II LUKU

"No, Marcella, joko lady Winterbournen kanssa olette saaneet oljenpalmikoimis-kurssinne alkuun?"

Rouva Boyce istui käsitöineen vierashuoneen akkunan luona koettaen käyttää hyväkseen nopeasti häipyvää päivänvaloa. Oltiin joulukuun loppuvaiheilla. Marcella oli palannut kylältä tavallista aikaisemmin, sillä odotettiin vieraita teelle. Uupuneena hän heittäytyi tuolille äidin viereen.

"Kymmenen tai yksitoista naista on ilmoittautunut, mutta vain nuoria, ei yksikään vanhoista halua tulla. Lady Winterbournelle on suositettu hyvin taitavaa opettajaa Danstablesta, ja toivomme jo ensi viikolla pääsevämme alkuun. Rahaa on tarpeeksi kolmen kuukauden palkkoihin."

Väsymyksestä huolimatta sädehtivät hänen silmänsä tyytyväisyydestä. Työ-innon synnyttämä tarmo ja joustavuus ilmeili kasvoissa ja liikkeissä.

"Mistä saitte rahaa hankituksi?"

"Aldous on pitänyt huolta siitä", vastasi Marcella lyhyesti.

Rouva Boyce kohotti olkapäitään tuskin huomattavasti.

"Entä työnne tulokset — minne ne joutuvat?"

"Lady Winterbourne tuntee Lontoossa kaupan, joka on luvannut ostaa mitä valmistamme, jos siitä vain tulee kalua. Emme tietysti ole otaksuneetkaan, että yritys on kannattava."

Marcellan selitykset annettiin jonkinlaisella nyreällä itsepuolustuksen äänellä. Seudun olkikudos-teollisuutta, joka, oltuaan vuosikausia riutuvassa tilassa, nyt lopultakin oli tykkänään kuolemassa, lady Winterbourne ja Marcella koettivat uudelleen elvyttää ja järjestää ajanmukaisemmaksi. Kylän vaimoille, jotka karkeammalla oljenpalmikoimisella ansaitsivat nykyisin korkeintaan kuusi penceä viikossa, oli opetettava, ei vain hienompaa ja siromuotoisempaa palmikoimista, vaan myöskin palmikkojen kiinniompelemista ja niiden muodostamista hatuiksi ja lakeiksi — taito, jota tähän asti oli yksinomaan tunnettu ainoastaan parissa isommassa naapurikaupungissa.

"Vai ette arvele sen kannattavan?" toisti rouva Boyce. "Eikö tulevaisuudessakaan?"

"Niin, näetkös, me maksamme työpalkkaa viikossa kaksitoista tai neljätoista shillingiä. Meidän on hankittava työaineet ja huone — ja hinnat ovat nykyisin hyvin alhaalla. Koko teollisuushaara on rappiolla."

Rouva Boyce nauroi.

"Niin, niin, kyllä käsitän. Montako työntekijää luulette voivanne saada kokoon?"

"Mahdollisesti kaksisataa, jos lasketaan kaikki kolme kylää yhteen. Se on elähyttävä koko seutua!" huudahti Marcella, ja säde sisäistä lämpöä puhkesi kasvoille hänen tahtomattaankin.

Rouva Boyce hymyili taas siirtyen samassa vieläkin lähemmä akkunaa.

"Onko Aldous selvillä siitä, mitä te oikeastaan suunnittelette?"

Marcella punastui.

"On tietysti. Se on 'hyvitystä' — ei muuta."

"Tarkastaako hänkin asiaa sinun kannaltasi?"

"Taloudellisesti katsoen hän tietysti pitää meitä mielettöminä", sanoi Marcella kärsimättömästi. "Niin me olemmekin. Asiain nykyisellä kannalla ollessa on aina taloudellisesti mieletöntä huolehtia poloisista lähimmäisistään. Mutta hän on yhtä tyytymätön nykyisiin oloihin kuin minäkin."

"No, onneksi on hänellä paksu kukkaro", sanoi rouva Boyce huolettomasti. "Mutta mikäli minä ymmärrän, et kumminkaan aio vaatia, että hän uhraa kaiken omaisuutensa oljenpalmikoimiseen. Aldous kertoi minulle eilen vuokranneensa teille talon Hertfordinkadun varrelta?"

"Me tulemme elämään hyvin yksinkertaisesti", sanoi Marcella nopeasti.

"Mitä, eikö edes omia ajoneuvoja?"

Marcella empi.

"Hevonen säästää aikaa. Ja jos meidän on liikuttava paljon ulkona, käy se melkein halvemmaksi kuin ajurit."

"Vai aiotte liikkua paljon ulkona? Lady Winterbourne mainitsi tuonnoin aikovansa esittää sinut hovissa toukokuussa."

"Neiti Raeburn ei anna minulle rauhaa", huudahti Marcella. "Hän väittää, että koko perhe saa hävetä, ellen siihen suostu. Mutta et tietysti voine kuvailla — —"

Hän lakkasi puhumasta ja otti hatun päästään, työntäen hiukset otsalta. Säteilevä ilme oli haihtunut kasvoilta, niissä kuvastui nyt vain väsymystä ja ärtyisyyttä.

"Että pitäisit siitä?" täydensi rouva Boyce tylysti. "No niin, enpä tiedä. Nuoret naiset yleensä ihailevat kauniita pukuja, loistavaa seuraelämää ja huomattavaa asemaa maailmassa. Etkä sinäkään, Marcella, tietääkseni ole mikään askeetti."

Marcella vääntelihe sisäisestä tuskasta.

"Minun on mukauduttava oloihin", vastasi hän ylpeästi. "Olot saattavat olla sietämättömiä, mutta niitä ei aina voi välttää."

"Niinpä niin, mutta minäpä en, kultaseni, usko, että ne olot, joihin nyt joudut, ovat sinusta sietämättömiä. Niin mieletön et mahtane olla. Joko olet kuullut, miten suuren vuotuisen määrärahan Aldous on lopullisesti sinulle vahvistanut?"

"En", vastasi Marcella lyhyesti. "En ole kysellyt isältä enkä muiltakaan."

"Tänä aamuna se vasta päätettiin. Isäsi mainitsi sen minulle sivumennen ulos mennessään. Sinä saat kaksituhatta puntaa vuodessa omaksi käyttötarpeeksesi."

Rouva Boycen ääni oli kuiva ja sitä seuraava silmäys tyttäreen omituisen vihamielinen, mutta Marcella ei sitä huomannut.

"Liian paljon", virkkoi hän hiljaa.

Hänen päänsä painui jälleen tuolin selkämystä vastaan ja hänen väsyneet katseensa vaelsivat pitkin hämärään peittyvää nurmikkoa ja lehtokujaa.

"Hän sanoi tahtovansa, että sinä tuntisit itsesi aivan riippumattomaksi, ettei mikään estäisi sinua toteuttamasta omia suunnitelmiasi. Oh, kellä on niin monta suunnitelmaa mielessä kuin sinulla, sille se ei ole liian paljon. Käsittele sinä vain säästäen rahojasi. Pidä ne itselläsi. Hanki niillä mitä itse tarvitset eikä mitä muut tarvitsevat."

Nytkin jäi rouva Boycen käytöksessä ilmaantuva katkeruus Marcellalta huomaamatta. Vieno ilme — säälin ilme — lennähti hänen kasvoilleen. Rouva Boyce alkoi korjata työnsä pois, sillä pimeältä ei hän enää nähnyt ommella.

"Asiasta toiseen", virkkoi hän äkkiä. "Sinulle tulee kai lähimmässä tulevaisuudessa aika paljon työtä äänien hankkimisessa Aldousille? Isäsi sanoo, että vaalit ovat helmikuussa."

Marcella liikahti levottomasti.

"Aldous tietää", sanoi hän "viimein, että olen monessa asiassa eri mieltä hänen kanssaan. Hän on niin innostunut tuohon pikkuviljelijäin lakiehdotukseen. Ja minä en voi sitä sietää. Se on vain taka-askel."

Rouva Boyce kohautti silmäkulmiaan.

"Sepä ikävä. Sillä hän jutteli minulle, että hän tulee parlamentissa panemaan kaikki voimansa liikkeelle saadakseen sen hyväksytyksi. Eiköhän lopultakin ole otaksuttava, että hän sen asian käsittää paremmin kuin sinä?"

Marcella ojentautui äkkiä suoraksi ja otti tuolilta päällysnuttunsa, hattunsa ja hansikkaansa.

"Ei tässä nyt tiedoista ole puhetta, äiti, vaan periaatteista. Saattaa kyllä olla, etten minä tiedä paljon mitään, mutta tietävät ainakin ne jotain, joiden oppia seuraan. Kaikkia asioita voi arvostella kahdella tavalla. Kun Aldous minua kosi, sanoin hänelle mihinkä puolueeseen kuulun ja varoitin häntä seurauksista. Mutta se ei järkähyttänyt hänen päätöstään."

Rouva Boycen hieno suu värähti hiukan.

"Vai niin, arvelet ehkä, että Aldous sillä hetkellä punnitsi asiaa yhtä kylmäverisesti kuin sinä?"

Marcella ensin säpsähti, mutta sitten hermostunut suuttumus sai hänessä vallan.

"Tämä on sietämätöntä, äiti!" huudahti hän. "Jo ennenkin olet vetänyt sitä nuottia, että minä otan Aldousin muka vain omain itsekkäiden pyyteitteni tähden — että olen hänelle arvoton. Muut ajatelkoot mitä tahtovat, mutta että sinäkin —"

Ääni katkesi ja vedet kiertyivät silmiin. Hän oli uupunut ja kiihottunut. Äidin kohtelu oli useasti tyly, milloin he olivat kahdenkesken, ollen räikeänä vastakohtana sille ihailun ja hienotunteisuuden ilmakehälle, joka Marcellaa ympäröi Aldousin seurassa, kylässä tai Winterbournein luona, ja tällä hetkellä se tuntui hänestä sietämättömältä.

Rouva Boyce katsahti ylös vakavampi ilme silmissään.

"Sinä käsitit väärin, rakas lapsi", sanoi hän levollisesti. "Toisinaan en voi olla kummastelematta sinua, mutta pahaa en milloinkaan sinusta ajattele. Kaiketi sinä pidät Aldousista."

"No mutta, äiti kulta", huudahti Marcella poissa suunniltaan.

Rouva Boyce kääri työnsä kokoon ja sulki ompeluvasun kannen.

"Kun menet vaatteitasi riisumaan, niin ilmoita samassa Williamille, että teellä tulee olemaan kuusi tai seitsemän henkeä. Muistaakseni mainitsit, että herra Hallin tulee Aldousin seurassa."

"Niin tulee ja myös Frank Leven. Koska herra Wharton saapuu?"

"Noin kymmenen minuutin kuluttua, jos juna on täsmällinen. Tuossahan isäsi jo tuleekin."

Marcella poistui ja rouva Boyce jäi tuokioksi yksin. Laihat kädet herpallaan helmassa hän nojautui akkunapieleen ja silmäili hajamielisenä talvista, hämärtävää puutarhaa. Hänen mielensä oli täynnä salaista ylenkatsetta ihmisiä kohtaan — tytär heihin luettuna — jotka kuvittelevat mielessään, että ihmiskohtalo on muutettavissa viikko palkkain korottamisella tai että kärsimykset elämässä tavalla tai toisella ovat riippuvat arkielämän pikku mukavuuksista. Voiko nälkää ja raatamista sanoa kärsimykseksi? Kadehtimatta, henkistä janoa tuntematta ei hän koskaan ollut nähnyt työläisnaisen tupansa lattiaa luuttuavan. Ei sellaiset asiat iske haavoja sydämeen, elämän suurista pettymyksistä ja suruista ne avautuvat. Leivästäkö ihminen vain elää? Hän oli usein joutua epätoivoon kuullessaan innostunein sanoin puhuttavan yhteiskunnallisista parannuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Rikkaaksi, perin rikkaaksi oli Marcella tuleva. Aldousin nykyiset tulot, Marcellalle määrätty vuotuinen osuus niistä vähennettyinä, olivat — isoisän kuoltua hänelle tulevaa perintöä lukuunottamatta — paljoa suuremmat kuin mitä itse herra Boyce, jolle Maxwellien rikkaudet olivat alituisena silmätikkuna, oli voinut otaksua.

Rouva Boyce oli ensin ällistynyt kuullessaan tyttärensä kihlauksesta, mutta pian hän jälleen oli yhtä järkähtämättömän levollinen kuin ennenkin. Piilipä kumminkin paljon salaista mielihyvää tuon ulkonaisen levollisuuden kätkössä. Marcella oli turvattu. Yhdellä taitavalla iskulla hän oli itse saanut enemmän aikaan kuin paraskaan, lapsensa menestystä hellivä äiti. Syksyllä rouva Boyce joskus rauhattomana oli kysellyt itseltään, mille kannalle hänen tulevaisuudessa oli asetuttava jäntevään, toimeliaaseen tyttäreensä nähden, joka näytti päättäneen omakseen vallata tuon saman maailman, josta äiti oli luopunut. Nyt oli pulma selvitetty, ja tarkkana tähystelijänä hän ei voinut olla ilkkumatta ajatellessaan, kuinka ratkaisevasti kohtalo oli sekaantunut asiaan.

Aldous Raeburnia rouva Boyce oli tuskin puhutellut ennen sitä päivää, jolloin Marcella julkaisi kihlauksensa. Kun rakastaja parin tunnin kuluttua syvästi liikutettuna anoi häneltä tyttären kättä, oli rouva Boyce vain vaivoin voinut suorittaa hellän äidin osaa. Hän oli kumminkin tehnyt parhaansa ollakseen ystävällinen, salatakseen ihmettelyään siitä, että herra Raeburn oli kosinut, että lordi Maxwell oli antanut suostumuksensa ja että Marcella niin helposti oli joutunut satimeen. Mutta rouva Boycea oli kohdannut yllätys myöskin mitä häneen itseensä tuli. Juteltuaan hetken aikaa tulevan vävypoikansa kanssa tuntui hänestä, kuin hän ensimäisen kerran viiteentoista vuoteen kykenisi tuntemaan ystävyyttä vierasta kohtaan. Hänen omituinen personallisuutensa ei voinut olla Aldousiin vaikuttamatta ja hän näytti myötätuntoansa tätä onnetonta naista kohtaan tuntein ja sanoin, jotka rouva Boycen tahtomattakin löysivät hänessä vastakaikua ja ymmärtämystä. Hän älysi selvästi herättäneensä herra Raeburnin harrasta, ritarillista sääliä. Mutta ensi kerran hänen elämässään ei toisten osoittama sääli häntä loukannut, ja Marcella piti silmällä äitinsä käytöstä uteliaana ja samassa keventynein mielin.

Sitten juteltiin pian vietettävistä häistä, lordi Maxwell lähetti herra Boycelle kohteliaaseen, mutta kylmähköön muotoon laadittuja tiedonantoja, "kreivikunta" kävi onnittelemassa, ja tänään oli Aldous Raeburn lopullisesti ilmoittanut omat tulonsa ja sen ohessa maininnut, kuinka suuren rahamäärän hän vuotuisesti maksaisi vaimolleen.

Kaikkiin näihin Marcellan tulevan rikkauden ja aseman näkyviin todisteltiin nähden rouva Boyce oli säilyttänyt tavallisen ivallisen välinpitämättömyytensä. Mutta viime aikoina, ja eritoten tänä päivänä, hän alkoi tuntea asemansa painostavaksi. Marcella oli tulemassa rikkaaksi ja riippumattomaksi, mutta hänen isänsä ja äitinsä olivat köyhät, jopa rahapulassakin, eikä ollut suurtakaan toivoa siitä, että heidän asemansa paranisi. Miehensä nurisevista viittauksista rouva Boyce ymmärsi, että arvon mukaisten myötäjäisten hankkiminen Marcellalle tyhjentäisi heidän viimeiset rahavaransa. Pian kai heidän oli pakko turvautua Marcellan kukkaroon? Painajaisen tavoin tämä pelko kidutti rouva Boycen herkästi nöyryytettyä ylpeyttä. Tämä ylpeys, jolla hän karkaisi itseään maailmaa vastaan, ei ollut koskaan ollut niin taipumaton, niin jäykkä, kuin tällä hetkellä omaa tytärtä vastaan suunnattuna. Heidän keskinäinen suhteensa oli kylmä, eivätkä he käsittäneet toisiansa. Kenessä vika oli, sen rouva Boyce piti yhdentekevänä.

* * * * *

Pimeä oli joutunut, ja rouva Boyce aikoi soittaa lamppua, kun hänen miehensä samassa astui sisään.

"Missä Marcella?" kysäisi hän heittäytyen tuolille äreän ja väsyneen näköisenä, kuten tapansa nykyisin oli.

"Meni vain riisuutumaan ja antamaan Williamille määräyksiä. Kyllä hän heti on täällä."

"Tietääkö hän mitään huomenlahjastaan?"

"Kerroin minä hänelle sen. Hän näytti ajattelevan, että Aldous on jalomielinen, vaikk'ei lahja hänestä sentään tuntunut olevan liian suurenmoinen. Ei maailmaa voi tyhjällä parantaa."

"Parantaa — loruja!" ärähti herra Boyce. "En ole eläessäni tavannut tolkuttomampaa ja itsepintaisempaa tyttöä. Mistä hän kaikki hullutuksensa on saanut? Miksi annoit hänen Lontoossa pitää seuraa noiden ihmisten kanssa? Nyt ei hänestä kenties enää tule kalua. Usko pois, että hän ennen pitkää tekee itsensä ja perheensä naurunalaiseksi."

"No, se on herra Raeburnin asia. Minä Marcellana kiinnittäisin jonkin verran huomiota hänenkin toivomuksiinsa. Mutta kaipa Marcella tietää mitä tekee."

"Tietää kylläkin. Herra Raeburn on järjiltänsä, sen jokainen näkee. Niin kauan kuin Marcella on huoneessa, on hän kuin noiduttu. Hänelle ei tuollainen sovellu, mies käy naurettavaksi. Minä sanoin hänelle, että hänen huomenlahjansa olisi riittänyt puolta pienempänäkin. Marcella on vain tuhlaava rahat hullutuksiin."

"Sanoitko sen herra Raeburnille?"

"Sanoin kuin sanoinkin. Vai niin!" — kiukkunen silmäys lensi vaimoon — "arvelit kaiketi, että tarkoitukseni olisi nylkeä häntä. Erinomaisen mieluista kuulla!"

Punaiset täplät puhkesivat vaimon kuihtuneille poskille. Mutta hän vastasi lempeästi, niin lempeästi että hänen miehensä arveli kerrankin voittajana suoriutuneensa. Hän suvaitsi leppyä, ja kun rouva Boyce asettui tulen ääreen ja jutteli hänen kanssaan vastoin tavallisuutta vapaasti ja ystävällisesti, niin hän pian tykkänään rauhoittui. Rouva Boyce puheli Marcellan myötäjäisistä, häistä ja viimeisistä vaaliuutisista. Mies istui liikkumattomana varjostaen kädellä silmiään tulenvalolta ja pistäen tuontuostakin sanasen väliin. Uusi pelko oli alkanut versoa hänen sielunsa sisimmässä — kuoleman pelko. Hän oli nyt täydelleen joutunut vaimonsa käsiin. Heidän pitkällinen kamppailunsa toisen ylivallasta oli päättynyt vaimon voittoon. Mies alistui hänen johdettavakseen tietäen ettei tulisi aikaan ilman häntä, ja tämä tietoisuus hänen tekojaankin johti ja korvasi periaatteiden puutetta hänen luonteessaan.

Mutta tätä hetkellistä lepoa ei kestänyt kauan, sillä hän kävi äkkiä rauhattomaksi, nähtävästi ruumiillisen pahoinvoinnin vaikutuksesta.

"Niin, minäpä usein toivon, että se olisi ollut tuo toinen mies", sanoi hän kärttyisesti. "Raeburn on niin riivatun ylimyksellinen. Luulenpa että hän loukkaantui siitä, mitä sanoin Marcellan oikuista ja mielijohteista, ja että varoitin häntä uskomasta niin paljon rahaa nuorelle tytölle, jolla on sellaisia kummia tuumia. Olisit nähnyt millaiseksi hänen naamansa meni. Aivan tyyni hän tietysti oli. Hän napitti takkinsa ja nousi lähteäksensä — ikäänkuin ei minun mielipiteeni merkitsisi enempää kuin tuo pöytä tuossa. Mutta olkoot vain rauhassa, sekä hän että hänen arvoisa isoisänsä. En minä aio heitä kiusata käynneilläni. He pitävät minua vastenmielisenä, minä heitä ikävystyttävinä — välimme on suora. Marcella käyköön täällä, jos tahtoo isäänsä tavata. Mutta sinun oivallinen kasvatustapasi, pitää hänet koko lapsuudenajan erillään meistä, ei liene suurestikaan edistänyt hänessä hellyyttä meitä kohtaan."

"Herra Whartoniako tarkoitat tuolla toisella miehellä?" virkkoi rouva Boyce yrittämättä puolustaa itseään tai Aldousia. "Häntä tietysti. Mutta hän astui, ikävä kyllä, liian myöhään näyttämölle. Miksei hän olisi kelvannut? Hän on yhtä hupsu kuin Marcella — hupsumpikin vielä. Hänellä on yhtä kierot mielipiteet kuin tytöllä — kuuluu kokouksissaan jaarittelevan vaikka mitä pötyä. Mutta toverina hän on peijakkaan hauska — hänen seurassaan ei ole tarvis punnita joka sanaa, mikä suusta lähtee. Luulenpa vaankin, että Marcella olisi häneen ihastunut. Kyllä he varoillaan olisivat kunnollisesti tulleet toimeen. Ei Wharton nälkää näe niin kauan kuin hanhenpaistia on saatavissa."

Rouva Boyce hymähti.

"Mikä panee sinut otaksumaan, että Marcella olisi mieltynyt herra Whartoniin? Hänen ajatuksensa ja harrastuksensa ovat ensi hetkestä asti pyörineet herra Raeburnissa."

"Kummako se — eihän täällä ketään muutakaan ollut", murahti herra Boyce. "Sehän on luonnollista. Se olkoon vain minun puolestani sanottu, että tämän talon ovet ovat aina avoinna herra Whartonille koko vaaliaikana, ajatelkoot Raeburnit siitä mitä tahtovat."

Hän kyyristyi eteenpäin ja survaisi hiilihangon liekkeihin niin raivokkaasti, että heikko liekki oli melkein sammua. Rouva Boyce ei enää hymyillyt. Hän käsitti varsin hyvin, mikä oli syynä hänen miehensä vaistomaiseen vastenmielisyyteen Aldous Raeburnia kohtaan ja ystävällisiin tunteisiin nuorta Whartonia kohtaan.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen herra Boyce lähti huoneesta. Vaimo tarkkasi hänen askeleitaan ja huomasi hänen astuvan vaivalloisesti. Rouva Boyce jäi tuokioksi seisomaan samalle paikalle käännellen sormuksia laihoissa sormissaan. Tohtori Clarke, seudun taitava ja kokenut lääkäri, oli viime kerralla talossa käydessään lausunut hänelle pari sanaa, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä. Lujan tahtonsa kaikella voimalla hän oli silloin kieltäytynyt niitä uskomasta. Mutta lääkärin sanat eivät sittenkään unohtuneet. Viimein hänkin lähti yläkertaan, ja tavatessaan portaissa Marcellan hän pyysi hänen jouduttamaan Williamia teetä tuomaan, herra Wharton kun oli odotettavissa joka hetki.

* * * * *

Marcella piti huolta siitä, että akkunaluukut suljettiin, että lamput tuotiin sisään, että uuniin lisättiin halkoja ja että teepöytä katettiin. Sitten hän asettui istumaan matalalle tuolille uunin eteen ja kyykistyi eteenpäin, kädet ristissä helmassa. Musta puku jätti peittämättä sorean, täyteläisen kaulan ja valkeat ranteet. Marcella, näet, joka ei sietänyt tiukkia eikä kankeita vaatteita, välitti vähät muodeista ja käytti pitsiröyhelöitä ja harsopoimutuksia korkean kauluksen ja ahtaitten kalvosimien asemesta.

Hänen ajatuksensa harhailivat, kuten morsiamen ainakin, Aldousissa ja heidän häissään, jotka oli määrätty vietettäväksi helmikuun lopulla. Mutta eipä nämä mietteet näyttäneet häntä suurestikaan ilahuttavan. Hänellä oli vielä niin monta eri tehtävää suunniteltavana ja toimitettavana. Kuka saataisiin valvomaan, lady Winterbournen ja hänen itsensä Lontoossa ollessa, niitä monia eri yrityksiä, joita hän oli pannut alulle kylässä. Mary Harden oli tosin herttainen ja kiltti, mutta tuskin kyllin älykäs tällaista vastuunalaista tehtävää hoitamaan. Oli hankittava jokin toimelias nainen, joka palkasta ottaisi suorittaakseen työn. Cravenit tietenkin sanoisivat, että nyt hän oli hyvällä alulla hyväntekijättären arvotonta osaa näyttelemään. Mutta onhan hyväntekijättäriäkin monenmoisia. Eikä hyväntekijättään osa sinänsä ole ylenkatsottava, kaikki on vain siinä, millä tavalla se suoritetaan.

Hän oli päättänyt uudistaa tuttavuutensa Cravenien kanssa Lontoossa. Nyt hän kykenee heitä hiukan auttamaankin ja edistämään heidän monia suunnittelujaan. Alussa he tietysti ovat epäluuloisia, mutta kylläpä hän heidät saa toisiin ajatuksiin.

Kaiken aikaa hän kuunteli puolittain koneellisesti, soittaisiko kuka ulko-oven kelloa, mutta sitä ei ollut helppo kuulla saliin asti tässä suuressa kaikuvassa talossa. Odotettua vierasta hän ei paljonkaan ajatellut. Hän luotti varmasti siihen, että isä pitäisi hänestä huolta. Kihloihin jouduttuaan oli Marcella pari kolme kertaa ollut herra Whartonin seurassa, muun muassa kerran Mellorissa aamiaisilla, mutta Marcellan ajatukset olivat aina olleet niin muissa asioissa, ettei nuoren tilanomistajan hupainen ja pirteä seura ollut paljonkaan hänen huomiotansa herättänyt. Viime aikoina oli herra Wharton harvoin liikkunut naapuristossa. Molemmilla ehdokkailla oli ollut hiukan lepoaikaa, mutta nyt oli kiihkeä vaaliagitatsioni jälleen alkamassa, vaalit kun olivat jo helmikuun lopulla.

Mutta tänään oli Edward Hallin saapuva Melloriin Aldousin seurassa! Se kiinnitti hänen ajatuksiaan. Hän oli kovin utelias kuulemaan ja näkemään Hallinia, mutta samassa hiukan hermostunutkin. Sillä hänen tulevaisuudelleen saattoi merkitä paljon, minkä vaikutuksen Edward Hallin oli saava hänestä.

Äkisti jotain selittämätöntä — heikko liike, ilmavirta — sai hänet kääntymään. Hämmästyksekseen hän näki ovella nuoren miehen, joka tarkasteli häntä hymyillen ja riisui hansikkaita käsistään.

Marcella hypähti pystyyn hiukan harmistuneena. "Herra Wharton!"

"Oh! älkäähän vielä!" sanoi tämä tehden kädellään torjuvan liikkeen. "Ettekö olisi voinut jäädä sinne istumaan. Ensin luulin ettei ollut ketään huoneessa. William häärii tavaroitteni kanssa, joista ei näy loppua tulevan, ja niin minä ilmoittautumatta astuin sisään. Silloin näin teidät — ja takkavalkean — ja huoneen. Se oli kuin palanen soittoa. Mikä vahinko että se keskeytyi!"

Marcella punastui ja ojensi Whartonille kätensä hyvin jäykästi.

"En kuullut teidän soittavan", sanoi hän kylmästi. "Äiti saapuu heti paikalla. Saanko tarjota teille teetä?"

"Kiitos. Ei, ette kuullut, sen tiesin. Se ilahutti minua. Se näytti minulle, mitä kaikkea kaunista maailmassa saattaa löytyä, jota ei silmä koskaan osu näkemään. Tämä huone on viehättävä — taivaallisen viehättävä vanha soppi — etenkin tässä puolihämärässä! Kun viimeksi kävin täällä, oli räikeä päivänpaiste, mutta nyt — —" Hän seisoi selin takkaan kädet ristissä selän takana. Hänen katseensa vaelsivat ympäri huonetta, ja hänen poikamaiset kasvonsa loistivat kiharain välistä tyytyväisyydestä ja elämänhalusta.

"Juuri valoa täällä kyllä sietää olla enemmänkin", virkkoi Marcella. "Olisitte kyllä samaa mieltä, jos olisitte pimeässä kopsahtanut rappusia alas yhtä monta kertaa kuin minä."

Herra Wharton nauroi.

"Mutta paljon parempi on sittenkin — eikö teistäkin? — saada liian vähän jotakin kuin liian paljon!"

Hän heittäytyi teepöydän viereiselle tuolille ja loi Marcellaan hilpeän, kysyvän katseen, kun tämä ojensi hänelle kupin. Marcellaa tämän miehen käytös hämmästytti aika tavalla. Edellisinä kertoina hänen seurassaan ollessaan ei herra Whartonin käytös — ei ainakaan talon tytärtä kohtaan — ollut ollut näin vapaa ja siekailematon. Hän alkoi tointua ensi hämmästyksestään ja tarkkasi vierasta osaksi uteliaana, osaksi huvitettuna.

"Sitten kai pidätte Mellorista", vastasi hän kuivasti ja istahti, ottaen oman teekuppinsa, toiselle puolelle takkaa, vastapäätä herra Whartonia. "Isä ei ole vielä hankkinut mitään uutta — ei isä voi. Luulenpa että tuoleja kyllä on tarpeeksi — mutta uutimia ei ole läheskään kaikkiin akkunoihin. Haluatteko jotakin?"

Sillä Wharton oli noussut pystyyn ja silmäili teetarjotinta.

"Mutta minun täytyy", sanoi hän tyytymättömällä äänellä, "minun täytyy saada kylliksi sokeria teehen".

"Te saitte tavallista enemmän", sanoi Marcella naurahtaen, rientäessään hänelle avuksi. "Näinkö lujat teidän periaatteenne ovatkin? Minä juuri tässä tuumin että etteköhän tahtoisi takkavalkeaa paljon pienemmäksi."

Ja hän viittasi roihuaviin halkoihin, jotka nyt täyttivät suuren takan.

"Takkavalkeaako pienemmäksi?" toisti Wharton väristen ja siirtyen likemmäksi tulta. "Teillä ei liene aavistustakaan siitä, minkälainen pureva tuuli puhaltaa näillä kukkuloillanne tällaisena iltana? Ajatelkaapa miltä tuntuu tässä jäätävässä kylmässä matkustella ympäri kokouksia pitämässä. Minulla on kolme kokousta huomis-iltana."

"Se, joka rakastaa kansaa kuten te, ei saa olla niin arka tuulille", sanoi Marcella kiusoitellen.

Wharton lennätti pikaisen hymyn vastaukseksi Marcellan leikilliseen katseeseen ja tarttui sitten käsiksi teehen ja leivoksiin, innokkaasti kuten mies, jolle joka siemaus ja pala tuottaa suurta nautintoa.

"Varsin oikein, mutta kunhan 'kansa' vain ei asuisi niin pitkän matkan päässä. Joku verenhimoinen henkilö toivoi kerran, että kansalla olisi vain yksi kaula. Minä puolestani toivon, että sillä olisi vain yksi korva. — Neiti Boyce, onko herra Raeburn pahasti panetellut minua teille?"

Puhuessaan hän kumartui Marcellan puoleen siniset silmät sädehtien hilpeyttä ja avomielisyyttä.

Marcella säpsähti.

"Mitenkä hän sitä voisi tehdä?" sanoi hän lyhyesti. "Enhän minä ole vanhoillinen."

"Ette vanhoillinen?" sanoi Wharton iloisesti. "No, mutta sehän on mahdotonta! Uskallanko myöskin otaksua, että joskus lueskelette pahaisia vaalikyhäyksiäni?"

Hän viittasi pienellä pöydällä olevaan paikkakunnan lehteen, jonka Marcella oli vasta leikannut auki.

"Joskus —" vastasi Marcella hämillään. "Minulla on niin vähän aikaa."

Totta puhuen hän oli tuskin uhrannut yhtäkään ajatusta Whartonin vaalipuuhille siitä lähtien kun Aldous kosi häntä. Hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa, lady Winterbournen ystävyys ja uudistushommat kylässä olivat tykkänään vallanneet hänen aikansa.

Wharton nauroi.

"Niinpä niin. Milloin tuo suuri päivä koittaa?"

"En minä sitä tarkoittanut", sanoi Marcella jäykästi. "Lady Winterbourne ja minä olemme koettaneet panna alulle kylässä olkienpalmikoimista. Aamut, päivät ja yöt on tehty työtä, puheltu ja kirjoitettu."

"Niin niin, kyllä tiedän — olen kuullut siitä puhuttavan. Ja luuletteko todellakin, että tuollaisista pikkuyrityksistä voi olla mitään hyötyä?"

Äänen kuiva sävy houkutteli Marcellan luomaan häneen pikaisen katseen. Whartonin verevät kasvot olivat muuttuneet. Niissä ei enää näkynyt leikillistä hilpeyttä ja vallattomuutta, vaan harmistunutta ja puolittain ylenkatseellista tarkkaavaisuutta.

"En käsitä mitä tarkoitatte", sanoi Marcella hitaasti, hetken vaiti oltuaan. "Tai oikeammin, minä kyllä aivan hyvin käsitän. Olettehan kertonut isälle — ja herra Raeburnkin sanoo — että olette sosialisti — ei puolittain, kuten kaikki ihmiset, mutta täydellä todella. Ja niin ollen te arvatenkin tahdotte saada aikaan suuria mullistuksia. Te ette siedä mitään, joka vahvistaa yläluokan vaikutusvaltaa kansaan. Mutta se on vain tyhjää puhetta. Ette vielä pitkään pituiseen aikaan voi saada toimeen noita suuria muutoksia. Ja sillä välin täytyy pitää huolta siitä, että kansa saa vaatteita ja ruokaa ja pysyy hengissä."

Hän painautui tuolinsa selkämystä vastaan ja silmäili uhmaavasti Whartonia. Tämän huulet värähtivät, mutta hän pysyttelihe edelleen vakavana.

"Paljon parempi olisi, jos perustaisitte Maanviljelysyhdistyksen haaraosaston", sanoi hän päättävästi. "Mitä hyvää toimitatte auttamalla eloon rappiolle jäänyttä teollisuudenhaaraa? Tuollaiset yritykset ovat niin lapsellisia. Vallankumoukseen me varoja tarvitsemme. Ei pitäisi niiden, jotka harrastavat uudistuksia, tuhlata aikaa ja varoja joutaviin."

"Kyllä minä kaiken tuon ymmärrän", sanoi Marcella halveksivalla äänellä, vaikka kiivaasti hengittäen. "Ette luultavasti tiedä, että minä Lontoossa ollessani olin Venturisti-yhdistyksen jäsenenä? Minä olen kaiken tuon ennen kuullut, mitä nyt sanotte!"

Whartonin vakava mieliala oli tuossa tuokiossa hävinnyt. Hän alkoi nauraa, asetti kuppinsa pöydälle ja lähestyi Marcellaa käsi ojennettuna.

"Tekö venturisti? Niin minäkin. Sepä hauskaa! Ettekö tahdo lyödä kättä toverillenne. Me olemme, kuten tiedätte, hyvin sekalaista seurakuntaa, enkä luule — meidän kesken sanoen — että saamme paljon mitään aikaan. Mutta aina me voimme saada jonkun virkamiehen näkemään unta — giljotiinista — ja onhan sekin jotakin. No niin, nythän voimme asioista jutella aivan toisella tavalla kuin ennen!"

Marcella ojensi hänelle silmänräpäykseksi kätensä, mutta veti sen sitten nopeasti ja arasti takaisin. Wharton oli jälleen heittäytynyt tuoliinsa ja kädet ristissä pään takana myhäili hän tyytyväisen näköisenä itsekseen. "Aivan toisella tavalla", toisti hän miettivästi. "Mutta kyllä se on hiukan outoa. Mitä sanoo — mitä sanoo herra Raeburn siihen?"

"Ei mitään! Hän rakastaa kansaa yhtä paljon kuin te tai minä, huomatkaa se! Hän ei kulje minun tietäni, mutta hän ei sekaannu minun puuhiini."

"Oh! se on niin Aldousin kaltaista."

Marcella säpsähti.

"Ettehän pane pahaksi vaikka toisinaan kutsun häntä ristimänimeltä? Se tapahtuu ikäänkuin vahingosta. Poikina olimme usein Levenien luona, Levenit ovat serkkujani. Hän oli jo silloin iso poika, minä vain pieni naskali. Mutta hän ei pitänyt minusta. Minä olin, nähkääs, aika rasavilli!"

Hänen suorapuheisuutensa, jolla hän ikäänkuin vetosi Marcellan ymmärtämiseen, soveltui hänelle mainiosti.

"Niin, pelkäänpä olleeni aika rasavilli! Ja hän oli jo silloin aina hyvä ja täydellinen. Ettehän ymmärrä kreikkaa, neiti Boyce? Mutta minulle hän todellakin oli hyvin hyvä. Kerran minä olin pahasti helisemässä. Päästin karkuun pöllöparin, joita säilytettiin takapihassa — Sir Charles rakasti niitä paljon enemmän kuin lapsiaan —; pelkästä pahanilkisyydestä minä sen tein, ja ne saivat surkean surman puistossa. Seuraavana päivänä piti minut rangaistukseksi lähettää kiireellisesti kotiin. Mutta Aldous puhui hyvän sanan puolestani — ja lupasi vasta pitää minua silmällä."

"Ja palkaksi te häntä kiusasitte?"

"Enpä toki!" sanoi Wharton lempeällä tyytyväisyydellä. "Enpä toki! Enhän minä koskaan ketään kiusaa. Mutta täytyyhän välistä keksiä jotain hauskaa, neiti Boyce; mitä muuta tässä tekisi? Sitten vanhempina — en itsekään käsitä mistä se johtui — emme enää vetäneet yhtä köyttä. Se on hyvin surullista — soisin että hänellä olisi hiukan paremmat ajatukset minusta."

Viimeisiä sanoja lausuttaessa ääni peräti muuttui, ja surkean näköisenä hän oikaisihe tuolillaan kädet ristissä polvilla. Marcellan silmät vilkkuivat lystikkäästi, mutta hän tähysteli itsepintaisesti tuleen eikä virkkanut mitään.

"Te ette auta minua. Te ette lohduta minua. Te olette todellakin hyvin tyly. Ettekö sääli ihmistä, joka on alati tuomittu ihailemaan henkilöitä, jotka eivät voi häntä sietää."

"Älkää ihailko heitä!" sanoi Marcella hilpeästi.

Wharton kohotti silmäkulmiaan. "Tuo on uskottomuutta", sanoi hän kuivasti. "Otan todistajaksi kantaisänne, tuon tuossa", hän viittasi mustuneeseen muotokuvaan, joka riippui yläpuolella uunia hänen edessään, "otan hänet todistajaksi, että minä olen taipuvainen ihailemaan herra Raeburnia ja että te kiellätte minua siitä. No niin, mutta emmeköhän nyt — nyt" — hän siirsi tuolinsa Marcellan tuolin kohdalle ja hänen kasvojensa ilme vaihtui äkkiä — "emmeköhän nyt koettaisi ymmärtää toisiamme hiukan paremmin ennenkuin vieraanne tulevat. Tiedätte varmaankin, että toimitan erästä työväenlehteä?"

Marcella nyökähytti päätään.

"Luette kenties sitä?"

"Onko se 'Työmiehen Sotahuuto'? Minä tilaan sitä."

"Mainiota!" huudahti herra Wharton. "Nyt minä älyän, miksi sitä luetaan kylälläkin. Te olette antanut sen lainaksi Hurd nimiselle miehelle?"

"Niin olenkin."

"Jonka vaimo jumaloi teitä — jonka hyvä enkeli te olette ollut. Mitä arvelette, enkö tiedä jo koko paljon teistä? No niin, oletteko tyytyväinen tähän lehteen? Tiedättekö ehdottaa minulle jotain keinoa sen parantamiseksi? Se kaipaa hiukan tuoretta verta — ei auta, minun täytyy sitä hankkia. Se oli peräti rappiotilassa, kun minä viime vuonna sen ostin ja sain kaupantekijäisiksi koko sen vanhan henkilökunnan niskoilleni. Meidän pitää välttämättä vielä neuvotella siitä keskenämme, eikö niin? Mutta sanokaas ensin — minä tässä kerskaan tuntevani teidät jo koko hyvin — mutta sanokaas, mitä olette kuullut minusta kerrottavan?"

Molemmat nauroivat. Sitten Marcella yritti olla jälleen vakava.

"Luullakseni — teillä on maatila."

"Aivan oikein!" hän nyökähytti päätään — "minulla on tila Lincolnshiressä. Minä omistan noin viisituhatta tynnyrinalaa maata — riittävästi ollakseni köyhä — mutta myöskin riittävästi voidakseni kokeilla siinä. Olen esimerkiksi pannut alulle osuuskuntaviljelyksen. Toistaiseksi he ovat saaneet minulta hyvän summan rahaa lainaksi — ja sen lisäksi on ensimäisen puolivuoden vuokrasumma jätetty perimättä. Ei siis, kuten näette, tuottava yritys. Mutta kaipa se vielä kerran lyö leiville. Nykyisin tarvitaan maatilan hoitoon rahaa, ja rahaa tarvitsen minäkin itseäni varten. Tarkoitukseni on saada 'Työmiehen Sotahuuto' kannattamaan — jos voin. Se antaa minulle enemmän aikaa puhua ja toimia omalla alallani — venturistina — kuin lakitiede."

"Lakitiede?" sanoi Marcella hieman ällistyneenä, mutta kuunnellen Whartonin puhetulvaa kiihkeän tarkkaavasti.

"Niin, äitini mieliksi suoritin kolme vuotta sitten lainopillisen tutkintoni. Hän arveli, että se huojentaisi työskentelyäni parlamentissa, jos sinne joskus sattuisin tulemaan. Oletteko koskaan kuullut äidistäni puhuttavan?"

Hänen avomielisiä, hymyileviä kysymyksiään oli mahdoton välttää.

"En", vastasi Marcella rehellisesti.

"No niin, tiedustelkaa lordi Maxwellilta", sanoi Wharton nauraen. "Sisäasiain ministerinä ollessaan hän joutui kerran tai pari kovaan sanasotaan äitini kanssa, joka oli kiihkeä naisemansipatsionin harrastaja. Äitini väitti aina suoriutuneensa voittajana taistelusta — epäilemättä lordi Maxwell jäi vastakkaiseen uskoon. No niin — äitini — ihmiset yleensä pitivät häntä hulluna — ja kenties hän olikin — mutta — sittenkin — minä rakastin häntä!"

Hän hymyili yhä, mutta äänessä tuntui viehkeä vavahdus, ja hänen silmänsä, jotka etsivät Marcellan katsetta, näyttivät avomielisesti anovan häneltä myötätuntoa.

"Onko se sitten niin harvinaista?" kysäisi Marcella ja naurahti salatakseen kasvavaa osanottoansa.

"On kyllä — niinkuin me toisiamme rakastimme. Olin kymmenvuotias, kun isäni kuoli. Äiti ei tahtonut lähettää minua kouluun, ja niin me alati olimme yhdessä. — Mitä hän harrasti, sitä minäkin. Hän oli raju nainen — mutta hän eli, kuten vain harva pystyy elämään."

Hän huokasi. Marcella oli liian ujo utelemaan lähemmin hänen perheoloistaan, mutta hän muisti hämärästi kuulleensa, että Whartonin äiti oli kuollut.

Tuokioksi kumpikin vaikeni.

"Sanokaapa", virkkoi Marcella äkisti, "miksi te ahdistatte minun oljenpalmikoimis-hommiani. Eikö osuuskuntaviljelys niinikään ole hätäaputyötä?"

Whartonin kasvot saivat toisen ilmeen. Hän siirsi jälleen tuolinsa Marcellan viereen, entinen hilpeä, tarkkaava katse silmissä.

"Nyt en voi sitä teille juurta jaksain selittää. Siinä on niin paljon puhumista. Mutta ensi viikolla on kylässä kokous, missä minä saarnaan maan saattamista kansan omaksi. Aikomuksemme on muodostaa Työväenyhdistyksen haaraosasto. Tuletteko sinne?"

Marcella epäröi.

"Kenties tulen", lausui hän verkalleen.

Syntyi äänettömyys. — Sitten hän kohotti silmänsä ja tapasi Whartonin katseen. Kummastakin tuntui, kuin olisi äkillinen, nuoruudesta ja yhteisistä harrastuksista puhkeava hengenheimolaisuus syntynyt heidän välillään. Nuoressa miehessä oli jotain epämääräistä, jotain viehkeätä, nuorta, avomielistä, ja hänen tuttavallisesti kyselevä ja samassa käskevä katseensa ei ollut tekemättä vaikutustaan Marcellaan.

"Saanko puhutella neitiä?" kuului ääni ovelta.

Marcella nousi nopeasti. Hänen äitinsä kamarineiti seisoi siinä.

Hän riensi ovelle.

"Mikä nyt, Deacon?"

"Rouva lähettää terveisiä, neiti", sanoi palvelija peräytyen halliin, "ja ilmoittaa, ettei hän voi tulla teille. Herra on äkkiä sairastunut, ja rouva on lähettänyt noutamaan tohtori Clarkea. Mutta rouva kieltää neitiä menemästä ylös. Hän pyytää neitiä olemaan teellä herrojen kanssa, ja jos hän pääsee, tuleehan alas ennenkuin he lähtevät."

Marcella kalpeni.

"Enköhän minä saisi mennä sinne? Mitä se on?"

"Rouva sanoo, että se on hyvin paha kohtaus. Tuskat ovat kovat. Ei voida mitään tehdä ennen tohtorin tuloa. Rouva pyysi nimenomaan sanomaan, ettei neiti menisi ylös. Hän ei tahdo, että vieraat kääntyvät takaisin?"

Samassa soitettiin ovikelloa. "Se on Aldous", huudahti Marcella keventyneellä mielellä ja kiirehti häntä vastaan.