V LUKU.

Sillä välin Marcella ja hänen seuralaisensa istuivat vastatusten pienen pöydän ääressä, jolle Aldous oli asettanut mukaansa tuomat paperit ja asiakirjat. Jouduttuaan kahden Aldousin kanssa, tuntui Marcellasta ensi alussa melkein tukahuttavalta — niin hän oli hämillään. Hänen ylpeytensä kiusaantui uudelleen; häntä olisi haluttanut pötkiä pakoon, — olihan tämä ennen kuulumatonta tungeskelemista heidän puoleltaan.

Mutta tällaista mielentilaa ei kestänyt kauan, sen teki mahdottomaksi, jopa naurettavaksi Aldousin käytöstapa. Selvästi ja nopeasti, kuten tapansa oli, selosti hän Marcellalle asioita. Eikä niistä paljoa päänvaivaa ollutkaan. Marcella oli samaa mieltä kuin neuvonantajansa, ja rouva Boyce oli valtuuttanut tyttärensä päättämään puolestaan. Aldous merkitsi muistiin muutamia hänen toivomuksiaan, jätti hänelle joitakin papereita hänen äitinsä allekirjoitettaviksi, ja sillä hän jo oli työstään suoriutunut. Hän käyttäytyi niin luontevasti ja huolettomasti, ettei Marcellan auttanut muu kuin rauhoittua.

Mutta kun virallinen keskustelu kallistui loppuunsa, ja heillä niinmuodoin oli tilaisuus muuhunkin juttelemiseen, valtasi kummankin outo mielenliikutus. Täynnänsä tuskaisia muistoja oli tämä vanha huone Aldousille. Tällä samalla paikalla, missä he nyt istuivat, oli hän antanut morsiamelleen äitinsä helmet ja palkaksi saanut suudella häntä poskelle, joka oli nyt taas niin lähellä häntä. Kuinka luontevasti ja pehmeästi aaltoili musta tukka valkealla otsalla. Kuinka sorea oli niska — käsi! Mikä kypsynyt, vieno sulo joka eleessä! Aldousille selvisi nyt, että Marcellan sairaanhoitajatar-toimi, viedessään hänet inhimillisen elämän rumimman todellisuuden yhteyteen — yhteyteen, jota Aldous oli usein kammoksuen ajatellut — oli lisännyt hänen olemukseensa taipuisuutta ja lempeyttä, uutta henkevää tunteellisuutta, joka oli ollut hänelle kauttaaltaan vierasta hänen ensi nuoruutensa säteilevinä vuosina. Äkkiä Marcella virkkoi hiukan epäröiden. "Vielä yhdestä asiasta tahtoisin puhua kanssanne. Voisitteko neuvoa minua edullisesti myymään joitakin näistä rautatieosakkeista?"

Hän osoitti sormellaan erästä kohtaa pääomansijoituksista laaditussa listassa.

"Mutta miksikä?" kysyi Aldous hämmästyneenä. "Ne ovat nyt jo hyvin arvokkaat ja kohoavat yhä arvossa."

"Niin, kyllä tiedän. Mutta minä tarvitsen nyt heti käteistä rahaa — enemmän kuin mitä meillä on — saadakseni kylän työväenasunnot uuteen kuntoon. Puhuin eilen erään rakennusmestarin kanssa siitä, ja teimme jo yhdessä ensimäisen suunnitelman. Vesijohtokin rakennetaan uudestaan. Töihin on jo ryhdytty, ja ne tulevat maksamaan aika paljon." Aldous oli yhäti kummissaan.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän. "Mutta eiköhän tiluksen tulot nykyisin, kun isänne on kuolettanut niin paljon lainoja, riittäne tällaisiin kustannuksiin ilman että teidän on pakko koskea pääomaan? Teidän on luonnollisesti joka vuosi pantava syrjään määrätty summa tilan korjauksia ja uudistuksia varten."

"Niin kyllä, mutta nähkääs tuloista pidätän vain puolet itselleni."

Marcella katsahti ylös hymähtäen.

Aldous seisoi nyt vastapäätä häntä, harmaat silmät, jotka Marcella oli nähnyt niin kylminä ja tunteettomina, jännityksessä Marcellaan luotuina.

"Vain puolet?" toisti hän? "Oh!" — hän myhähti leppeästi — "te olette niin sopinut äitinne kanssa?"

Marcella teki kädellään kevyen, epätoivoa ilmaisevan liikenteen.

"Ei!" sanoi hän — "ei toki! Äiti — äiti ei tahdo ottaa vastaan mitään minulta eikä koko maatilasta. Hänellä on omat tulonsa, ja hän aikoo asua osan vuotta minun luonani."

Sanojen ääni liikutti syvästi Aldousia.

"Osan vuotta?" lausui hän hämmästyneenä. "Eikö rouva Boyce sitten asetu Melloriin asumaan?"

"Hän kiittäisi Jumalaa, jollei olisi koskaan nähnyt sitä", vastasi Marcella nopeasti — "eikä hän enää astuisi jalkaansa tänne, ellen minä jäisi tänne asumaan. Kauheata, miten paljon hänellä oli kestettävänä viime vuonna — minun Lontoossa ollessani."

Hänen äänensä katkesi. Ehdottomasti hän katsahti Aldousiin peläten kohtaavansa kylmän, paheksuvan katseen. Kaiketi hän Marcellaa tuomitsi ja oli aina tuominnut siksi, että hän oli hyljännyt kotinsa ja vanhempansa. Mutta hän näki pelkkää harrasta myötätuntoa toisen silmissä.

"Rouva Boyce on paljon kovaa kokenut", sanoi Aldous vakavasti.

Kyynel valahti Marcellan poskelle, ja hän kuivasi sen salavihkaa nenäliinallaan. Mutta jo samassa hänen aatoksensa kääntyivät itsekkäisiin mietelmiin. Hänessä heräsi hurjan ikävöivä halu kertoa Aldousille paljon enemmän kuin koskaan ennen heidän kurjista kotioloistaan hänen ensimäisen nuoruutensa aikana, kuvailla hänelle niitä surkeita oloja, jotka olivat lannistaneet häntä lapsivuosina ja surkastuttaneet hänen äitinsä luonteen. Usein hän salaisesti syytti menneisyyttä kun hän yritti puolustautua. Puolustautua mistä? Kihlausaikansa käytöksestä, kun hän oli osoittanut niin suurta hienotunteisuuden, vilpittömyyden ja sivistyksen puutetta.

Eikö hän sitten milloinkaan — ei milloinkaan — saa puhua siitä Aldousin kanssa! tyhjentää hänelle sydäntänsä — pyytää häntä tuomitsemaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi! — Hän tempautui irti näistä mietelmistä ja hänen mieleensä välähti äkisti juopa, mikä heidät eroitti. Betty Macdonaldin oleskelu Maxwell Courtissa — ja hänen tulokseton tunnustuksensa Hallinille tämän kuolinvuoteella, tunnustus, joka olisi pannut hänet sisäisesti häpeämään, jollei jotain viihdyttävää ja pyhittävää olisi aina hiipinyt hänen ajatuksiinsa, milloin hän vain Hallinia ajatteli.

Ei! hänellä ei enää saanut olla mitään itsekkäitä vaatimuksia tähän mieheen. Hänen oli oltava tyytyväinen, että oli ainakin voittanut hänen ystävyytensä.

Sekanaisena jonona kaikki nämä mietelmät kiitivät hänen aivoissaan. Aldous, kun näki hänen istuvan siinä vanhassa, tutussa asennossaan, pää kumarassa ja kädet polvilla, arveli että hänen ajatuksensa pyörivät yhä äidissä, vaikk'ei hän saanut niitä sanoihin puetuksi.

"Entä teidän tuumanne", virkkoi Aldous viimein lempeästi. "Oh! ei se ole mitään", sanoi Marcella kiireisesti. "Pelkään että te pidätte sitä mahdottomana toteuttaa — kenties vaaranakin. Nähkääs, koska kukaan ei ole riippuvainen minusta — koska minä oikeastaan olen aivan yksin maailmassa — sopisi minun hiemasen kokeilla. Neljä tuhatta puntaa vuodessa on paljon enemmän kuin mitä minä kulutan tai ainakin — mitä minun olisi lupa kuluttaa itseäni varten. Minulla ei ole nykyisin enää aivan samat mielipiteet kuin ennen. Minä aion pysyttää tämän talon hyvässä kunnossa — aion kaunistaa sitä ja jättää sen seuraajalleni ehkäpä vielä kauniimpana kuin se oli minun tänne tullessa. Ja minä aion pitää täällä niin paljon työvoimia, että voin tehdä sen koko seudun väestön yhteiskunnalliseksi keskustaksi — katsomatta siihen, mihin luokkaan he kuuluvat. Tahtoisin että se meille kaikille — varsinkin vallan köyhille — olisi oleva huvituksen, virkistyksen ja seurustelun tyyssija. Kun oikein ajatellaan" — hänen poskensa rusottivat innostuksesta — "on itse kukin maatilan-alustalaisista omalla tavallaan jo monen sukupolven aikana ollut jossain määrin osallisena tämän talon kehityksessä. Siksipä soisin, että se anastaisi sijan heidän elämässään — että se kuuluisi heille — olisi heidän ylpeytensä kuten minunkin. Mutta siinä ei vielä kaikki. Väki täällä ei voi mistään nauttia, ennenkuin sille annetaan inhimillisemmät elinehdot. Kuten tiedätte, ovat palkat, meillä hyvin alhaiset, paljon alhaisemmat" — lisäsi hän arasti — "kuin teillä. Ne ovat keskimäärin yksitoista, kaksitoista shillingiä viikossa. Nyt kuuluu tilalla olevan noin satakuusikymmentä työläistä — meidän ja lampuotien työväkeä yhteensä. Näistä ovat luonnollisesti toiset nuorukaisia, toiset vanhuksia, jotka työskentelevät vain puolella palkalla. Herra Craven ja minä olemme tehneet laskusuunnitelman ja olemme tulleet siihen tulokseen, että jos viikkopalkkaa enennetään viidellä shillingillä miestä kohti — jolloin täysin työkelpoinen mies voisi ansaita punnan viikossa — lisäisi se menoja kahdella tuhannella punnalla vuodessa."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi.

"Pahinta lienee teidän saada lampuotinne siihen tyytymään", hymyili Aldous kotvan kuluttua.

"Niin tietysti! Mutta minä kutsutan heidät kokoukseen. Olen keskustellut asiasta herra Frenchin kanssa — hän tietysti luulee minua hulluksi! — mutta hän antoi minulle kumminkin muutamia neuvoja. Minun pitäisi heille ehdottaa aivan uudet kontrahdit, missä heille alennettua arentimaksua vastaan suodaan joitakin pieniä etuja, joiden Louis Craven arvelee houkuttelevan heitä, ja jotka varmasti tulevat korvaamaan palkankoroituksen. Mutta silloin heidän myös on sitouduttava maksamaan työmiehilleen kysymyksessä oleva palkankoroitus."

Hän katsahti Aldousiin kiihkeä kysymys silmissään.

"Teidän on otettava huomioon", vastasi tämä sukkelasti, "että vaikka kohta maatila on vaurastumassa ja vaikka lampuodit jo toista vuotta ovat kunnolleen suorittaneet maksunsa, saattaa minä hetkenä tahansa sattua huonoja aikoja, jolloin ette voi saada kaikkia saatavianne. Koska lampuodit tulevat maksamaan saman kuin ennenkin nyt toisessa muodossa, jää tämä teidän vahingoksenne kuten ennenkin. Oletteko tuuminut mitään tällaisen sattuman varalle?"

"Kyllä otaksun, että kaikki käy yhteen", sanoi Marcella innokkaasti. "Minä aion elää täällä hyvin vaatimattomasti ja koota niin suuren vararahaston kuin mahdollista. Tämä tuuma on minulle sydämen asia. Tiedän ettei monikaan voi toimia näin kuin minä — että heillä on toisia velvollisuuksia — joiden on astuttava etusijalle. Ja ehkäpä tämä koe ei onnistukaan. Mutta — kävi miten kävi — ja toivomme mitä toivomme tulevaisuudelta, sosialistit ja me muut, tässä sitä on ominetuntoineen ja rahoineen näiden ihmisten parissa, joilla, samoin kuin meillä itselläkin, on vain tämä yksi elämä elettävänä! Nythän kysytään kaikilla työaloilla kuinka paljon voi työntekijä voittaa työn tuotannosta työnantajalta? Näillä seuduin ei ole vielä olemassa mitään työväenyhdistystä, joka valvoisi työmiesten etuja — siksipä heillä ei ole mitään valtaa. Mutta on toivottava, että he tulevaisuudessa liittyvät yhteen, että he silloin ovat kyllin vahvat — vaatimaan itselleen korkeampia palkkoja. Mikä estää minua vapaaehtoisesti luomasta sellaista olotilaa — koskapa sen voin tehdä — johon me kaikki pyrimme?"

Hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, mutta Aldousin korva keksi siinä uuden vivahduksen — jotain syvempää ja vakavampaa kuin ennen.

"No niin — te suositte kokeita, kuten äsken sanoitte", vastasi Aldous lopulta verkalleen. Sitten aivan toisella äänellä — "sehän oli aina Hallinin unelma".

Marcella katsahti häneen vavahtavin huulin. "Niin oli. Muistatteko mitä hänen oli tapana sanoa — suuret mullistukset tulevat — suuret kollektivistiset muutokset. Mutta te ette saa niitä nähdä, enkä minäkään. Harras toivoni on, etten niitä näkisi. Mutta ennenkuin siihen päästään, on yksilö vielä vastuunalainen, kaikki riippuu vielä hänestä. Tässä te rikkaat olette, teillä on rahaa, teillä on valtaa; tuossa ovat nuo miehet ja naiset, joille voitte antaa osansa siitä — jo tänään."

Hän vaikeni äkkiä.

"Mutta nyt pyytäisin teitä lausumaan — mitä muistutuksia teillä on esiintuotavana tätä suunnitelmaa vastaan. Te olette varmaankin usein miettinyt näitä asioita."

Hän tuijotti hermostuneena eteensä eikä nähnyt Aldousin kasvoille solahtavaa, puolittain katkeraa, puolittain hellää ivan ilmettä. Hän muisteli menneitä aikoja, ja oudolta tuntui hänestä tämä nöyrä, pyytelevä ääni.

"Olen niinkin", vastasi hän. "No niin, nämä ovat luullakseni ne muistutukset, joihin teidän on pantava huomiota."

Niin selvästi kuin hän kykeni, mutta ilman erikoista lämpöä selosteli hän Marcellalle ne syyt, joiden nojalla jokainen kansallistaloustieteilijä olisi hyljännyt moisen ehdotuksen. Marcella ei niin paljoa kiinnittänyt huomiota siihen mitä hän sanoi kuin siihen, miten hän sanottavansa ilmaisi. Hän tunsi nuo molemmat äänet Aldousin sisässä — idealistin äänen, jota havaitsijan ja tutkijan ääni alati tukehutti ja ivasi. Vuosi sitten olisi tämä pikkanen puhe ärsyttänyt ja kiukustuttanut häntä. Nyt hän ikävöiden tunsi, että puhujan takana oli ihminen.

Mutta kun Aldous oli esittänyt kaikki vastaväitteensä, pysyi Marcella yhtäkaikki järkähtämättömänä mielipiteessään. Aldousin muistutukset eivät olleet hänelle uusia, ja hänen sisällinen innostuksensa nujersi ne.

"Minä puolestani" — sanoi Aldous ja hänen äänensä kävi araksi ja karttavaksi kuten aina kun hän puheli omista asioistaan — "maksan kaksi tai kolme shillingiä enemmän kuin lampuotini tavallisesti; ja sitten meillä on eläkekassa. Mutta minusta on aina tuntunut, että maatilani työväenolojen perinpohjainen mullistus saattaisi tuoda matkassaan siksi suuria vaaroja, ettei se oikeuta tällaista menettelytapaa. Luulenpa toisinaan, että lampuodit ne eniten hyötyisivät tällaisesta kokeesta."

Marcella väitti kiivaasti vastaan, ja Aldous oli ihastuksissaan nähdessään hänet jälleen entisessä ryhdissään — itsevarmana, itsepintaisena ja ylevämielisenä, nähdessään tuon vanhan, tutun päännytkähdyksen ja dramaattiset eleet.

Mutta sen ohessa oli hän kaiken aikaa kiusallisessa jännityksessä, sillä hänen kielellään paloi huomautus, joka oli sanottava, jos hän mieli täydellä todella olla tytön neuvonantaja.

"Mutta nähkääs", sanoi hän Marcellaan katsomatta, kun tämä viimeinkin lopetti sanatulvansa vetääkseen henkeänsä, "teidän on myös ajateltava niitä, jotka perivät tilan teiltä, ja teidän on myös ajateltava — että mahdollisesti voitte mennä naimisiin — ennenkuin sitoudutte lahjoittamaan muille puolet tuloistanne".

Nyt hän oli niin hermostuneessa mielentilassa, että hänen täytyi herkeämättä katsella Marcellaa. Hänellä oli niin kiusallista pukea tämä ajatus sanoihin, että ääneen tuli hänen tietämättään kova, kylmähkö sävy. Marcellasta tuntui äkkiä kuin olisi hänet kovalla kädellä työnnetty takaisin — hän loukkaantui siitä, mitä toinen oli pakoittavana velvollisuutena lausunut.

"Enpä luule, että minun on tarpeellista sitä ajatella — tässä yhteydessä", virkkoi hän ylpeästi. Ja nousten pystyyn, alkoi hän koota papereitaan yhteen.

Lumous oli murrettu. Aldous tunsi, että hän oli tarpeeton.

Vaitonaisena ja juhlallisena Marcella astui halliin Aldousin seuraamana. Kirjastosta kuului äänekästä puhetta.

Hämmästyneenä avasi Marcella oven, ja siellä istuivat takan ääressä vastatusten Betty Macdonald ja Frank Leven.

"Jumalan kiitos!" huudahti Betty rientäen Marcellan luo ja suudellen häntä. "Enpä tottakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos sir Frank ja minä olisimme kauemmin jääneet kahden!" Tyttö oli hehkuvan punainen ja kuohuksissaan, ja hänen silmänsä liekehtivät suuttumuksesta. Frank sitävastoin näytti nololta ja nujerretulta.

"Niin, tässä sitä ollaan", puheli Betty hätäisesti yhä pidellen kiinni Marcellasta. "Minä houkuttelin neiti Raeburnin poikkeamaan tänne, että saisin nähdä teidät vaikka vaan vilaukselta. Hän tahtoi kävellä kotiin ja jätti vaunut meitä odottamaan. Eikö se ole nurinkurista kuten kaikki muukin nykymaailmassa? Kun minä olen hänen ikäisensä, rupean luultavasti uudelleen nukkieni kanssa leikkimään. Katsokaa toki, mitä meteliä nuo ponit tuolla pitävät — nehän kaapivat kavioillaan palasiksi koko pihanne. Entä mitä luulette kellon olevan?" — hän piteli sitä nuhtelevaisesti Marcellan silmäin edessä. "Te olette jutelleet niin kauan tuolla sisässä, että sir Frank ja minä olemme ennättäneet riitaantua kaikiksi elinpäiviksemme, ja nyt ei ole enää aikaa mihinkään järjelliseen puheluun. Hyvästi, rakas Marcella, hyvästi. Neiti Raeburnin ei ole vielä kertaakaan tarvinnut odottaa minua aamiaiselle, vai mitä, Aldous? enkä aio tänään tehdä poikkeusta. Tulkaa nyt, Aldous! Teidän on tultava kotiin minun kanssani. Minä pelkään niin hirveästi noita poneja. Ette te saa ajaa, mutta jos ne alkavat pillastua, annan teidän vetää ohjaksista. Rakas, rakas Marcella, saanko tulla takaisin pian — oikein pian!"

Vielä muutamia oikullisia huudahduksia ja suuteloita, muutamia vihaisia silmäyksiä Frankiin ja määräyksiä Aldousille, joka ei ollut niin kerkeä hänen kutsuilleen kuin tavallisesti, ja viimein istui Betty selkä suorana ja kuumoittavin poskin Aldousin vieressä ponivaunujen etuistuimella.

"Tuletko mukaan, Frank?" kysyi Aldous, "kyllä täällä on sinullekin sijaa".

Hänen otsansa oli suuttumuksen uurteessa. Puhuessaan hän ei katsonut Frankiin, vaan Marcellaan. Tämä seisoi hiukan syrjässä oven varjossa, hänen ryhtinsä oli ylpeä ja väistävä. Huokaus, puolittain tuskainen, puolittain alistuvainen, pusertautui Aldousin rinnasta.

"Kiitos vaan, minä kävelen", vastasi Frank kiukkusesti.

* * * * *

"No, suvaitsetteko nyt selittää minulle, miksi olette tuon näköinen ja puhutte tuollaista pötyä?" virkkoi Marcella purevan rauhallisesti, kun hän jälleen oli kirjastossa Frankin kanssa, joka punaisena kasvoiltaan hiusmartoon saakka puheli itsekseen katkonaisin sanoin.

"Etteköhän te sitä arvanne", sanoi Frank nuhtelevaisesti paiskautuen uudelleen takan ääreen istumaan.

"En rahtustakaan!" sanoi Marcella; "te olette töykeä Betylle ja ärtyisä minua kohtaan, ja se kaiketi tietää, että olette onneton. Mutta miksi juuri teillä olisi lupa purkaa tuultanne, kun ei se ole sallittu muille."

Frankilta pääsi ähkyvä ääni.

"No niin", sanoi hän heittäytyen traagillisen tyyneksi ja ottaen hattunsa, "pian te kaikki pääsette minusta rauhaan. Huomenna lähden kotiin, ja seuraavana päivänä lunastan piletin Kaliforniaan."

"Te!" huudahti Marcella, "tekö Kaliforniaan! Mikä oikeus teillä on Kaliforniaan lähteä?"

"Mikäkö oikeus?" Frank tuijotti häneen äimistyneenä ja puhkesi sitten sanomaan: "Kun tyttö kiduttaa miestä kuten Betty on minua kiduttanut, ei ole muuta neuvoa kuin korjata luunsa. Ja sen minä tottakin teen, sanokoot muut mitä sanovat."

"Ja mitä aiotte siellä toimittaa? Arvatenkin — metsästää ja muuten huvitella?" Frank empi.

"Enhän minä tietenkään voi ristissä käsin maleksia", valitteli hän. "Kai minä siellä metsästän."

"Onko teillä oikeutta siihen? Onko teillä sen enempää oikeutta siihen kuin virkamiehellä, joka laiminlyö tehtävänsä ja tuhlaa yleisiä varoja?"

Frankin silmät pyöristyivät.

"En totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän viimein harmistuneena, "enkä välitä arvata".

"Kyllä te sen pian käsitätte. Te olette perinyt isänne maatilan. Teidän lampuotinne maksavat teille arennin, jonka he ovat ansainneet kättensä työllä. Aiotteko antaa mitään tulojenne, kauniin talonne ja joutilaisuutenne korvaukseksi?"

"Oh! se on taas teidän sosialismianne!" huudahti nuori mies ärtyneenä hänen äänestään. "Korvausta muka? No, hehän saavat maata minulta."

"Jos minä olisin puhdasverinen sosialisti", sanoi Marcella tuikeasti, "niin sanoisin teille: menkää! Mitä ennemmin luovutte kaikista velvollisuuksista, jotka sitovat teidät maatilaanne, sitä selvemmin todistatte maailmalle, että te ja koko säätyluokkanne olette hyödyttömiä parasiitteja, ja sitä pikemmin pääsemme teistä. Mutta, ikävä kyllä, en ole kyllin vankka sosialisti puhuakseni näin. Minä horjun — en tiedä itsekään mitä tahdon. Mutta siitä ainakin olen varma, että jollette te tilanomistajat käsitä asemaanne viraksi ja kutsumustanne täydellä todella, ei koko sivistyneessä maailmassa ole olemassa hyödyttömämpää kuhnurijoukkoa kuin te."

Mahtoiko hän suomia poloista Frankia näin säälimättömästi päästäksensä eroon omasta rauhattomuudestaan ja tuskastaan. Jos niin oli asianlaita, ei ainakaan Frankilla ollut vihiä siitä. Hän oli vain siitä selvillä, että häntä kohdeltiin häpeällisesti. Hänen aikomuksensa oli ollut purkaa Marcellalle sydämensä, mutta sen sijasta saarnattiin hänelle nyt velvollisuuksista, joita hän tähän asti oli tuskin yhtään vaivaantunut ajattelemaan, surut ja huvitukset kun olivat kauttaaltaan vallanneet hänen harrastuksensa.

"Kyllä itsekin tiedätte puhuvanne pelkkää pötyä", murahti hän, mutta vältti samassa Marcellan liekehtivää katsetta. "Olkoon että olen joutilas, mutta on niitä paljon joutilaampiakin ihmisiä — ihmisiä, jotka elävät rahoillaan, ja joilla ei ole mitään maatilaa kiusanaan, — ei niin tikkua ristiin pantavana."

"Heitä päinvastoin voi puolustaa. Sillä heillä ei ole edessä mitään selvää, synnynnäistä kutsumusta kuten teillä, ja minä toistan vieläkin, että teillä ei ole oikeutta viettää lupa-aikaa ennenkuin olette sen ansainnut. Ensin teidän on kunnolleen opittava tehtävänne ja sitten ryhdyttävä tointanne hoitamaan. Ottakaa itsellenne kahdeksan tunnin työ-aika kuten muut ihmiset! Kuka te olette, että saisitte aina vaan kakkua syödä, kun muiden on tyydyttävä kovaan kannikkaan?"

Frank astui akkunan luo ja tuijotti ulos, selin Marcellaan. Marcellan sanat pistelivät ja kiukuttivat häntä, mutta hän tunsi olevansa liian viheliäinen kiistelemään.

"Minulle olisi aivan yhdentekevä", virkkoi hän viimein matalalla äänellä Marcellaan kääntyen, "syönkö kakkua vai kovaa kannikkaa, jos vain Betty huolisi minusta".

"Luulette siis todella, että hän huolisi teistä paremmin, jos pötkitte täältä tiehenne", sanoi Marcella säälimättömästi. "Onhan aivan ymmärrettävää, että Betty epäröi nähdessään mikä ero on teidän — ja — ja muiden ihmisten välillä."

Frank tarkasteli häntä synkkänä.

"Tarkoitatte varmaan lordi Maxwelliä?"

Seurasi kotvan äänettömyys.

"Tarkoitan jokaista", sanoi Marcella viimein tulta kohennellen, "joka niin ruumiillisella kuin henkisellä työllään rehellisesti maksaa sen, minkä yhteiskunta on hänelle antanut — ainakin mikäli hän kykenee".

"Kuulkaapa nyt", alkoi Frank ja kävi aivan kukistuneena istumaan Marcellan viereen. "Älkää enää minua näykkikö. Minä olen huono mies — laiskuri — en sentään luule huono olevani. — Mutta kaikki nuhdesaarnat ovat tehottomia niin kauan kuin Betty rääkkää minua tällä tavalla. Tiedättekö, miten hän vastikään käyttäytyi."

Marcella alistui kuuntelemaan. Frank vilkasi häneen tavantakaa syrjästä, mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä tytön mielessä liikkui. Hän istui aivan hiljaa Frankin kuvaillessa; Aldousin ja Betyn alituista yhdessäoloa ja neiti Raeburnin vehkeitä. Samoin kuin Lontoossa silloin, kun hän ensin teki Marcellan uskotukseen, oli Frankilla nytkin epämääräinen tunnelma, ettei hän menetellyt varsin hienotunteisesti. Mutta toiselta puolen oli hän liian onneton malttaakseen mielensä ja hän toivoi voivansa tavalla tai toisella taivuttaa Marcellaa liittolaisekseen.

"Niin, ei minulla ole tähän kaikkeen muuta sanottavaa", sanoi tämä viimein kärsimättömästi, kun Frank herkesi puhumasta, "kuin että kysykää Häneltä ja tehkää loppu asiasta! Ehkäpä hänessä silloin herää jonkinverran kunnioitusta teihin. Ei, auttaa teitä en tahdo, mutta kyllä säälin teitä, jollette onnistu — sen lupaan. Ja nyt on teidän mentävä."

Frank läksi, ja vaikka hän arveli joutuneensa perin sydämettömän kohtelun alaiseksi, tuntui hänestä sittenkin kuin olisi hän noussut virkistävästä, moraalisesta kylvystä.

Marcella jäi yksikseen ja istui kotvan aikaa aivan liikkumattomana vanhassa kirjastossa. Nuoren miehen vetoaminen häneen pulassaan harmitti häntä, mutta samassa hän jo katui olleensa niin suorasukainen häntä kohtaan. Mutta Frankin kertomusta ajatellessaan pusersi ahdistava tuska hänen rintaansa — tuska, jota hän ei rohjennut selvitellä itselleen ja joka tavantakaa kumminkin haihtui epäilyihin.

Mutta yksi asia ainakin oli varma ja se oli se, että Aldous oli hänelle puhunut "naimisista!". Hänen sieramensa laajenivat, povi huohotti, ja häntä kuohutti palava suuttumus, jonka hän tiesi epäoikeutetuksi, vaikka ei voinut sitä tyynnyttää. Mutta hän tiesi yhtäkaikki, ettei hänellä ollut mitään anteeksiannettavaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna Marcella läksi kylälle ottaakseen selkoa muutamista, uusia työväenasuntoja koskevista seikoista. Matkalla hän poikkesi pappilaan ja naputti puutarhanovelle toivoen tapaavansa Mary Hardenin ja saavansa hänestä seuraa.

Melloriin tultuaan ei hän ollut usein tavannut Maryä. Mutta jo ensi näkemällä häntä oli huolettanut pastorin sisaren riutunut, veretön ulkomuoto ja alistuva vaitonaisuus, joka oli Marcellalle aivan uutta. Yksitoikkoinen elämäkö hänet oli murtanut? vai olivatko sisarukset kumpikin tapansa mukaan näännyksissä liiasta työstä ja niukasta ravinnosta, kuten usein ennenkin.

Pastori oli vastaanottanut Marcellan entisellä lempeällä, vaikka hieman viileällä ystävällisyydellään. Kaksi vuotta takaperin hän oli ravistanut päätään Marcellan mielipiteille ja parannusyrityksille, ja usein peittelemättä niitä moittinutkin, ainakin Marylle. Nyt hän oli painanut alas entisen arvosteluhalunsa ja oli hyvin kärkäs pysymään hyvissä väleissä Mellorin omistajan kanssa, sillä hänestähän tästä puoleen poloisen kylän vaurastus oli riippuva.

Marcellan naputukseen kuului vastaukseksi huoneen sisästä heikko "Tulkaa sisään". Hän astui ruokasaliin ja tapasi Maryn istumassa vesissä silmin pienen pöydän ääressä. Hänen edessään oli läjä kirjeitä, jotka hän kiireesti työnsi syrjään Marcellan tullessa sisään. Mutta hän ei yrittänyt salata mielenliikutustansa.

"Mitä nyt, Mary kulta? Kerrohan minulle", sanoi Marcella käyden istumaan hänen viereensä ja painaen lempeän suutelon Maryn kädelle.

Ja Mary kertoi. Se oli hänen elämäntarinansa — koruton, jokapäiväinen tarina, jommoisen kätkee sydämeensä moni yksinäinen, maailman poluilla huomaamattomana vaelteleva ristinkantaja. Kun Charles Harden jonkun aikaa luennoi Oxfordin yliopistossa omassa osakunnassaan, oli Mary, joka silloin oli aivan nuori, asunut hänen luonaan vuoden ajan. Charlesin ystävät, heistäkin useimmat pappismiehiä tai papiksi aikovia ja hänen laisiaan muutenkin, tulivat useasti sunnuntai-teelle heidän luokseen tai ottivat osaa heidän vaatimattomiin huvituksiinsa. Näistä oli muuan nuori pappi, joka juuri oli alkamaisillaan ensimäisen virkavuotensa, rakastunut Maryyn. Tämä ei vielä nytkään voinut puhua tästä rakkaussuhteesta, vapisevalla äänellä hän vain pyyhkäisemällä kosketti sitä ja kiirehti sitten jutun surulliseen kehitykseen. Herra Shelton sai toivomansa papintoimen eräässä Lincolnshiren pitäjässä ja nuoret toivoivat voivansa viettää häitä vuoden tai parin kuluttua. Mutta purevan kylmänä talvi-iltana, kun herra Sheltonin oli pakko, viedessään Pyhää Ehtoollista erään kuolevan pitäjäläisensä luo, kulkea nummen läpi, joka oli seudun tuulisimpia, oli hän vilustunut niin pahasti, että ankara nivelluuvalo oli seurauksena. Ja voi ihmiskohtalon salaisia oikkuja! Tästä kärsimyksestä, jonka hän oli itselleen hankkinut jalolla uhrautuvaisuudellaan, kehittyi ennen pitkää pahempi tauti — morfiinihimo, jonka hävittävä vaikutus pian alkoi näyttäytyä niin ruumiillisesti kuin sielullisesti. Sen huomasi ensin onnettoman veli, joka kuletti hänet Lontooseen parantumaan. Itse hän sillä välin kirjoitti Marylle ja antoi hänelle takaisin vapautensa. "Minulla ei enää ole minkäänlaista tahtoa, en ole enää mies", kirjoitti hän. "Minä solvaisisin sinua, ellen purkaisi liittoamme ja synnillistä olisi sinunkin siinä pysyä." Charles, joka arvosteli asiata heltymättömältä, askeettiselta näkökannalta, oli samaa mieltä ja niinpä Mary murtuneella mielellä alistui.

Mutta toivo leimahti vielä kerran eloon. Veljen huolet ja rakkaus eivät jääneet palkitsematta, huhuttiin, että hän oli perinpohjin parantunut ja että hän aikoi uudelleen ryhtyä työhönsä. "Juuri kaksi vuotta sitten, silloin, kun sinä tulit tänne, rupesin minä uskomaan, että kaikki saattaisi vielä kääntyä hyväksi" — Mary puhkesi uudelleen kyyneliin — "Mutta oltuaan kuusi tai kahdeksan kuukautta papillisessa työssä Lontoossa, sai hän vian keuhkoihinsa ja hänen morfiinin tuhoama ruumiinsa ei pystynyt lujaa vastarintaa tekemään."

"Viime joulukuussa hän kuoli Madeirassa", sanoi Mary hiljaan. "Minä tapasin hänet ennenkuin hän lähti Englannista. Me kirjoitimme toisillemme loppuun asti. Rauhallisena ja Herran tahtoon tyytyen hän täältä erosi. Tämä kirje on Madeiran kappalaiselta, joka oli hyvin ystävällinen hänelle ja on luvannut minulle pitää huolta hänen haudastaan."

Siinä kaikki. Se oli sentapainen tarina, jonka saattoi arvatakin pyöreäposkisella, haikeamielisellä Mary Hardenilla olleen, ja hän kertoi sen uskonnolliselle ja yhteiskunnalliselle käsityskannalleen ominaiseen tapaan, vanhentunein, kulunein lauselmin, jotka eivät ainakaan hänen silmissään olleet vielä kadottaneet alkuperäistä tuoreuttaan ja merkitystään.

Marcellan harras osanotto kuvastui hänen kasvoillaan. He puhelivat vielä puolen tuntia tästä, mutta sitten kietoi Mary käsivartensa ystävänsä kaulaan.

"Kas niin!" sanoi hän, "nyt ei puhuta enää siitä. Olen hyvilläni, että kerroin sinulle. Se oli minulle oikea lohdutus. Ja — en tarkoita pahaa — mutta ennen aikaan en olisi voinut kertoa sinulle tätä — on ihan kumma kuinka paljon enemmän sinusta pidän nyt kuin silloin, jos kohta mielipiteemme nytkin törmäävät yhtä paljon yhteen."

Molemmat nauroivat, vaikka vesissä silmin.

He läksivät yhdessä kylälle astelemaan. Kun he lähestyivät Hurdin entistä mökkiä, joka nyt oli tyhjä ja revittäväksi tuomittu, vetäytyi inhoa tietävä piirre Marcellan suun ympäri.

"Joko kerroin sinulle uutisen Minta Hurdista?"

Mary ei ollut kuullut mitään, ja niin Marcella kertoi hänelle tuon ihmeellisen ja tympäsevän uutisen, joka oli tullut hänen kuuluvilleen Amalfissa. Jim Hurdin leski oli menossa uusiin naimisiin sen merkillisen, roikelosäärisen "lausunnon professorin" kanssa, jolla oli italialainen nimi ja vilkkuvat silmät, ja joka asui Brown Buildingissä kerros alempana heitä. Marcella oli lujasti vakuutettu siitä, että hän oli veijari — että hän ansaitsi elantonsa kaikenmoisilla pikku petkutuksilla, että hän oli saanut vihiä Mintan eläkkeestä. Mutta joka tapauksessa, tuli hänestä kelpo aviomies tai Mintan rahoista eläjä ja vaimoaan lyövä heittiö, niin jo se seikka, että Minta saattoi ajatella uusia naimisia, oli tytöstä hirveä.

"Mennä naimiseen sen ihmisen kanssa!" sanoi hän. "Mennä uudelleen naimisiin! Eikö se ole uskomatonta?"

He olivat saapuneet mökin edustalle. Marcella jäi silmänräpäykseksi katselemaan sitä. Hengessään näki hän taas onnettoman vaimon tainnuksissa penkillä, näki kääpiön istuvan käsiraudoissaan vartiansa vieressä tylsällä katseella permantoon tuijottaen, ja uudelleen tunsi hän sen aamuhetken raatelevan sieluntuskan, jolloin hän oli tukenut vaimon avutonta sielua.

Ja tätä murhenäytelmää seurasi nyt tällainen loppu. Marcellaa oikein iljetti kun hän sitä ajatteli. Ja Mary, jonka uskonnolliset periaatteet eivät suvainneet toista avioliittoa, oli jotenkin samaa mieltä.

No niin — jos Minta olisi ollut täällä puolustautumassa, ei hän varmaankaan olisi voinut kilpailla Marcellan ja Maryn kanssa väittelyssä, eivätkä he arvatenkaan olisi ymmärtäneet tai hyväksyneet hänen selittelyjään.

"Mahtaneeko lordi Maxwell yhä jatkuvasti maksaa hänelle eläkettä?" sanoi Mary.

Marcella pysähtyi vaistomaisesti.

"Vai hänen tointaanko se sitten olikin?" virkahti hän. "Olisihan minun pitänyt se arvatakin."

"Sinä et siis tietänyt?" huudahti Mary hätääntyneenä. "Oh! silloin ei minun olisi pitänyt puhua siitä mitään."

"Kyllä minä oikeastaan sen aavistinkin", sanoi Marcella lyhyesti, ja he jatkoivat matkaa äänettöminä.

Pian he seisoivat rouva Jellisonin soman ja hauskannäköisen asunnon edustalla, kylän äärimäisessä reunassa, maantiestä vasemmalle. Kuistin kohdalla kukki jo päärynäpuu, ja kevään ensi vihanta peitti pienen puutarhan pensaat.

"Tuletko sisään?" sanoi Mary. "Tahtoisin tavata Isabella Westallin."

Marcella säpsähti nimen kuullessaan.

"Miten on hänen laitansa?" kysyi hän.

"Hän on entisellään. Hän ei ole koskaan tullut selväjärkiseksi siitä lähtien. Mutta hän on aivan harmiton ja rauhallinen."

He tapasivat rouva Jellisonin ja hänen tyttärensä lieden ääressä istumassa pienen kuusivuotiaan Johnnien häärätessä äidin ja isoäidin aloissa. Rouva Jellison palmikoi olkia kuten tapansa oli; hänen punaisen oljen värjäämät sormensa liikkuivat hämmästyttävän nokkelasti. Isabella istui jouten, kädet helmassa kuten aina. Hän töllisteli Marcellaa ja Maryä, kun he tulivat sisään, mutta ei muuten kiinnittänyt mitään huomiota heihin. Hänen voimakkaat, traagilliset kasvonsa olivat nyt jäykistyneet ja ilmeettömät ja niiden intohimoton tyhjyys säälitti ja kauhistutti Marcellaa.

Hän kävi istumaan lesken viereen ja otti häntä kädestä. Rouva Westall salli hänen hetken aikaa pidellä sitä, sitten hän äkkiä tempasi sen irti ja rypisteli synkästi silmäkulmiaan.

"Niin! niin! ei sitä koskaan tiedä kuinka paljon Isabella ymmärtää ja on ymmärtämättä", puheli rouva Jellison Marylle. "En minä aina tiedä mitä hänen mielessään liikkuu, mutta ei hänestä suurta vaivaa ole. Ja se poikaviikari, se on oikea kullanmurunen meille. Koulussa panee hän kaikki nauramaan. Opettaja kysyi häneltä tässä tuonoin Ananiaksesta ja Safirasta. 'Johnnie', kysyi hän, 'mikä sai heidät sellaista ilkeyttä tekemään?'. 'Tiedänkös minä', vastasi poika, 'mutta pöllöjä he vaan olivat' arveli hän. Niin, Herra paratkoon, ei hän sentään sitä pahalla sanonut. Kiitos vaan kysymästä, neiti, hiljakseen sitä eteenpäin mennään, vaikka talvella minulla oli se uusi tauti, jota sanotaan 'flunsaksi'. Kehno minä olinkin. 'Käykää vuoteeseen, rouva Jellison', sanoi tohtori Clarke,' tai teidän käy huonosti'. Mutta minä viis siitä, mitä hän sanoo. Olenhan minä tuntenut hänet siitä alkaen kun hän oli Johnnien pituinen. Minä vain retustelin ympäri täällä, mutta eräänä aamuna minä olin vähällä läkähtyä ja silloin minä hoipertelin huoneeseen ja otin aika siemauksen paloviinaa" — hän katsahti Maryyn anteeksipyytävällä katseella, sillä hän oivalsi, että pastorin sisar tietystikin paheksuen kuunteli häntä — "ja uskotte tai ei, mutta tauti meni menojaan siinä samassa. Ensin minä yskin niin että luulin olevani henkihieverissä, mutta — minä ryyppäsin pullon loppuun asti — apua siitä lähti, ja nyt olen taas hyvissä voimissa." Maryn onnistui pitää sisässään moisen parannuskeinon paheksuminen, ja vanhus jutteli edelleen kertoen kylänuutisia vilkkaasti ja lystikkäästi, joskin niistä vilahti tuontuostakin esiin hänen alhainen mielipiteensä ihmiskunnasta.

Kun tytöt hyvästelivät häntä, sanoi hän viekkaalla äänenpainolla Marcellalle:

"Entä se oljenpalmikoiminen, neiti? — vai saako siitä kysyä?" Marcella punastui.

"Niin, sitä minun pitää tuumia, rouva Jellison. Meidän täytyy piakkoin pitää kokous kylässä ja keskustella siitä?"

Vanhus nyökähytti päätänsä ovelan näköisenä, mutta mitään vastaamatta ja seurasi poistuvia katseillaan.

"No kai Jimmy Gedge pysyy hengissä minun aikani", hihitti hän itsekseen.

* * * * *

Eipä Marcella itsekään tällä hetkellä sen paremmin kuin rouva Jellison luottanut omaan kykyynsä parannella olosuhteita, jotka "meidän Herramme ja luonto" vanhuksen arvelun mukaan olivat jo ammoisia aikoja sitten säätäneet. Kotimatkalla kulki hän kylän läpi ja hänen silmänsä viivähti synkällä katsella kaikessa — nuorissa tytöissä, jotka siistimättöminä istuivat kynnyksellä olkia palmikoimassa, kujilla leikkivissä lapsissa, kapakkain seutuvilla vetelehtevissä miehissä, vanhoissa ja nuorissa, jotka paljastivat päänsä hänelle.

"Mary!" puhkesi hän sanomaan, kun he lähestyivät pappilaa. "Kohta minä täytän neljäkolmatta. Paljonko pahaa luulet minun saaneen aikaan täällä, kun olen neljänseitsemättä vanha." Mary nauroi hänelle ja koetti rohkaista häntä. Mutta Marcellan mielikarvaus ei ollut poistettavissa.

"Väki täällä ei kaipaa", sanoi hän painokkaasti, "aineellista apua; sitä apua, jota minä voin antaa, ei väki täällä niin paljon kaipaa kuin henkistä kehitystä. Kunhan voisin opettaa heitä ottamaan itselleen — ottamaan vaikka ahnaasti ja itsekkäästi, jos vain ottavat. Eihän minun antamisillani ole mitään todellista ja pysyväistä arvoa." Mary oli kauhistunut.

"Sinä et ole parempi herra Cravenia", huudahti hän. "Hän sanoi eilen Charlesille, että häntä niin iljettää, kun kylän vanhat vaimot — jotka voisivat olla heidän isoäitejään — niiaavat heille ja että hän tekee voitavansa saadakseen vastaisuudessa sellaiset tavat täältä poistumaan. Ehkäpä oletkin vielä — herra Whartonin kannalla siinä, että Charlesin ja minun pitäisi heittää sikseen kaikki hyväntekeväisyyshommat. Mutta älä yritäkään. Me olemme vanhoillisia ja tulemme aina olemaan."

Whartonin nimeä mainittaessa Marcella kohotti ylpeästi päätänsä pystyyn ja hänen kasvoillaan aaltoilivat vaihtelevat ilmeet.

"Muistuttelen usein mieleeni, mitä herra Wharton sanoi, täällä kylässä ollessaan", virkkoi hän viimein. "Hänen puheessaan oli usein eloa, suolaa ja voimaa. Minä en tahdo unohtaa, mitä hän sanoi, vaan mitä hän oli!"

He erosivat samassa, ja Marcella astui verkalleen kotiinpäin. Heräävä kevät ja huhtikuun lauha ilma eivät milloinkaan ennen olleet tuottaneet hänelle niin haikeata ja painostavaa mielialaa kuin tänään.