← Table of contents
Marcella

VII LUKU.

Toini Swan translation

Marcellan ensimäinen sairas asui samassa talossa kuin hän itsekin. Se oli nainen, joka kitui sydäntautia ja henkitorventulehdusta ja jolla sen lisäksi oli jalassa mätähaava, jota Marcella nyt oli hoidellut parin viikon aikana. Hän asui kahden tyttärensä ja kahdeksantoista-vuotiaan poikansa kanssa itäisen kylkirakennuksen yläkerrassa.

Viileä kukkien tuoksu tulvi Marcellaa vastaan hänen astuessaan pieneen huoneeseen, joka tavallisuuden mukaan oli moitteettoman puhdas. Akkunat oli avattu, ja pöydän ääressä keskellä huonetta seisoi nuori nainen paitoja silittämässä. Hän ja hänen äitinsä tervehtivät kumpikin hymyillen Marcellaa ja esittivät hänet sitten juhlallisesti eräälle sairaan vieressä istuvalle, pitkänaamaiselle, huokailevalle naiselle, joka huomattavan taitavasti ja sirosti pisteli kirjaimia nenäliinoihin.

Marcella polvistui sairaan viereen avatakseen jalkakääreen. Nainen, kalvakka, läpikuultava, olento, voihki tuskasta, kun vaatetta poistettiin; mutta puoleksi tukahdettujen ähkinäin lomassa hän keksi jotain ystävällistä ja kiitollista sanottavaa hoitajattarelleen.

"Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään hoitajatarta, joka tekisi sen niin hellävaroen —" tai — "kuinka kiltti olette, kun teette sen niin hitaasti — oh! ennen teitä kävi täällä eräs nuori hoitajatar —" tai "eikö hänellä ole somat kädet, rouva Burton? niitä ei ole tarvis pelätä."

"Jalka rukka! mutta nyt se minusta jo näyttää paremmalta", sanoi Marcella ja nousi viimein pystyyn puhdistettuaan ja sidottuaan jalan ja asetettuaan sen takaisin puuarkulle, joka oli sen nojana — sillä sen omistaja ei ollut makuulla, vaan istui tyynyjen välissä vanhassa nojatuolissa. "Ja miten on yskänne laita, rouva Jervis?"

"Oh! öisin se on aika paha", sanoi rouva Jervis lempeästi — "Emily raukka ei saa yhtään rauhaa. Mutta joka ilta, kun hän nostaa minut vuoteeseen, rukoilen Jumalaa korjaaman minut ennen aamua, ja kyllä hän sen kohta tekeekin."

"Äiti!" huusi Emily lakaten silittämästä. "Sinä et saa sellaista puhua."

Rouva Jervis loi häneen rohkaisevan kasteen. Hänen kuulakat kasvonsa olivat käärettä muutettaessa käyneet vieläkin kalpeammiksi, mutta tässä hauraassa kuoressa hehkui elämä, iloinen luottamus ja lannistumattomuus, jotka useasti olivat panneet Marcellan ihmettelemään.

"Älähän tuota niin kovin laske sydämellesi, Emily. Se tapahtuu, kun se tapahtuu — sillä Herran tahto on, että rukoilemme, mutta itse Hän sentään aikansa määrää. — On sillä tyttö paralla kantamista omista suuruistaankin, neiti. Oletteko huomannut, ettei hän enää kanna sormusta?"

Marcella katsahti Emilyn vasempaan käteen tytön lentäessä tulipunaiseksi ja liikutellessa rautaansa entistä rajummin. "Olen kahtena viimeisenä päivänä kuullut hänestä semmoisia juttuja", virkkoi hän hiljaa, vaikka suuttuneena, — "etten koskaan enää pane sitä sormeeni. Se polttaisi kättäni."

Emily oli alun kolmannellakymmenellä. Siitä oli noin puolitoista vuotta aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin erään nuoren maalarin kanssa. Hänen elettyään vuoden verran miehensä kanssa mitä suurimmassa kurjuudessa syntyi hänelle lapsi. Se kuoli, ja henkensä oli äitikin menettää miehensä raa'an kohtelun takia. Niin pian kuin hän kykeni jaloillaan pysymään, hän ruumiillisesti ja sielullisesti murtuneena ja täynnä inhoa rääkkääjätänsä kohtaan hoiperteli äitinsä luo, joka oli leski. Mies ei yrittänytkään saada häntä takaisin luokseen, ja Emilyn omaiset tekivät kaikkensa hyvittääkseen poloisen kärsimyksiä. Nuorempi, neljäntoista-vuotias sisar ansaitsi seitsemän shillingiä viikossa tekemällä paperikoteloita, veljeä, kahdeksantoista-vuotiasta nuorukaista oli äiti sankarimaisten ponnistusten avulla pitänyt kuusi vuotta nahkanmuokkausopissa hyvin etevässä liikkeessä, ja hän ansaitsi nykyisin kahdeksantoista shillingiä viikossa ja toivoi ennen pitkää saavansa paljon suuremmat tulot. Emilyn palattua kotiin alkoi veli tuloistaan panna säästöön sen verran, että hän pääsisi oppimaan "kiiltosilitystä", kieltäytyen itse kaikesta huvittelusta niin kauan kuin oppiaikaa kesti.

Ja heidän huolensa palkittiin. Emilyn voimat ja mielen joustavuus palasivat, hän ansaitsi työllään niin paljon, että nyt elettiin huolettomasti, ja pienen siskonsa kanssa hän piti puhtaana ja siistinä heidän kolmea pientä huonettansa ja vaali sen ohessa sairasta äitiä.

Marcella astui silityspöydän ääreen ja seisoi tuokion sen ääressä.

"Emily raukka!" sanoi hän vienosti laskien kätensä nuoren naisen sormuksettomalle kädelle, joka piteli paitaa laudalla.

Emily katsahti häneen mitään puhumatta. Mutta silmissä hehkui kaikki se kätketty tuska, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.

"Raakaluontoinen mies se Emilyn mies olikin", sanoi rouva Jervis raukealla, pitkäveteisellä äänellään — "hän oli hyvin sivistymätön mies".

Marcella kääntyi häntä katsomaan hämmästyneenä ja huvitettuna. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan mitään ihmettelemisen aihetta viimeisessä lauseessa.

"Kasvatuksen puute on hyvin paha asia", jatkoi rouva Jervis samaan tapaan; "tämä rouva tässä" — hän viittasi kädellään rouva Burtoniin — "ei osaa lukea, nähkääs, ja minua hän niin säälittää! Mutta minä luin juuri hänelle ja Emilylle — yskäni kun on heittänyt minut hiukan rauhaan — erästä vanhaa traktaattia."

Hän veti näkyviin pienen, paljosta lukemisesta kuluneen kirjoituksen. Sillä oli nimenä: "Palanen Armoa vai Leiviskä hyviä Töitä?" Marcella katseli sitä kunnioittaen ja ääneti heittäessään viittaa yllensä. Sellaiset asiat eivät kuuluneet hänen alaansa.

"Traktaatit ovat minulle niin rakkaat!" sanoi rouva Jervis miettiväisenä. "Siksipä ei tämä asunto olekaan minulle niin mieluinen kuin entinen, Emily. Täällä ei koskaan saa mitään traktaattia, ja siellä niitä tuli melkein joka viikko milloin mistäkin. Mutta" — ääni aleni, ja hän katsahti arasti ensin ystäväänsä ja sitten Marcellaan — "hän ei ole kristitty. Eikö se ole surkeata?"

Rouva Burton katsahti tyynesti työstään ylös.

"Totta se on, en minä mikään kristitty ole", sanoi hän levollisesti henkilön tavalla, joka esiintuo epämieluisan tosiasian, josta hän ei itse ole mitenkään vastuunalainen. "Veljeni kyllä on — ja sisareni — oikein kelpo kristittyjä he ovatkin. Eräs sisaristani on Walesissa naimisissa erään herrasmiehen kanssa. Hänellä on kaksi palvelijaa, ja joka aamu ja ilta pidetään siellä kotihartautta. Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään 'kutsumusta' ja minä olen heille sanonut, etten voi teeskennellä. Rouva Jerviskin tässä on koettanut minulle puhua, mutta toisille ajatuksille ei hänkään minua saa."

Rouva Jervis silmäili häntä haikean näköisenä. Mutta Emilyn poskille sävähti vahva puna. Emily oli kirkollinen.

"Tietysti te olette kristitty, rouva Burton", sanoi hän suuttuneena, "Hän tarkoittaa nähkääs", hän kääntyi Marcellan puoleen, "ettei hän kuulu mihinkään lahkoon, kuten äiti. Mutta hän on kastettu ja Herran ehtoollisella käynyt, sen hän on itse minulle sanonut. Ja kristitty hän niinmuodoin on."

"Emily", huudahti rouva Jervis kuohuksissaan.

Emily kääntyi vavisten äitiinsä. Sairas istui suorana pää pystyssä ja kipinöitsevin silmin, punaiset täplät kuoppaisilla poskillaan. Molempain naisten silmäykset sattuivat yhteen; heidän välillään oli sanaton kamppailu. Sitten Emily laski rautansa pöydälle, kiirehti äitinsä luo ja heitti käsivartensa hänen ympärilleen.

"Sano mitä sanot, äiti", änkytti hän; "en minä aikonut sinua vastustaa".

Rouva Jervis nojasi vahamaisen poskensa tyttärensä ruskeaan hivusvyyhteen ja hymyili heikosti. Hänen hengityksensä, joka oli käynyt nopeaksi ja läähättäväksi, tyyntyi jälleen. Emily katsahti Marcellaan silmissä kauhunsekainen itsesyytös. He tiesivät kaikki, että äkkinäinen mielenliikutus saattoi minä hetkenä tahansa puhaltaa sammuksiin räpyttelevän elämänliekin.

"Nyt teidän täytyy vähän levätä, rouva Jervis" sanoi Marcella lempeän päättävästi. "Kääreen vaihtaminen uuvuttaa teitä aika lailla, vaikk'ette sitä myönnä. Sallikaa minun sovittaa teidät mukavaan asentoon. Kas niin; nyt tyynyt ovat varmaankin paremmin? Levätkää nyt — ja voikaa hyvin."

Mutta rouva Jervis ei vielä hellittänyt hänestä. Emily puikahti työnsä luo.

"Pian minä saan levätä", kuiskasi hän merkitsevästi. "Kovasti minuun koskee, kun Emily semmoista puhuu. Ei meillä muuta riitaisuutta koskaan olekaan. Hän pitää kiinni ulkonaisista muodoista, minä taas Jumalan armosta."

Vanhuksen kirkkaat, eloisat silmät katselivat myötätuntoa anoen Marcellan kasvoihin. Mutta Marcella seisoi siinä arkana ja ihmeissään; tällaiset sanat ja tunteet olivat hänelle oudot.

Brown Buildingsista tultuaan Marcella vastahakoisesti käänsi askeleensa kappaleen matkan päässä olevalle kadulle, jossa asui hänen seuraava sairaansa. Vastenmielisyys ja hänelle harvinainen avuttomuuden tunne valtasi hänen mielensä. Muuan pappi, joka usein turvautui St. Martinin sairaanhoitajattariin, oli pyytänyt yli-intendenttiä auttamaan häntä eräässä vaikeassa tapauksessa. Kysymys oli eräästä nuoresta naisesta, joka äkkiä oli ruvennut juomaan ja nyt oli luisumassa hyvää vauhtia kohti perikatoansa. Jonkun hoitajattaren pitäisi joka päivä säännöllisesti käydä talossa muka hoitamassa pientä, viisivuotiasta, vast'ikään sairaalasta kotiin tuotua poikaa, mutta itse asiassa pitääksensä silmällä äitiä.

Marcella sattui olemaan toimistossa, kun kirje saapui. Hän otti toimen vastaan jotenkin haluttomasti ja oli nyt kaksi tai kolme kertaa käynyt vaihtamassa kääreitä sairaan lapsen sääreen ja yrittänyt tehdä äidin tuttavuutta. Mutta siinä hän ei ollut menestynyt. Rouva Vincent oli nuori ja sievä, hänen käytöksensä levoton ja huikentelevainen. Marcellalle hän oli aina hyvin kohtelias ja silminnähtävästi kiitollinen hänen huolenpidostaan poikaa kohtaan. Mutta tuttavallisuutta Marcella ei saanut syntymään heidän välillään. Heidän asuntonsa todisti heidän olevan hyvissä varoissa, huoneet olivat tähän asti olleet siistit ja puhtaat, ja vaikka sanottiin, että pahe, jota hänen tuli pitää silmällä, oli jo julkinen, ei hän omasta puolestaan ollut vielä mitään siitä huomannut. Hän tuumaili itsekseen, että joko hän oli typerä tai mahtoi hänessä olla jotakin, joka saattoi rouva Vincentin hänen suhteensa niin salakähmäiseksi. Eikä kumpikaan mahdollisuus häntä miellyttänyt.

Mutta pysähtyessään tänään rouva Vincentin ovella hän huomasi, että tavallisesti niin hohtavan puhdas oviporras oli likainen ja siivoton. Hän koputti ja soitti yhä uudelleen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Viimein muuan naapuri, joka omasta akkunastaan oli pitänyt silmällä vierasta sairaanhoitajatarta, tuli kadulle häntä puhuttelemaan.

"Parasta lienee", sanoi hän salaperäisen näköisenä, "että neiti vaan astuu sisään. Rouva Vincent ei ole ollut oikein hyvissä voimissa näinä päivinä."

Marcella käänsi kahvaa, se antoi myöten, ja hän meni sisään. Kello kävi seitsemättä, ja talon takapuolella olevasta lasiovesta paistoi ilta-aurinko etehiseen. Mutta kadunpuoleisessa huoneessa olivat kaikki akuttimet alas lasketut, eikä talossa kuulunut muuta ääntä kuin pienen lapsen valittelemista. Marcella avasi arasti arkihuoneen oven.

Huone oli ensi näkemältä pimeä. Sitten hän huomasi rouva Vincentin istuvan tuolilla takan luona molemmat lapset lattialla vieressään. Vanhempi, Marcellan pikku potilas, tuijotti äitiin äänettömällä kauhulla, nuorempi, kolmivuotias pienokainen viskelihe rauhatonna edestakaisin milloin nykäisten naista hameista, milloin täyttä kurkkua itkien, milloin vikisten nälkäisellä äänellä: "Äiti! syödä! äiti! syödä!"

Rouva Vincent ei liikahtanut eikä puhunut, ei Marcellan sisään tullessakaan. Kädet hervottomasti helmassa riippuvina hän istui siinä mykkä epätoivo kasvoillaan. Hän oli pesemätön, ja tukka roikkui vanukkeisena hänen kasvoillaan, huone oli rojua täynnänsä, aamiaisvehkeet olivat vielä pöydällä, ja lapset olivat nähtävästi hyvin nälissään.

Marcella arvasi, mitä oli tapahtunut. Säälin valtaamana hän koetti saada poloista jähmetyksestään virkoamaan ja lohduttaa häntä. Mutta hän ei saanut vastausta. Sitten hän pyysi tulitikkuja. Rouva Vincent liikahteli koneellisesti ikäänkuin aikoen nousta niitä etsimään, mutta lyyhistyi samassa taas avuttomana kokoon ja ravisti päätänsä. Viimein Marcella itse löysi niitä; hän sytytti tulen astiakaapista löytämäinsä lastujen avulla ja pani kattilan tulelle. Sitten hän leikkasi kummallekin lapselle leipäviipaleen ja palasen silavaa — muuta syötävää ei ollut näkösällä — ja vaihdettuaan käärettä Bertien säärelle hän alkoi siivota huonetta jotenkin neuvottomana, vaikka kaiken aikaa toivoen, että rouva Vincent alkaisi puhutella häntä.

Kesken näitä hommia hän näki oven aukenevan ja vanhanpuoleisen naisen varovasti pistävän päänsä ovesta sisään ja viittailevan häntä luokseen.

Marcella läksi etehiseen.

"Minä olen hänen äitinsä, neiti! Kuulin, että neiti tuli tänne, ja niin minäkin läksin tänne, että saisin puhua neidin kanssa. Voi Herra siunatkoon sentään, mikä työ meillä oli, hänen miehellään ja minulla, ennenkuin saimme hänet kotiin eilisiltana. Eräs naapurini tuli minun luokseni ja sanoi: 'rouva Lucas, siellä teidän tyttärenne istuu kapakassa juomassa, menkäähän toki noutamaan hänet sieltä pois, sillä hänellä on matkassa paljon rahaa ja hän tarjoilee koko joukolle, minkä ennättää!' Ja niin Charlie — se on hänen miehensä — ja minä raahaamme hänet väkisin sieltä pois. Ja eilisillasta asti hän on istua nököttänyt siinä tuolissa eikä ole virkkanut yhtä luotua sanaa. Ei ainakaan minulle eikä lapsille. Luulen, että he riitelivät tänä aamuna Charlien kanssa. Mutta minulle hän ei siitä mitään kerro. Siinä hän vain istuu — ihan on sydän minulta pakahtuu" — nainen vei esiliinan silmilleen ja alkoi nyyhkiä. "Hän ei ole ruuanpalasta maistanut tänä päivänä, ja minä en uskalla jättää taloa silmistäni — minä asun aivan lähellä, neiti — kun niin pelkään, että hän käy käsiksi itseensä."

"Onko hän kauankin ollut tuollainen?" kysyi Marcella sulkien varovaisesti oven takanaan.

"Jo neljätoista kuukautta", kuului toivoton vastaus. "Eikä sitä tiedä, miten se niin on käynyt. Hän oli niin siivo ja sievä tyttö naimisiin mennessään — ja Charlie oli niin rehti mies. Ja minä olen tehnyt, mitä olen voinut. Minä olen hänelle kauniisti puhunut, minä olen nuhdellut, minä olen piilottanut häneltä hatun ja ottanut pois rahat hänen taskuistaan. Ja eikös hän vaan seitsemän viikkoa ollutkin ihmisiksi — eilisiltaan asti. Voi laupias Luoja! mihin he tässä joutuvat — he ja lapsi raukat!"

Kyyneleet tulvivat äidin kurttuisille poskille.

"Jättäkää hänet vielä hetkeksi minun hoitooni", sanoi Marcella lempeästi; "mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua ja älkää jättäkö häntä yksin."

Vaimo nyökähytti päätänsä ja läksi tiehensä.

Marcellan palatessa huoneeseen rouva Vincent kääntyi äkisti häneen ja avasi ensimäisen kerran suunsa:

"Äitini kanssako te puhuitte?"

"Niin", vastasi Marcella rauhallisesti, nostaen kattilan tulelta. "Nyt on teidän nautittava kuppi teetä, rouva Vincent. Juottehan, jos minä valmistan teille?"

Poloinen ei puhunut mitään, mutta hän seurasi Marcellan liikkeitä raukein katsein. Kun Marcella viimein polvistui hänen viereensä tarjoten hänelle teetä ja voileipää, päästi hän äkkiä kovan parahduksen. Marcella asetti kiireesti tarjottimen lattialle peläten, että hän paiskaisi sen nurin hänen kädestään.

"Hän löi minua tänä aamuna! — Charlie löi minua — ensimäisen kerran seitsemän vuoden kuluessa. Katsokaa!"

Hän käänsi ylös hihansa, ja valkealla, hennolla käsivarrella näkyi iso mustelma. Sitä katsellessa hänen silmiinsä kuohahti kuumia kyyneleitä, hänen huulensa vavahtivat ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta Marcellaa ihmetytti, että hänen viehkeä somuutensa ja koko olemuksessa ilmaantuva hienostus oli tässäkin alennustilassa silmäänpistävä. Tämäkö nainen juomassa ja räyhäämässä kapakassa yöaikaan! — väkisin kotiinsa viety!

Marcella rauhoitteli häntä niin hyvin kuin pystyi, mutta kun poloinen oli nauttinut ruokaa ja ruumiillisesti hiukan virkistynyt, puhkesi hänessä valloilleen sellainen epätoivon puuska, että Marcella kävi pelästyksestä sanattomaksi. Äänekkäästi voihkien nuori vaimo takertui kiinni häneen, itki miestänsä ja sitä pirullista himoa, joka oli saanut hänet valtaansa, — ties mitenkä — ehkäpä siitä, että hän pari viikkoa sairaana ollessaan oli maistellut vahvistuakseen. Hän kauhistui sitä kurjuutta, johon oli syössyt kotinsa, sitä häpeää, johon oli saattanut miehensä, joka oli erään suuren, lähellä olevan puodin hyväpalkkainen johtaja.

"Tänä aamuna meillä oli kova riita, ennenkuin hän meni työhönsä. Hän sanoi, että eilisiltana hän oli häpeään kuolla, ettei hän voi kestää tätä kauemmin, että hän korjaa lapset pois minulta. Ja minä olin vielä päästäni aivan pyörällä, ja minä rupesin hävyttömäksi — ja silloin — hän katseli minuun kuin olisi hän ollut itse piru — ja kiskoi minua käsivarresta — ja viskasi minut maahan — niinkuin jauhosäkin. Eikä koskaan ennen, ei koskaan hän ole minuun koskenut — ei niin sormenpäällä. Ja tänään hän ei ole käynyt kotona koko päivään. Ehkäpä minä en milloinkaan enää saa nähdä häntä. Ja viime kerralla — mutta silloin ei asiat olleetkaan niin huonosti kuin nyt — hän sanoi koettavansa rakastaa minua jälleen, jos vaan teen parannuksen. Ja hän teki parastansa — ja tein minäkin. Mutta mitä apua siitä nyt on, kenties hän ei yhtään enää palaakaan? Voi, mitä minun pitää tehdä? mitä minun pitää tehdä? Eikö kukaan voi mennä häntä noutamaan? eikö kukaan voi auttaa minua?"

Hän kouristi Marcellan käsivartta ja kiinnitti häneen hurjasti leimuavat silmänsä rukoilevalla katseella.

Mutta juuri tällä hetkellä, tytön oman liikutuksen kohotessa korkeimmilleen, hänet valtasi voimattomuuden tunne. Hän tunsi äkisti, ettei hän voinut tehdä mitään — ettei hänen oma sisäinen elämänsä ollut kyllin vahva auttaakseen häntä vapauttamaan kuormasta ihmissielua, joka häneen turvasi.

Hän kauhistui kykenemättömyyttään, sanattomuuttaan. Hän yritti yhä tyynnyttää ja lohdutella, mutta sanat eivät sattuneet oikeaan — eivät löytäneet vastinetta. Tuntui kuin olisi luja vallitus kohonnut tämän kurjan naisen ja niiden Marcellan sydämessä kuohuvain tunteiden väliin, jotka olisivat saattaneet tätä epätoivoa sulattaa, vallitus, jonka läpi hän ei voinut murtautua. Vai oliko hänen sielunsa todellakin autio ja köyhä, vaikkei hän ollut sitä ennen älynnyt?

Lopulta rouva Vincent vajosi takaisin äskeiseen sanattomaan välinpitämättömyyteensä. Äiti hiipi sisään ja alkoi vaieten puuhata lapsia vuoteeseen. Marcella puristi nuoren naisen kylmää kättä ja läksi pois pää painuksissa. Hän oli parahiksi joutunut ovelle, kun talon isäntä astui sisään. Marcellan sydän vavahti, kun hän näki nuo rehelliset, surun murtamat kasvot, ja nyt hänen sanansa sattuivat kohdalle.

"Minä olen ollut vaimonne luona, herra Vincent. Hän on sairas ja kurja ja hyvin katuvainen. Kohdelkaa häntä lempeästi!"

Mies katsahti häneen ja käänsi sitten päänsä pois.

"Jumala armahtakoon meitä!" sanoi hän, ja Marcella katosi sen enempää virkkamatta. Mutta hänen sielussaan temmelsi tuo sama hurja, outo rukouksen kaipuu, joka Hurdin kuolinhetkellä oli hänen kauhistustansa lieventänyt.

* * * * *

Teepöydässä hän oli hyvin vaitelias ja hajamielinen. Syyttäen kirjeiden ja sairaskertomusten kirjoittamista hän toivotti aikaisin Mintalle ja lapsille hyvää yötä ja sulkeutui omaan huoneeseensa.

Mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hyvän aikaa hän akkunalaudan nojassa tähysteli kohden taivasta, missä tähdet hiljakseen syttyivät kesävalon tiehensä häipyessä, ja tuo ääretön Lontoo hänen edessään, yksin sen kaljut muuritkin, sen katot ja uuninpiiput häämöttivät iltahämärässä eriskummaisen, haikean kauniina. Ja sitten hän solui lattialle, painoi päänsä tuolia vasten — hänen myrskyisän lapsuutensa aikainen asento — ja itki niin hurjan kiihkeästi, kuin hän ei vuosikausiin ollut itkenyt. Hän ajatteli rouva Jervisiä — pyhimystä — joka oli niin lähellä kuolemaa ja niin hartaasti luotti jumalalliseen armoon; sitten sitä viheliäistä syntistä, jonka luona hän vast'ikään oli ollut ja jonka sieluntuskia hän ei ollut pystynyt vaientamaan. Ja nämä molemmat kokemukset olivat osaltaan lujittaneet sitä kiusallista halveksumista, jota hän nyt tunsi itseänsä kohtaan.

Mikä häneen olikaan mennyt? Viime viikkojen kuluessa hänessä oli ollut ikäänkuin sisäinen kamppailu — "synnintunto" — kuten rouva Jervis olisi sanonut. Kun ajatukset viivähtivät hänen kiihkeän nuoruutensa eri ajoilla, silloin hän vihasi itseään. Jotain oli hänessä nurinkurista. Sanat, jotka hän oli tänään sanonut Anthony Cravenille, palasivat hänen mieleensä ja pilkkasivat häntä — ne eivät enää kelvanneet nuhteeksi toisille, nyt ne ruoskivat häntä itseään. Aldous Raeburn, isä, äiti, köyhät — yksitellen kukin nousi häntä vastaan — syyttäen — soimaten. "Mitä merkitsee rikkaus ja köyhyys?" tuntuivat ne kaikki yhdestä suusta huutavan; "mitä merkitsevät mielipiteet — mitä vaikutusvalta, kauneus, äly? — luonne vain — ja sydän on jonkin arvoista."

Ja luonnetta — sydäntä saadaan yksistään uhrautumisella; ja uhrautumista ei saavuteta tiedoilla, vaan rakkaudella.

Ajatuksia ja lauselmia, jotka tähän asti olivat hänestä tuntuneet arvottomilta, liukui nyt hänen mieleensä — painui ja syöpyi siihen. Kuten esimerkiksi tuo merkillinen sana "Armo".

Vuosi sitten se ei olisi pannut häntä mietiskelemään. Koulukasvatuksen ankaraa uskonnollisuutta oli ensin seurannut väistämätön taantumus, ja nuoruuden ripeällä varmuudella hän oli piankin päässyt selville siitä, että uskonto on aikansa elänyt ja sosialismi ja tiedot ihmissuvun ainoa tyydyttävä evankeliumi.

Mutta ei kukaan voi elää sairaalassa — eikä köyhän kansan parissa — eikä jakaa Edward Hallinin ja hänen sisarensa ajatuksia ja toiveita oivaltamatta, että maailmassa yhä edelleen on olemassa tuo "armo", joka "ylläpitää", että se vieläkin elää ja vaikuttaa kuten muinoin pienissä Galilean kaupungeissa, Jerusalemissa, Korinthossa. Edward Hallinille se kai ei merkinnyt samaa kuin rouva Jervisille tai niille työnpainamille papeille, jotka Marcellan piirissä työskentelivät. Mutta kaikille se oli elämän pakottavana voimana — nöyryyttäen, täydellisentäen ja vapahtaen — jotain, jota hän tänä iltana kadehti ja ikävöi niin intohimoisesti, että hän oli itsekin siitä ihmeissään.

Hän oli kuin malttamaton lapsi, harras moneen asiaan yhtähaavaa! Ensin hän halavoi jotain muutosta — ei hän tiennyt mitä — sitten Aldous Raeburnin anteeksiantoa ja ystävyyttä sitten ja pääasiallisesti juuri sitä — itsensä unohtamisen voimaa — rakkauden voimaa.

Vaarallinen aika naisen elämässä — toivottomuuden ja uinailujen aika!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings