VIII LUKU

Rouva Boyce kirjoitti neiti Raeburnille kylmän kohteliaasti, kieltäytyen itse tulemasta, mutta Marcellan hän lupasi lähettää Maxwell Courtiin joko vaunuissa tai palvelijattaren seurassa, joka myös oli saattava hänet kotiin. Marcella huomasi, että äiti oli perin tarkka tällaisiin ulkonaisiin muotoihin nähden. Mutta hän alistui — eikä ensinkään vastahakoisesti.

Seuraavan päivän iltapuolella Marcella tavallisuuden mukaan lähti kylälle. Lukemattomia uusia tuumia uuden valtakunnan hyväksi ajelehti hänen päässään, ja ne johtivat alinomaa hänen askeleensa sinne. Lisäksi hän oli lukenut eräästä paikkakunnan lehdestä ilmoituksen, joka pani hänet arvelemaan, että Hurd mahdollisesti voisi saada työtä lähipitäjässä, parin peninkulman päässä Mellorista. Ja siitä oli nyt ilmoitettava Hurdille.

Rouva Hurdin avatessa ovea Marcella hämmästyksekseen näki hänen takanaan useita kyläläisiä, jotka tuossa ahtaassa, muuten niin yksinäisessä mökissä istuivat kaikessa rauhassa teetä juomassa.

"Kah, astukaa vaan sisään, neiti", sanoi rouva Hurd nähtävästi hämillään, hän pelkäsi näet neiti Boycen ihmettelevän — ja syystäkin — kuinka niin niukoissa varoissa elävä ihminen kuin hän saattoi pitää teekutsuja. Nopeasti ja hiljaa hän sitten selitteli Marcellalle: "Rouva Brunt pistäytyi iltapuolella meillä auttaakseen minua pesussa; en olisi muuten saanut valmiiksi oljenpalmikoimistöitäni, jotka olisi huomenna lähetettävä kaupunkiin. Sitten on täällä vielä vanha Patton eukkoineen, — tunnettehan te heidät? — siellähän ne asuvat vaivaistalossa niityn päässä. Hän on taas lähtenyt hiukan jaloittelemaan. Eipä hän useinkaan siihen pysty, ja kun minä ovesta kurkistin ja näin heidän siinä tallustavan, sanoin minä: 'Tulkaapas sisään hiukan levähtämään ja koetetaanpas eikö näistä teelehdistä vielä kiehauttamalla saa jotain juotavaa.' Ja vielä täällä sitten on rouva Jellison, hän oli Pattonien matkassa ja niin hänkin tuli sisään, hän on sellainen merkillinen ihminen. Tunnetteko hänet?"

"No johan nyt, eikö neiti muka minua tuntisi!" huusi sisältä kimeä, hilpeänlainen ääni, joka sai rouva Hurdin säpsähtämään. "Ei täällä kauan olla minuun tutustumatta. Sisään vaan, neiti. Emmehän me toki teitä arastele!"

Rouva Hurd astui syrjään, että hänen uusi vieraansa pääsisi sisään, ja tähysteli hiukan hätääntyneenä, missä olisi tyhjä istuin saatavana. Hän oli hoikka, hentokasvuinen nainen, hänen vartalonsa oli vielä nuorekas ja ihokin oli raitis, mutta silmäin alla näkyi tummat renkaat, ja poskipäät olivat käyneet teräviksi. Kaunis, melkein lapsekas ylähuuli oli hyvin lyhyt, joten hampaat olivat näkyvissä. Ilme suun ympärillä oli harvinaisen pehmeä ja tuntehikas. Minta Hurdista pidettiin yleensä kylässä, vaikka arveltiin, että hän oli hieman liian "hieno". Muiden ihmisten kanssa ei Hurdin perhe paljon seurustellutkaan, ja perin harvinaista oli nähdä vieraita rouva Hurdin luona. Minta nimi oli lyhennys Aramintasta.

Marcella nauroi rouva Jellisonin huomautuksille ja astui iloisena sisään. Nämä kyläläiset tekivät häneen saman vaikutuksen kuin runoissa tai näytelmässä esiintyvät henkilöt. Hän katseli heitä sosialististen väittelyjen kiihottaman mielikuvituksen silmillä, ja niinpä hän rouva Hurdin teekutsuista odotti itselleen aivan erikoista hupia.

"Kuulkaahan, rouva Jellison", sanoi hän, astuen hänen luokseen; "olin juuri menossa viemään nämä omenat pojanpojallenne. Ehkäpä te otattekin ne mukaanne, kun kerran olette täällä. Makeita ne kyllä ovat, vaikka ovat niin vihreitä. Puutarhuri sanoo, että ne ovat meidän parhaita omenia."

"Vai niin, vai niin?" sanoi rouva Jellison, rauhallisesti Marcellaa silmäillen. "Pannaanpas ne tähän. Kyllä ne sille kelpaa. Syöhän se vaikka mitä, eikä koskaan tarvitse rohtoja, vaikka äiti alinomaa toruu minua ja väittää minun turmelevan pojan vatsan."

"Olettepa te kovin ihastunut tuohon pikku vekkuliin, eikö niin, rouva Jellison?" sanoi Marcella istuutuen puutuolille, joka oli tuvan ainoa tyhjä istuin, ja siirtyen takan luo, josta hän saattoi vapaasti silmäillä koko seuruetta. "Älkäähän toki, rouva Hurd, älkää ajako Pattonia pois tuolilta, ellette tahdo että minä lähden tieheni."

Sillä hätääntynyt rouva Hurd kuiskaili vanhan Pattonin korvaan, että lieneekin parasta hänen siirtyä muualle puisesta nojatuolista ja jättää paikkansa neiti Boycelle. Mutta kuuro, luuvaloinen Patton raukka oli hidasliikkeinen, ja Marcellan ehkäisevä liike sai rouva Hurdin heittämään hänet rauhaan.

"Niinpä niin, tehän olette nuorempi", lausui rouva Jellison hilpeästi. "Patton raiskan on vaikea päästä liikkeelle, eikö niin, Patton? Mutta minkäpäs sille enää mahtaa, kun käy jo yhdeksättäkymmentä."

Ja hän loi vanhukseen tyytyväisen katseen, sillä olihan hän itse reipas nuori olento seitsemänkymmenen korvissa. Rouva Jellisonia pidettiin kylässä kovin sukkelana, ja hän olikin muita kyläläisiä vilkkaampi ja puheliaampi.

"Eipä ikä teitäkään paljon paina, rouva Jellison", virkkoi Marcella hymyillen.

Teetä särpivät vanhukset tuijottivat herkeämättä takan luona istuvaan neiti Boyceen, ihaillen hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa ja suurta, mustaa, höyhentöyhdöillä koristettua hattuansa. Uuden tilanomistajan tytär oli pannut heidän päänsä ihan pyörälle. Mutta jotkut olivat jo sen verran tointuneet ihmetyksestään, että arvostelevin, joskin aroin katsein seurasivat hänen liikkeitään.

"Niin, mitäpä apua niistä paljoista suruista on", sanoi rouva Jellison. "Ja onhan niitä kepeämpiäkin päiviä elämässä. Olispa teilläkin ukko maannut neljä vuotta vuoteessa ja sitten mennyt kaiken maailman tietä, niin tietäisitte miltä tuntuu."

Hän nyökkäsi merkitsevästi päätään. Marcella naurahti.

"Tiedänhän minä, että te hyvin paljon piditte hänestä ja että hoiditte häntä huolellisesti."

"No niin, mitäpä siitä", sanoi rouva Jellison nopeasti. "Vaikka ei suinkaan sitä kukaan tahtoisi koettaa. Neljä vuotta! Aina vaan oli oltava saapuvilla, milloin tarvittiin sitä, milloin tätä. Ja kuinka heikoksi hän kävi ennen kuolemaansa. Nyt tuntuu ihan siltä, kuin viettäisin lepopäiviä."

Hän huoahti tyytyväisenä kädet helmassa. Harmaa hiussuortuva oli päähineen alta solunut ryppyiselle otsalle, antaen kasvoille huolettoman, melkeinpä irstaan ilmeen. Nuorena hän oli ollut mielettömän hurja ja tavattoman nautinnonhimoinen, ja vielä vanhuuden päivinäkin näkyi hänen kasvoillaan toisinaan kajastuksia tuolta rajulta ajalta. Mutta tavallisesti oli hänen katseensa uneksiva ja iloinen, ikäänkuin hän olisi hautonut mielessään mieluisia ajatuksia, joita ei kumminkaan kannattanut muille ilmaista.

"Kovasti minäkin ikävöin tytärtäni", sanoi rouva Brunt huokaisten, "vaikka enemmän hänessä oli hoitamista kuin teidän miehessänne."

Rouva Brunt oli lempeä, sievännäköinen vanhus. Hän asui kylän toisessa vaivaistalossa Pattonien vieressä ja tarjoutui usein avustamaan naapureitaan kotiaskareissa. Hänen viimeinen elossa oleva tyttärensä oli kuollut kauheaan selkäydintautiin kymmenen kuukautta ennen kuin Boycen perhe muutti Melloriin. Marcella oli jo monesti kuullut siitä kerrottavan, mutta hän saattoi kärsivällisesti kuunnella tällaisia juttuja vaikkapa kaksikymmentä kertaa.

"Ettepä kumminkaan toivoisi häntä takaisin", virkkoi hän lempeästi.

"Enhän toki", lausui rouva Brunt, pyyhkäisten pois kyyneleen, joka tuontuostakin herahti hänen silmäänsä, osaksi surusta, osaksi vanhasta tavasta. "Mutta yöaikaan minä kaipaan häntä hirveästi! 'Äiti, onko kello jo kymmenen? — paljonko kello on, äiti, — enkö ja saa rohtoja? — voi, äiti, kai jo saan!' Unirohtoja hän tarkoitti, nähkääs. Ja kun hän oli rohdot ottanut, silloin hän ähki — eipä olisi luullut hänen nukkuvan, mutta kaksi tuntia hän kumminkin nukkui raskaasti. Kun hän eli, en saanut ollenkaan unta, mutta niinpä näyttää olevan nytkin, vaikka hän on kuollut."

Ja uudelleen kohosi rouva Bruntin käsi silmille.

"Niin, kylläpä te aina osaatte valittaa ja huokailla", sanoi rouva Jellison tyynesti. "Koettelemukset ovat kannettavat, kun ne annetaan, mutta mitäs niistä enää sureksimista, kun ne ovat lopussa."

"Tunnenpa erään", virkkoi vanha Patton kujeellisesti, "joka myöskin suri tytärtään, vaikkei siitä ollut mitään apua."

Kädet sauvan varressa hän oli tähän asti istunut äänettömänä vaimojen pakinaa kuunnellen. Hän oli pieni, raihnainen mies, joka seitsemänkymmentä vuotta pellolla aherrettuaan nyt oli aivan luuvalon murtama. Hänen pienet kasvonsa olivat melkein tykkänään lumivalkoisten, takkuisten hiusten ja kulmakarvain peitossa. Hänen kasvoillaan kuvastui herkästi ärtyvä eloisuus, joka kumminkin harvoin pukeutui sanoiksi. Usein oli Marcellan tarkka silmä huomannut, että hänen sameissa sinisissä silmissään äkisti välähti ja että kuihtuneille poskille leimahti puna, ikäänkuin sisäinen hehku olisi pyrkinyt ilmoille. Ammoin sitten, siihen aikaan kun aumoja ja latoja poltettiin, kauan ennen kuin hänestä oli tullut rampa ja vaivaistalon asukas, hän oli ollut hurja radikaali ja kapinallinen. Nyt hän käyttäytyi yhteiskunnan parempiosaisia kohtaan sävyisästi ja siivosti, sillä hän älysi, että nöyryys on köyhän paras turva. Mutta muinaisten intohimojen hehku kyti vielä hänen sisässään, pyrkien joskus ilmoille lieskahtamaan ilman mitään näkyvää syytä.

Harvoin häneltä sentään riitti voimia lausua ilmi ajatuksiansa. Hän vaipui vaipumistaan vanhuuden kolkkoon äänettömyyteen. Naisväkeä hän sentään välistä kiusoitteli, varsinkin rouva Jellisonia, joka urheasti piti puoliaan.

"Lorutkaa mitä tahansa!" huudahti rouva Jellison hieman kiivastuen. "Teistä on aina niin hauskaa kiusoitella ihmisiä. En sitä kiellä, äkäinenhän minä Isabellalle olin, siitä ei pääse mihinkään. Miksei hän ennakolta kertonut minulle, että hän kulki naimahommissa. Ukon kuoltua olimme juuri varustaneet itsellemme mukavan elämän, me kaksi, enkä minä voinut sitä ymmärtää silloin, enkä ymmärrä nytkään. Mahtoi jättää miehet rauhaan. Tiesihän hän, mikä risti ja kiusa niistä on elämässä."

"Viisaasti hän kumminkin teki", huomautti rouva Brunt lempeällä, surunvoittoisella äänellä. "Hän sai kelpo miehen, jolla on hyvät tulot, eikä hänellä koskaan ole puutetta."

"Sellaista juroa, kuivakiskoista miestä en ole toista nähnyt", virkkoi rouva Jellison harmistuneena. "Hän ei siedä minua, enkä minä häntä. Nyt hän pöyhkeilee kuin mikäkin kukko, saatuaan virkatakin ja päästyään ylimetsänvartiaksi. Ynseä, vallanhimoinen mies hän on, sen minä sanon. Ja aina hän on nuorten miesten kimpussa, etsien toraa ja riitaa, se on hänen tapojansa. Mutta minäpä en piittaa hänestä hitustakaan, sen hän kyllä tietää."

Kaikki nauroivat, paitsi rouva Hurd. Koko kylä tunsi rouva Jellisonin ja hänen vävynsä Yrjö Westallin vihamieliset suhteet. Tämä oli houkutellut Isabella Jellisonin, kolmenkymmenenviiden tienoissa olevan neitosen, jättämään äitinsä ja tulemaan hänelle vaimoksi. Hän oli nyt lordi Maxwellin hyvin palkattu metsänvartia ja asui somassa pikku talossa kylän takana. Tyttärelleen ei rouva Jellison voinut koskaan antaa anteeksi, että hän oli jättänyt äidin yksin, ja vävypoikansa kanssa hän oli ilmi riidassa. Mutta pikku Juho, heidän ainoa lapsensa, oli isoäidin silmäterä, ja tämän suurin nautinto oli houkutella tuota nelivuotista poikaa luoksensa ja syöttää hänelle äidin harmiksi kaikenmoisia herkkupaloja.

Rouva Hurd ei nauranut. Westallin nimeä mainittaessa hän nousi äkkiä ja alkoi korjata pöydältä teeastioita.

Marcella oli istunut mietteisiinsä vaipuneena.

"Te sanoitte äsken, että Westall hakee toraa ja riitaa nuorten miesten kanssa", lausui hän nyt; "luuletteko sitte kylässä paljon salametsästystä harjoitettavan?"

Seurasi syvä äänettömyys. Rouva Hurd oli tuvan toisella puolella selin toisiin. Marcellan kysymyksen kuullessaan hän keskeytti silmänräpäykseksi työnsä. Patton eukkoineen, rouva Jellison ja sievä rouva Brunt tuijottivat rohkeaan kysyjään, mutta ei kukaan virkkanut sanaakaan, ei edes rouva Jellison. Marcella punastui.

"On, ettehän vain luule — —", alkoi hän, tehden torjuvan liikkeen kauniilla päällään, "ettehän vain luule minua niin alhaiseksi, että kyselen urkkiakseni tai ilmiantaakseni teitä. Kyllä tiedän, että harmia ja levottomuuksia on tämän asian vuoksi kaikkialla ja siis täälläkin. Haluaisin kuulla hiukan enemmän siitä; silloin voisin paremmin arvostella asiaa. Isälläni on tietysti omat mielipiteensä siitä, samoin lordi Maxwellilla. Mutta enhän minä ole velvollinen ajattelemaan niinkuin he — kai te sen käsitätte. Minun mielestäni on jokaisella oikeus ottaa asioista selvää ja muodostaa itselleen oma mielipide."

Äänettömyyttä kesti yhä. Rouva Jellisonin suupielissä värähteli, ja hän loi vanhaan Pattoniin kujeellisen, urkkivan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut puukata häntä kylkeen. Mutta rouva Jellison ei aikonut pelastaa Pattonia pulasta, ja niinmuodoin tämä, ollen ainoa miehinen olento seurassa, katsoi velvollisuudekseen vastata.

"Nähkääs, neiti, rouva Hurdia lukuunottamatta me olemme kaikki vanhoja ihmisiä. Emme enää kuule niin paljon kaikenmoisia juttuja kuin nuoruutemme päivinä. Kysykää pastorilta, hän kyllä tietää."

Patton ei voinut olla tirskumatta itsekseen. Nytpä täytynee itse rouva Jellisoninkin myöntää, arveli hän, että hän osaa ylhäisiä puhutella.

Mutta Marcellan sädehtivät, avomieliset silmät katsoivat häneen herkeämättä.

"Haluaisin mieluummin kuulla kylässä siitä juteltavan", virkkoi hän. "Ellette tiedä, miten asian laita nyt on, kertokaa ainakin, miten oli teidän nuoruudessanne. Rangaistiinko salametsästystä hyvin ankarasti täällä? Joutuivatko metsänvartiat ja salametsästäjät usein kahakkaan entisaikoina, tarkoitan — isoisän eläessä? Ja mitä varten ihmiset harjoittivat sala-ampumista — olivatko he nälissään vai ampuivatko he huvikseen?"

Hetken aikaa katsoi Patton neuvottomana Marcellaan, mutta sitten näytti tytön voimakas, uhkuva nuoruus ja herttainen, ystävällinen käytös tykkänään kiehtovan vanhuksen ja voittavan kaikki epäilykset. Hän rykäisi ja päätti olla välittämättä rouva Jellisonista, joka tietysti jäljestäpäin kyllä näykkii hänen sanojansa.

"Eihän sitä niin tarkkaan osaa sanoa, mutta jos tahdotte tietää, niin kyllä siihen oli syynä kumpikin. Metsästys, nähkääs on nuoren miehen hupi ja kiusaus, varsinkin jos hän on kuumaverinen. Ajaessaan metsään hirsien hakuun hän ehkä näkee kaniinin puiden välissä harppailevan tai sattuu kedolla tapaamaan lintuja — haavoitettuja lintuja nähkääs, joita kenties herrat ovat kaiken päivää pyydystäneet. Hänessä syttyy halu niihin, eikä hän kuolemakseen voi käsittää, miksei hänellä ole oikeus päästä niiden omistajaksi. Rikkaat ovat ampuneet ammuttavansa, miksei hänkin voisi viedä mukanaan parisen lintua, jotka heiltä ovat tähteeksi jääneet. Ja palkkaa hänellä on vain yksitoista shillingiä — ja lapsia pari kolme kappaletta — tottahan neiti ymmärtää?"

"Ymmärrän kyllä!" Marcella kiihkeästi virkkoi, kirkas puna tummilla poskillaan. "Ymmärrän! Mutta eikö täällä meidän seudulla anneta paljon metsänriistaa lahjaksikin? Lordi Maxwellin olen kuullut niin tekevän, ja kerrotaan että lordi Winterbourne lahjoittaa työmiehilleen melkein niin paljon kaniineja kuin he syövät."

Marcellan kysymykset panivat vanhan Pattonin tunteet liikkeelle. Hän oli kuin vanha kulunut kello. Vanhoissa narisevissa pyörissä alkoi surista, ruostuneet sielunvoimat pyörähtivät vauhtiin.

"Ehkäpä he niin tekevät", lausui hän, ja hänen vaimonsa näki, että hän alkoi tutista. "Voipi olla, että he niin tekevät, voipi olla — en minä vastaan väitä, vaikka en minä koskaan noista kaniineista ole vilahdustakaan nähnyt. Mutta se ei riitä. Työmies on mielissään saadessaan syötäväksi jäniksen tai kaniinin — mutta asialla on toinenkin puoli. Hän on alinomaa ulkona metsässä ja pellolla, missä näkee jänisten loikkivan edestakaisin. Hän tuntee niiden tiet tarkkaan, tietää mistä syrjäisestä kolkasta hätyytetty jänis pääsee metsän pimentoon puikahtamaan, sillä hän on aina siellä ja se on hänen ainoa hauskuutensa. Ja sitten hän virittää paulan tai kaksi — hiki hatussa hän sen tekeekin — ja yöllä hän hiipii korjaamaan saalistaan. Eipä meikäläisellä ole muutakaan iloa elämässä, ja vaikka tuosta saisikin linnassa istua, niin onhan siitä ollut hupiakin."

Sauva vanhuksen käsissä vapisi tuntuvasti. Nuoruuden muistot heräsivät uudelleen eloon.

"Kyllä tiedän", huudahti Marcella harmin ja tuskan sekaisella äänellä. "Tuo kurja järjestelmä on kaikkeen tähän syynä. Se turmelee maanomistajat ja maattomat. Eikä se siitä parane, ennenkuin kansa perii takaisin maan ja kaikilla on yhtäläinen oikeus siihen."

"No, jopa jotakin! sekös osaa puhua!" sanoi rouva Jellison kääntyen naurussa suin seuralaisiinsa päin. Sitten hän kumartui Marcellan puoleen, koppasi häntä äkisti käsivarresta ja huudahti: "Sanokaapa se sama lordi Maxwellille. Syntyisipä siitä silloin hiukan hälinää, ja se olisi minulle mieleen."

Marcella naurahti ja punastui.

"Lordi Maxwellille uskallan kyllä sanoa tämän ja paljon muutakin", vastasi hän ylpeästi. "Minä en häpeä lausua mielipiteitäni."

"Sen kyllä uskon", sanoi rouva Jellison laskien Marcellan käsivarren irti. "Patton hoi, sanokaapa mitä te siitä arvelette. Äänestää ette enää saa, kun kuulutte vaivaistaloon. Vaaliajan lähestyessä saatte olla rauhassa. Te ja minä olemme turvassa herra Whartonilta, siltä nuorelta mieheltä, joka kaikkialla kiertelee ja lupaa ihmisille vaikka auringon taivaalta, kun vaan häntä äänestävät. Ei, meitä ei petetä mairituksilla kuten Joe Simmonsia ja Jim Hurdia. Mutta ei tuosta suurtakaan vahinkoa liene. Ajattelemasta ei meitä kumminkaan kukaan kiellä."

Mutta Pattonia ei ärsyttäminen nyt auttanut. Hän oli jälleen vetäytynyt kuoreensa, eikä hänestä enää saatu sanaakaan lähtemään.

Marcellan puhuessa iski vanhuksen pimitettyyn mieleen epäluulo, tuo ainiaan väijyvä epäluulo, joka tekee niin kieroiksi köyhäin ja rikkaiden keskinäiset välit. Tämä nuori neitonen, joka puhui niin omituisesti, oli uuden tilanomistajan tytär. Ja siitä oli jo koko kylä yhtä mieltä, että Richard Boyce oli "köyhä raukka" ja "itara isäntä". Hän ei ollut hitustakaan parempi veljeänsä. Mitä hyödyttivät nuoren neidin kauniit puheet, neidin, jonka isää terveyslautakunta äskettäin oli haastattanut kolmasti käräjiin kylän epäterveellisten asuntojen tähden. Eikä penniäkään annettu kenellekään kylässä. Tytär kyllä silloin tällöin kuljetti mukanaan ruokaa mökkeihin, mutta eipä hän siitä saanut paljonkaan kiitosta osakseen. Entä mitä tarkoittivat nuo salametsästyksen urkkimiset? Patton vanhus samoin kuin koko kylä tiesi vallan hyvin, että Robert Boycen loppuiällä ja hänen metsästysintoisen poikansa kuoltua Mellorista oli tullut etäällä ja lähellä asuvien salametsästäjäin tyyssija ja että luvatonta ampumista harjoitettiin naapuristossakin niin suuressa määrässä, että lordi Maxwellin ja lordi Winterbournen metsänvartiat olivat alinomaa varuillaan Mellorin väen suhteen. Nähtävästi oli tämä nuori neitonenkin kuullut siitä puhuttavan, ja nyt hänen isänsä tahtoi, että hän kuulustelisi kyläläisiä. Näin tuumien paadutti Patton sydäntään herrojen viekkautta vastaan.

"En minä mitään ajattele", vastasi hän töykeästi rouva Jellisonin kysymykseen. "Ajatteleminen ei kuulu minun tehtäviini, eikä se estä, että vietän viimeiset päiväni vaivaistalossa."

Suuttumus oli viedä Marcellalta maltin.

"Kuulkaapa, herra Patton", huudahti hän kumartuen vanhuksen puoleen, "eikö teitä sitten yhtään lohduta se ajatus, että onnellisempi aika on tulossa, vaikkette te saakkaan sitä nähdä. Toinen aika on tuleva. Tätä yhtämittaista vihaa ja heikompain polkemista ei voi kestää iankaikkisesti ihmisten kesken. Nyt aletaan se jo käsittää. Lontoossa ollessani eivät ne ihmiset, joiden kanssa seurustelin, ajatelleet muuta eivätkä puhuneet muusta kuin tästä. Niin pian kuin kansa vain tahtoo — ja nythän sillä on valtakin, kun on saatu yleinen äänioikeus — annetaan maata jokaiselle, kullakin kylällä on oleva oma neuvoskuntansa, joka hoitaa kaikkia yleisiä asioita, työmies ei ole huonompi tilanomistajaa tai pastoria, hän saa paremman kasvatuksen ja parempaa ravintoa ja hänellä tulee olemaan paljon harrastuksia ja nautintoja, joista hänellä ei nyt ole aavistustakaan. Ja jos hänen kovasti tekee mieli metsästää, voi hän tehdä sitäkin. Luokkaharrastukset eivät enää herätä katkeruutta, ja kadonnut on silloin toivottomuus ja kurjuus."

Marcella lakkasi puhumasta vetääkseen henkeä. Surkeata oli hänestä jutella näin noille poloisille, vuosien koukistamille vanhuksille, jotka koko ikänsä olivat raataneet rautaisen järjestelmän painon alla eivätkä enää odottaneet mitään tulevaisuudelta, olipa se sitten kuinka kimalteleva tahansa. Koko kohtaus teki häneen draamallisen vaikutuksen ja painui niin selvin piirtein hänen mieleensä, kuin olisi hän itse syrjästäkatsojana sitä tarkannut.

Siinä hän huomasi istuvansa saarnaajana kehnon takan ääressä, ympärillään lieden liekkien valaisemat kuulijat, näki tuvan autiot, valkeiksi kalkitut ja kosteudesta tummuneet seinät ja perällä hennon, mutta yhä sievännäköisen Minta Hurdin, joka nojasi astiakaappia vasten, kuunnellen pää kumarruksissa toisten keskustelua ja palmikoiden koneellisesti olkityötään, joka aamusta iltaan oli hänen käsissään ja tuotti hänelle viikossa yhden shillingin ja kolme penceä.

Marcella oli kiihtynyt ja taistelunhaluinen — hän soimasi isäänsä, lordi Maxwelliä ja Aldous Raeburnia. Tulkoon hän vaan, tämä uusi ystävä, omin silmin näkemään, miten Marcella Boyce kohtelee ja puhuttelee näitä kurjia kyläläisiä. Hän oli täynnä uhmaa ja ikävöi kiihkeästi päästä kiusaamaan Aldousia. No niin, pian he tapaavat toisensa ja ihan uudessa ja toisenlaisessa ympäristössä. Ja tämä tietoisuus antoi vielä enemmän sisällystä ja merkitystä hänen käsitykselleen nykyhetkestä.

Sillä aikaa kun tällaisia katkonaisia ajatuksia ja tunteita ajelehti Marcellan päässä, mietiskeli Patton vanhus Marcellan puhetta, johon kaikki odottivat hänen jotakin vastaavan.

Viimein hän kostutti kielellään kuivia huuliaan ja ponnisteli vastausta.

"Uskokoon ken tahtoo, mutta minua ei kukaan saa puijatuksi! Rikkaat pitävät kyllä kiinni omastaan", ja hän survaisi kiivaasti sauvansa lattiaan, "ja köyhät saavat nuolla näppiänsä yhä edelleenkin. Ei se maailma niin muutu, ei ainakaan teidän eläessänne."

"Voi minkälainen suupaltti te olette", huomautti rouva Jellison. Hän oli kuunnellut keskustelua käsivarret ristissä rinnalla häijynkurisen ja huvitetun näköisenä. "Neiti puhuu niin kauniisti, ihan kuin kirjasta. Ja kyllä kai hän tuntee asiat paremmin kuin meikäläiset. Sen minä vaan sanon, että jos kaikki jaetaan tasan ja minä olen mullassa, niin toivoisinpa, ettei Yrjö Westall saisi siitä hitustakaan. Hän on ilmankin koppava. Eikä Isabellalle juuri herran päivät koittaisi, jos tuo mokoma saisi ohjakset käsiinsä."

Kaikki nauroivat, Marcella ensimäisenä. Rouva Jellisonin suupielet nytkähtelivät vielä pidätetystä naurusta ja hänen silmänsä sädehtivät, ikäänkuin hän näkisi hupaisia kuvia, joita ei tällä kertaa tahtonut muille näyttää. Marcella silmäili Pattonia miettiväisenä.

"Oletteko te elänyt kaiken ikänne tässä kylässä?" kysäisi hän.

"Olen syntynyt Witchett Hillissä. Ja vaimoni naapuritalossa. Ensi maaliskuussa olemme olleet yksiseitsemättä vuotta naimisissa."

Ääni oli jälleen vaivaishoitolaisen, nöyrä ja hiukan valittava. Hänen vaimonsa myhäili kuullessaan itseänsä mainittavan. Hänellä oli pitkät kasvot ja valkoiset hiukset, jotka pistivät näkyviin vanhan, mustan päähineen alta. Yleensä oli ilme hänen kasvoillaan valppaampi ja hienostuneempi kuin tavallisesti hänen säätyisillään. Hän puhui hiukan väräjävällä äänellä ja huokaili usein.

"Tietääkö neiti", sanoi rouva Jellison rouva Pattoniin viitaten, "että hän piti koulua nuorena ollessaan".

"Ihanko totta?" virkkoi Marcella, lämmin harrastus äänessään. "Koulu ei tietenkään ollut suuri siihen aikaan?"

"Olipa lapsia sentään neljänkymmenen vaiheilla", vastasi rouva Patton huoaten. "Kahdeksantoista, joiden puolesta pastori maksoi, kahdeksantoista, joista herra Boyce piti huolen, loput maksoivat itse puolestaan."

Ääni heikkeni ja hän huokasi uudelleen ikäänkuin loppumattoman väsymyksen painostamana.

"Ja mitä te opetitte?"

"Opetin lapsia olkia palmikoimaan, lukemaan ja kirjoittamaan minkä itsekin osasin. Ei silloin koulussa opittu niin paljon kuin nyt." Heikko puna lehahti rouva Pattonin kuihtuneille poskille, ja hän katseli rukoillen ympärilleen, ikäänkuin pyytäen heitä jättämään hänet rauhaan keskusteluissaan.

Mutta rouva Jellison ei hellittänyt.

"Minuakin hän opetti", sanoi hän nyökäyttäen Marcellalle ja vilkaisten rouva Pattoniin. "Hänellä oli oma tapansa kiertää vaikeat sanat. Hän ei milloinkaan tunnustanut, ettei hän itsekään osannut niitä lukea. 'Sano Jerusalem ja lue eteenpäin.' Niin hän aina meille sanoi, niin totta kuin elän. Ja kun Isabella ja minä iltaisin luimme raamattua, tein minä samoin. Enhän toki tahtonut omalle tyttärelleni näyttää puutteellisuuttani. Niin sitä pulasta pääsee."

"No niin, eihän se sana ketään pahentanut", virkkoi rouva Patton punastuen ja puolustellen.

"Ennenkuin minut pantiin hänen kouluunsa, opetti minua eräs toinen vaimo, joka asui Shepherd Rowilla. Muistathan sinä hänet, Betsy Brunt?"

Rouva Bruntin sameissa silmissä välähti veitikkamainen ilme.

"Muistanpa kyllä. Merry Mass oli hänen nimensä, ja teidän keppostenne takia olin monta kertaa helisemässä hänen kanssaan."

Marcella istui paikallaan käsi poskella tarkastellen ahnaalla uteliaisuudella seuralaisiaan.

Häntä ällistytti näiden vanhain ihmisten huolettomuus ja kevyt leikillisyys. Rouva Bruntin viikkotulot olivat kaksi shillingiä ja kuusi penceä sekä pari leipää kunnalta. Hän asui vaivaistalossa tai pitäjän hänelle luovuttamassa mökissä, joka tuskin oli asuttavassa kunnossa. Viisi lasta oli häneltä kuollut, ja molemmat elossa olevat pojat, kumpikin työmiehiä, antoivat hänelle shillingin viikossa. Kuusi penceä hän ansaitsi itse oljenpalmikoimisella. Hänen miehensä oli joutunut työkärryjen alle ja kuollut. Hänen eläessään olivat vuotuiset tulot harvoin olleet suuremmat kuin kahdeksankolmatta puntaa. Samoin oli laita Pattonien. Kymmenestä lapsesta oli kaksi elossa, ja nykyään he elivät pääasiallisesti palveluksessa olevan tyttären kustannuksella. Rouva Patton oli viime vuosina sairastanut tuskaista, parantumatonta tautia, joka tuotti hänelle uskomattomia kärsimyksiä.

Käsittämätöntä, mitä kaikkea nämä poloiset olivatkaan kokeneet! Nälkäpalkkoja, sairauksia ja kärsimyksiä, syntymisen ja kuoleman kauhuja, omaisten ja ystäväin hautaan-sortumista, yhtämittaista työtä ja huolta — kaikki tyynni mitä viheliäisimmässä ympäristössä. Mutta täällä he istuivat syksyisessä hämärässä nauraen, jutellen ja leikkiä laskien — ikäänkuin vanhat, kummalliset, ryppyiset lapset, jotka nauttivat jokaisesta rauhallisesta hetkestä myrskynpuuskien lomassa. Kehdosta hautaan he olivat riippuvaisia tilanomistajasta, pastorista, seurakunnasta, sorrettuja ja omasta mielestään usein huonosti kohdeltujakin, mutta katkera ei heidän mielensä silti ollut. Omasta kurjuudestaankin he saattoivat tehdä pilaa, jos vain ystävällinen naapuri tarjosi heille sijaa takan ääressä ja kupillisen teetä.

Marcellan sydän laajeni ja hehkui. Niin kyllä, näistä vanhuksista ei enää ollut mitään toivomista; ajelehtivia hylkyjä he vain olivat elämän rannikolla, ja ennen pitkää oli kuoleman pakovesi huuhtova heidät unhotuksen hautaan. Mutta tuliko nuorten miesten ja naisten ja lasten kasvaa ja vanheta kuten näiden? Tuliko heidänkin vanhoina muuttua tuollaisiksi myhäileviksi, kutistuneiksi, epämiellyttävän alistuviksi olennoiksi? Yksi nainen sentään oli olemassa, joka oli päättänyt tehdä kaikki voitavansa virittääkseen tyytymättömyyttä ja kapinanhenkeä ainakin muutamissa heistä.