään ja palavasta toiveestaan voida tulevaisuudessa, maanomistajan vallitsevaan asemaan jouduttuaan, vaikuttaa uusien, parempien yhteiskunta-olojen hyväksi, joiden lähestymistä hän piti varmana, samoin kuin Hallinkin, jos kohta hän käsitti, että tämä mullistus oli tapahtuva vähitellen, askel askeleelta. Uuden suunnan toteuttamista odottivat arvaamattomat vaikeudet, hän älysi sen selvemmin, levottomampana kuin Hallin. Hän luotti kumminkin siihen, että hän, panemalla toimeen muutamia laajalle-ulottuvia parannuksia isoisänsä suurella maatilalla ja toiminnallaan parlamentissa aatetoverien avulla, voisi tehokkaastikin edistää asiaa. Marcella oli epäilemättä useasti ajatellut, että hän oli välinpitämätön, harrastukseton hänelle uskottua maatilaa kohtaan. Mutta välinpitämätön hän ei ollut — joutui vain joskus ikäänkuin lamaan, kun tuntui käyvän ylen vaikeaksi keksiä missä totuus oli löydettävissä.

Myös Marcella selitti kantansa perin avomielisesti ja peittelemättä. Hän ei tahtonut omalletunnolleen mitään salattavaa.

"Sanotaan tietysti", puhkesi hän äkkiä sanomaan, "että minä menen naimisiin kanssasi rikkautesi ja asemasi takia. Ja tavallaan minä sen teenkin. Ei! älä minua keskeytä! Minä en menisi kanssasi naimisiin ellen — ellen pitäisi sinusta. Tuleva asemani antaa minulle suuren vaikutusvallan. Minä sanon sen peittelemättä, että aion käyttää sitä hyväkseni. Mietippäs siis tarkkaan, mitä teet. Minusta ei konsanaan tule nöyrämielistä, alistuvaa vaimoa. Olen sitä mieltä, että naisen tulee aina kehittää yksilöluonnettansa — olkoonpa hän nainut tai naimaton. Oletko ajatellut sitä, että minä ehkä usein teen sellaista, jota paheksit ja joka omaisiasi ehkä loukkaa."

"Sinä olet oleva vapaa", vastasi herra Raeburn päättävästi. "Olen miettinyt kaikkea."

"Entä isäni?" jatkoi Marcella kääntäen päänsä pois. "Hän on sairas — hän kaipaa sääliä, rakkautta. Minä en suostu minkäänlaisiin siteisiin, jotka pakottavat minua häntä kieltämään."

"Sääliä ja rakkautta pidän pyhänä", vastasi Aldous suudellen häntä hellästi kädelle. "Ole rauhallinen — ole tyytyväinen — armas!"

Molemmat vaikenivat. Marcella vajosi syviin ajatuksiin, Aldous nautti taivaallisesta onnestaan. Aurinko oli jo mailleen menemässä, tuuli puhalsi virkeämmin.

"Nyt meidän on palattava kotiin", huudahti Marcella äkkiä, pystyyn ponnahtaen. "Taylor on varmaankin jo tunnin aikaa ollut kotona. Äiti on levoton, ja minun täytyy — minun täytyy kertoa heille."

"Minä saatan sinut veräjälle asti", ehdotti Aldous, kun he kiiruusti astuivat eteenpäin; "ja sinä kysyt isältäsi, saanko tulla puhuttelemaan häntä tänään päivällisen jälkeen".

Puut harvenivat jälleen heidän edessään ja polkutie kiertyi maantielle päin. Äkkiä he näkivät vähän matkan päässä nuoren miehen poikkeavan maantieltä polulle. Keppiään heiluttaen hän astui viheltäen tietänsä. Hän kulki avopäin, ja tuuli liehutteli vapaasti hänen vaaleanruskeita kiharoitaan. Kuullessaan askeleita Marcella nosti katseensa ja antoi sen ehdottomasti viipyä vastaantulijan nuorilla, säteilevillä kasvoilla. Aldous pysähtyi huudahtaen.

Vieras huomasi heidät, ja Aldousin nähdessään hän lähestyi häntä hymyillen, käsi ojennettuna.

"Kas Raeburn, satummepa lopultakin yhteen. Viimeisinä viikkoina olemme alinomaa olleet toistemme kintereillä, osumatta yhteen. Luulenpa sentään, että olisimme pysyneet aisoissa, jos olisimme osuneetkin."

"Neiti Boyce, ettehän vielä tunne herra Whartonia", sanoi Aldous jäykästi. "Sallinette minun esittää?"

Nuoren miehen siniset silmät mittailivat vilkkaina ja uteliaina Marcellan kasvoja ja vartaloa. Sitten hän käsi sydämellä teki kumarruksen — ylenmäärin kohteliaan kumarruksen — niinkuin olisi hän ollut jokin kahdeksannentoista vuosisadan kavaljeeri, ja astui pari askelta eteenpäin heidän seurassaan.