XI LUKU.

Marcella istui syvässä mukavassa nojatuolissa lady Winterbournen vierashuoneen avonaisen akkunan ääressä. Talo oli James Streetin varrella, ja sieltä oli vapaa näköala vastapäätä olevien kasarmien harjoituskentälle ja vasemmalta näkyvään St. Jamesin puistoon. Kasarmien pihamaan nurmi oli kuiva ja surkastunut, sillä Lontoo oli kuumimmillaan. Mutta Brown Buildingsin korkeisiin muureihin ja lukemattomiin akkunoihin verrattuina tuntuivat puiston ja taivaan aukeudet niin virkistäviltä Marcellasta, ettei hän muuta halunnut kuin saada loikoa alallaan kirjansa seurassa, antautua unelmilleen ja olla häiritsemättä.

Lady Winterbourne ja hänen naimisissa oleva tyttärensä, lady Ermyntrude olivat lähteneet kaupungille, kuluttaakseen aikansa niihin lukemattomiin joutavuuksiin, joihin ylhäisön naiset tuhlaavat iltapuolensa. Marcella sai olla rauhassa mietteineen.

Mutta hänen mietteensä eivät olleet kadehdittavaa laatua. Ensinnäkin hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen. Ensi alussa kun lady Winterbourne toi hänet kotiinsa, olivat pehmeät vuoteet ja sohvat, auliit, tottuneet palvelijat ja maukas ruoka tuottaneet hänelle niin suurta nautintoa, että hän oli soimaellut itseään hekumallisuuden taipumuksista. Mutta nyt hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa ja ikävöi takaisin työhönsä. Hänen mielensä oli niin levoton ja vaihteleva, ettei tällainen mukava ja toimeton elely voinut kauan häntä miellyttää. Hän vakuutteli itselleen, ettei hänen paikkansa ollut enää rikkaiden ja suurten maailmassa. Loitolla näiden puistojen ja palatsien takana, pimeiden katujen sokkeloissa oli hänen toimialansa, se toimiala, jonka hän intohimoisen luonteensa kaikella tarmolla oli tehnyt omakseen. Mutta hänen nyrjähtänyt käsivartensa oli vielä siteessä, ja sitä hoiti sen lisäksi taitava lääkäri. Marcella ei niinmuodoin voinut palata kotiin, kuten hänen äitinsä oli toivonut; eikä liioin ryhtyä työhönsä, asiantila, joka viime aikoina oli tehnyt hänet hiukan vaiteliaaksi ja alakuloiseksi.

Hänen suurimpana hupinaan olivatkin oikeastaan käynnit kahdesti viikossa sen naisen luona, jonka elämän hän oli kuin olikin pelastanut — ja oman elämänsä uhalla. Tuo onneton olento oli tosin ikänsä loppuun asti kantava jälkiä miehensä katalasta kohtelusta, mutta hän jäi kuitenkin eloon, ja Marcella, lady Winterbourne ja Raeburn olivat yhteisesti sopineet siitä, ettei hänen tulevaisuudessa tarvitsisi puutetta kärsiä.

Mutta Marcellan mielenrauhaa jäyteli monikin kalvava mietiskely. Katkerasti hän oli pettynyt ja syvästi loukkaantunut huomatessaan, ettei tuo traagillinen puolentunnin yhdessäolo Aldous Raeburnin kanssa ollutkaan pystynyt ystävyyden siltaa rakentamaan niiden tuskaisten, ahdistavien muistojen yli, jotka erottivat heidät toisistaan. Aldous oli käynyt kaksi tai kolme kertaa lady Winterbournen luona hänen siellä ollessaan ja oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen Marcellan todistajana esiintymistä oikeudessa, mutta samaa kohteliaisuutta olisi tietenkin mikä mies tahansa osoittanut naiselle, jota oli tukenut sellaisessa tärisyttävässä tilaisuudessa. Milloin he toisiansa tapasivat, oli Aldousin käytös muodollinen ja jäykkä; keskustelu ei ottanut sujuakseen, ja niinpä Marcellassa joka kerta lujittui se katkera otaksuminen, että Aldous oli hänen lähentelemistänsä ihmetellyt, kukaties vielä paheksinutkin, koskapa se ei ollut saanut sovintoa aikaan.

Lapsellisen maltittomasta hän ikävöi Aldousin ystävyyttä. Ja tottahan se oli luvallista! Sanokoon herra Hallin mitä sanoo, lopulta Aldous sittenkin nai Betty Macdonaldin. Miksei hän sitten voi masentaa ylpeyttänsä ja olla jalomielinen? Tulevaisuudessa heidän on mahdotonta karttaa toistensa seuraa, sillä naapureina he olivat sidotut samaan maapalstaan. Hän tiesi, että hän oli isänsä perillinen, että hän ehkäpä piankin Mellorin haltijattarena on pakoitettu asettumaan kotitilalleen. Sillä nyt hän oli jo selvillä siitä, että isä sairasti parantumatonta tautia. Eipä niinmuodoin ollut syytä katkeroittaa suhteita? — tehdä ne asianomaisille vieläkin vaikeammiksi? Eikö olisi mahdollista haudata menneisyys ja alottaa uudestaan? Nykyisessä rauhattomassa mielentilassaan hän oli taipuvainen pitämään itseänsä paljon viisaampana ja ylevämpänä kuin Aldousia.

Winterbournen kodissa Marcella oleskeli ihmisten parissa, joille Aldous Raeburn oli rakas ja läheinen ystävä, jotka häntä hartaasti ihailivat ja yhtä hartaasti ottivat osaa hänen yksityiseen elämänsä kuin hänen julkisen toimialansa harrastuksiin. Heidän piirinsä oli hänenkin, ja nyt Marcella ensi kertaa näki, missä suhteissa Aldous ministeriössä ja parlamentissa oli vertaisiinsa ja työtovereihinsa. Tämä katsaus herätti hänessä joukon uusia vaikutelmia, joille hän oli puolittain vastahakoinen, ne kun herättivät hänessä tuon saman epämieluisan tunteen, joka valtaa meidät vieraan ryhtyessä meille selittämään asiata, jonka itse arvelemme tietävämme paremmin kuin kukaan muu. Ihmeekseen hän piankin älysi, että Raeburnin valtiollinen ura oli huomattavan lupaava. Nyt ei kelvannut enää se selitys, että se johtui yksinomaan Raeburnin ylhäisen syntyperän eduista, joista hän Brookshiressä oli usein arvellut hänen arvossapidetyn asemansa johtuvan. Jos kohta valtiomme perustuksiltaan vielä onkin hyvin ylimysmielinen, eivät puolueet sittenkään voi valita miehiänsä muiden perusteiden kuin personallisten ansioitten nojalla.

Marcella näki nyt, että tätä tyyntä, tarmokasta miestä pidettiin hänen umpimielisyydestään ja vaatimattomuudestaan huolimatta koko lailla merkitsevänä valtiomiehenä. Hänen oman puolueensa johtavien miesten ahtaassa piirissä alettiin jo ennustaa hänelle mahtavaa tulevaisuutta, vaikka hänen nimensä oli vielä suhteellisesti tuntematon suurelle yleisölle. Marcella oli itse asiassa koonnut vaikutteensa perin erilaisista lähteistä — enimmäkseen niiden miesten lauselmista, huomautuksista ja kohtelusta, joiden hartioilla lepäsivät maan vaikeimmat ja vastuunalaisimmat toimet. Hän ei mitään niin rakastanut ja ihaillut kuin valtaa — ennen kaikkea personallisen kyvykkäisyyden valtaa. Whartonin vaikutusvalta häneen olikin perustunut juuri tähän ominaisuuteen. Nyt hän tapasi sitä Aldousissakin, vaikka ilmaisumuodot olivat ihan erilaiset. Hän soi sille tunnustuksensa melkein ynseästi. Mutta oli miten oli, Raeburn valtasi nyt hänen mielikuvituksessaan uuden sijan.

Lisäksi — lukuunottamatta valtiollista maailmaa ja sen arvostelua — Aldousissa esiintyi, hänen tuttavallisessa seurustelussaan Winterbournen perheen kanssa, monta aivan uutta puolta. Lady Winterbourne, hänen äitinsä läheinen nuoruuden ystävä, rakasti häntä melkein kuin omia poikiaan, eikä mikään voinut olla herttaisempaa kuin Aldousin hellä ja leikikäs suvaitsevaisuus lady Winterbournen vähäisiä omituisuuksia ja heikkouksia kohtaan. Monen vuoden yhteiset muistot ja ystävyyssuhteet olivat kiinnittäneet hänet lujasti vanhan rouvan lapsiinkin. Hän oli lady Ermyntruden pienen pojan kummisetä, molempain nuorten Winterbournein ihailtu ystävä ja neuvonantaja — he olivat kumpikin parlamentissa — myöskin lordi Winterbourne oli häneen mieltynyt eikä kenenkään kanssa jutellut niin halukkaasti kunnallis- ja maanviljelysasioista kuin Raeburnin. Entisaikaan Marcella oli ihan luullut, että hänellä oli hyvin vähän ystäviä. Ja tavallaan niin olikin. Hän ei helposti kiintynyt ihmisiin, ja vieraat usein pitivät häntä ikävänä ja velttona. Mutta täällä vanhain ystäväin parissa hänen rakastettava ja hieno luonteensa esiintyi peittämättömänä, ja joskin hän nyt Marcellan tähden kävi harvemmin talossa eikä ollut käytökseltään niin vapaa kuin tavallisesti, oli Marcella kumminkin nähnyt sen verran hänen suhteestaan isäntäväkeensä, että häntä ihmetytti, mitenkä he saattoivat hänelle olla niin ystävällisiä, vaikka olivat niin hartaasti kiintyneet Aldousiin.

No niin! Usein Marcellaa arvosteltiin ja moitittiinkin. Se häntä tavallaan ärsytti. Oliko hän yksin syypää siihen, että hän heidän lyhyen kihlauksensa aikana ei ollut oppinut häntä oikein tuntemaan. Toisinaan hän oli hyvin allapäin ja katuvainen, toisinaan taas vanha vastustushenki virkosi hänessä eloon.

Olipa Marcella näiden viimeisten kahden viikon aikana saanut kokea kaikenlaista muutakin, joka ei ollut omiansa antamaan lohtua hänen kirvelevälle sydämelleen. Hänelle kävi hyvin pian selväksi, ettei mikään olisi ollut hänelle helpompaa kuin joutua huvikauden huomion keskuspisteeksi, jos häntä vain olisi haluttanut. Batton Streetin murhenäytelmä oli tietenkin joutunut sanomalehtiin mahdollisimman runsaasti kaunistettuna ja laajennettuna.

Henkilöille, jotka tunsivat Raeburnin perheen tai olivat kuulleet siitä puhuttavan — ja niitä oli suhteellisesti monta — iskivät halukkaasti kiinni tähän romanttiseen kohtalon sattumaan. Siitä riitti hyvän aikaa juttelemisen aihetta Lontoon seuraelämässä, ja jokainen halusi nähdä sankaritarta ja näytellä häntä kodissaan. Rouva Lane varsinkin, joka Whartonin päivällisissä alihuoneessa oli ollut emäntänä, arveli olevansa oikeutettu uudistamaan tuttavuutta ja tulikin ensi tilassa lady Winterbournen luo Marcellaa tervehtimään. Pian hän kumminkin oivalsi, ettei Marcellaa haluttanut sankarittaren osaa näytellä, ja että hänen ennen kaikkea oli vältettävä mielenliikutuksia ja rasituksia. Kumminkin hänen onnistui saada Marcella sen verran taipumaan, että hän lupasi toisinaan iltapuolella käydä rouva Lanea tervehtimässä, tavatakseen siellä muutamia hänen tuttujaan. Rouva Lane asui Piccadillyssa ja niinpä Marcella, joka vioittuneen käsivartensa takia ei halunnut ajaa hevosella, saattoi uupumatta jalan kulkea James Streetiltä heidän taloonsa.

Täällä Marcella oli, samoin kuin Winterbournellakin, tavannut muutamia ihailevia ja uteliaita henkilöitä ja oli saanut jonkun verran maistaa kuuluisuuden suloa. Maineen tavoitteleminen ei kumminkaan ollut se magneetti, joka houkutteli hänet rouva Lanen luo, vaan Harry Whartonin tilapäinen oleskelu siellä. Hän kiihoitti, hämmensi, suututti ja hallitsi Marcellaa enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän voinut pysytellä poissa kun tarjoutui tilaisuus tavata häntä. Lady Winterbourne puolestaan ei tuntenut häntä eikä nähtävästi halunnutkaan tuntea — asiaintila, joka tietenkin yllytti Marcellaa itsepintaiseksi.

Eipä hänellä kumminkaan ollut suurtakaan hupia näistä kohtauksista. Whartonin ympärillä liehitteli lakkaamatta kauniita ja ylhäisiä naisia. Muutamain kanssa hän näytti olevan hämmästyttävän hyvissä väleissä, ja kaikkien kanssa hän puhui heidän kieltänsä, ja, mikäli Marcella saattoi arvostella, eli samaa elämääkin kuin he. Marcella ei voinut olla mielessään alinomaa vertaamatta tätä kuvaa siihen, joka alihuoneen istunnossa oli syöpynyt hänen muistiinsa. Hänestä tuntui, että Whartonin uusista ystävistä jotkut eivät voineet salata pahanilkistä voitoniloa huomatessaan kuinka kärkkäästi nuori kansanvillitsijä takertui heidän syöttiinsä. Vaikka hän puolestaan epäilemättä vei heitä harhaan enemmän kuin he aavistivat. Marcella oli samaa mieltä kuin Hallinkin, ettei Wharton ollut se mies, joka sieti silkkisiteitä, jos arveli edullisimmaksi katkoa ne. Mutta yhtäkaikki tämä tyttönen, joka tummin, kummastelevin silmin tarkkasi tätä menoa — Whartonin esiintymistä ja hänen elämäntapaansa, tuomitsi sen petokseksi hänen asemaansa ja asiatansa kohtaan. Sitä hän ei ollut koskaan voinut uneksia, ja se herätti hänen halveksumistaan ja kiusasi häntä.

Marcellan oma suhde Whartoniin oli huomattavasti muuttunut. Onnettomuustapauksen jälkeen oli Wharton päivittäin kärsimättömänä tiedustellut Marcellan vointia rouva Lanelta ja milloin vaan hän tämän luona sattui yhteen neiti Boycen kanssa, osoitti hän hänelle ihailuansa, usein niin liiallista ihailuakin, että rouva Lane itsekseen harmitteli ja Marcella oli kiusaantunut. Toisinaan taas heidän mielipiteensä iskivät lujasti yhteen. Wharton muutti karvaa joka päivä. Marcella oli uneksinut henkevää ystävyyssuhdetta, mutta melkeinpä mahdotonta näytti olevan pysytellä välejä yksinkertaisella ja tuttavallisella kannalla. Toisinaan Wharton vanhaan imartelevaan, suorapuheiseen tapaansa osoitti Marcellalle huomaavaisuutta, toisinaan taas hänen käytöksensä oli miltei kylmähkö. Tapahtuipa kerran tai pari sekin, että hän jonkun mahtavan, ylhäisen ladyn läsnäollessa, laiminlöi tykkänään Marcellan. Kerran kun tämä tapahtui sävähtivät Marcellan posket äkkiä kuumiksi. "Hän pelkää, että luullaan hänen aikovan mennä naimisiin minun kanssani!" mietti hän.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Harry Whartonin onnistui haihduttaa hänestä tuo epäluulon vaikutelma. Tähän asti ei Marcella ollut kertaakaan täydellä todella ajatellut naimisiin menoa hänen kanssaan. Mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän oivalsi, että Wharton jo pohti sitä mielessään — ja että häntä arvelutti sellainen askel.

Kun tämä havainto selvesi Marcellalle, niin hänen käytöksensä kävi yhä karttavammaksi ja ylpeämmäksi Whartonia kohtaan, ja nuori sosialisti-edustaja sai ponnistella aika tavalla, ettei kadottaisi valtaansa häneen.

Eipä ollut Marcella niinmuodoin tyytyväisellä eikä rauhallisella päällä siinä akkunan ääressä istuessaan. Pettymyksen ja nöyryytyksen tunteet jäytelivät hänen sydäntään. Lisäksi vainosi hänen mielikuvitustaan alinomaa äsken eletty kauhunkohtaus. Hän oli masentunut, ja maailman kurjuus ja viheliäisyys painosti häntä raskaasti.

Akkunan musliiniverho pullistui äkillisestä ilmanvedosta, ja Marcella kurotti nopeasti kätensä sulkeakseen akkunan, ettei se pääsisi kiinni paiskautumaan. Joku oli avannut huoneen oven.

"Olinko puhaltaa teidät akkunasta ulos?" sanoi tytön ääni ja hänen takanaan seisoi puolittain arassa asennossa Betty Macdonald kevyessä, valkeassa kesäpuvussa, pienet, suipot keijukaiskasvot ja kullanhohtavat hiukset pilkistäen esiin suuren, varjoisan hatun alta.

"Tulkaa vain sisään!" sanoi Marcella arasti. "Lady Winterbourne palaa kai pian kotiin."

"Niin sanoi Pantonkin", virkkoi Betty ottaen hatun päästään ja vaipuen istumaan Marcellan vieressä olevalle jakkaralle. "Ja nyt ei Panton enää minulle kerro juttuja — minä olen opettanut hänet paremmille tavoille. Montako kertaa hän mahtaa päivässä valehdella? Ettekö usko tekin, että kiirastulessa on erikoinen pieni soppi varattu Lontoon hovimestareille. Panton toivoakseni, pääsee vähällä piinasta."

Sitten hän laski terävän leukansa hennon kätensä varaan ja silmäili Marcellaa tutkivasti. Neiti Boycella oli yllä se ohukainen musta puku, joka Mintallekin kelpasi; hänen kalvakat kasvonsa ja hienot kätensä kuvastuivat sitä vastaan valkeina kuin norsunluu. Kun Betty oli ensimäisen kerran kuullut puhuttavan Marcella Boycesta ja hänen osallisuudestaan erääseen juttuun, oli hän palavasti halunnut tutustua häneen, ellei muuten, niin antaakseen hänen ymmärtää kuinka häpeällistä On murtaa hyvän miehen sydän. Mutta nyt, ollessaan Marcellan läheisyydessä, hän oli vähällä rakastua häneen. Neiti Boycen uljas käytös tuossa kuuluisassa kahakassa oli saavuttanut hilpeän, herkästi innostuvan pikku olennon hartaan ihailun, ja tuntikausia hän suutaan avaamatta saattoi istua katselemassa Batton Street draaman sankaritarta mieli täynnä hiljaista kunnioitusta. Kaikesta sydämestään hän kadehti tätä tyttöä, joka, vaikka häntä vain kahta vuotta vanhempi, jo oli mahtanut nähdä niin paljon syntiä ja murhetta, ja kovinpa hän tällaisina hetkinä halveksi tuota yleisesti suosittua ja onnellista henkilöä, jota sanottiin Betty Macdonaldiksi!

"Tahtoisitteko mieluummin olla yksin?" kysyi hän äkkiä Marcellalta.

Marcella punastui.

"Oma seurani alkoi jo käydä ikäväksi", sanoi hän. "Tulin iloiseksi kun näin teidän tulevan sisään."

"Todella?" huudahti Betty sädehtivin silmin. Sitten hän äkkiä taivutti eteenpäin kultakutrista päätänsä. "Saanko suudella teitä?" pyyteli hän innokkaasti.

Marcella hymähti ja veti Betyn hiukan ujosti luokseen.

"Kas niin, näinhän se pitää olla", sanoi Betty pitkään henkäisten. "Tämä on jo toinen merkkipylväs. Ensimäinen oli se kun näin teidät terassilla. Minusta kaikkia ystävyyssuhteita voi merkitä pienillä, valkeilla kivillä, eikö teistäkin? Mutta tiedättekö, pahinta on, kun täytyy jälleen purkaa ne. Sitä ei teidän kaiketi ole koskaan tarvinnut tehdä!"

"Minulla ei olekaan mitään ystäviä", vastasi Marcella nopeasti. Mutta kun Betty sellaista puhetta hämmästyen löi kätensä yhteen, lisäsi hän hymyillen: "niitä lukuunottamatta, joita hoidan puurokääreillä".

"Siinähän se on!" huudahti Betty kateellisena, — "te olette hyödyllinen — teitä tarvitaan puurokääreitä tekemään — ja muuhunkin! Minä en ole koskaan tehnyt mitään hyötyä elämässäni! Kun minä kuolen, piirretään kai pieneen hautakivi raukkaani:

"Mustan mullan alla tässä uinuu Betty raukka Hyvää ei hän koskaan tehnyt — olihan vain houkka!"

— "Oh, tuossapa he jo tulevatkin!" hän juoksi akkunan luo — "lady Winterbourne ja Ermyntrude. Eikö teitä naurata, kun näette lady Winterbournen hoitavan seuraelämän-velvollisuuksiaan? Aamiaisen jälkeen astuu hän vaunuihinsa sen näköisenä kuin veisi matka hirsipuuhun. Minä odotan aina hänen sanovan ajurille 'Hyde Parkin mestauslavalle.' Hän on näöltään Englannin onnettomin nainen — ja yhtäkaikki Ermyntrude väittää, että se on hänestä hauskaa, eikä hän tahtoisi pysyä poissa Lontoosta, ei mistään hinnasta maailmassa! Ermyntrudella on niin paljon vaivaa hänestä, mutta kultainen ja kiltti hän sittenkin on — eikä sitä samaa voi kaikista äideistä sanoa. Ermyntrude, missä sinä tuon hatun olet keksinyt? Sinä olet hankkinut sen minulta neuvoa kysymättä ja sitä en voi suvaita!"

Lady Ermyntrude ja Betty heittäytyivät jutellen ja naureskellen sohvalle istumaan. Lady Winterbourne astui Marcellan luo ja kyseli hänen vointiansa. Hän veti verkalleen hansikkaita käsistään, kun vierashuoneen ovi jälleen avautui.

"Teetä, Panton!" sanoi lady Winterbourne päätään kääntämättä ja lady Macbethin äänellä. Mutta ryhdikäs hovimestari ei ollut millänsäkään.

"Lady Selina Farrell!" ilmoitti hän kaikuvalla äänellä.

Lady Winterbourne hätkähti, sitten hän kääntyi tulijaa vastaan jäykkänä kuin kuvapatsas ja ojensi hänelle rennosti kätensä.

"Istukaa, olkaa hyvä!" sanoi hän.

Ken ei häntä olisi tuntenut, olisi voinut otaksua, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt lady Selinaa. Sukulaisia he kumminkin olivat, vieläpä sangen läheisiäkin. Mutta hän ei pitänyt lady Selinasta eikä milloinkaan yrittänyt sitä salata — seikka, joka ei rahtustakaan estänyt nuorempaa serkkua täyttämästä velvollisuuksiansa sukuansa kohtaan.

Lady Selina valitsi kursailematta mukavan paikan, irroitti jalokivistä hohtavilla sormillaan harsonsa ja varustautui sitten myhäillen teenjuontiin. Hän kyseli Betyltä, oliko hänellä ollut hauska Lontoossa ja lady Ermyntrudelta, mitenkä hänen miehensä ja pikkulapsensa tulivat toimeen maalla ilman häntä. Jälkimäinen kysymys lausuttiin äänellä, joka lennätti veret puhutellun poskille ja pani hänet suoristamaan itsensä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta tarkoitus oli saattaa lady Ermyntrude ymmärtämään, että hän laiminlöi perheensä huvitteluhalunsa vuoksi. Betty oli sillä välin kyykistynyt sohvannurkkaan ja keinutteli vallattomasti pientä jalkaansa; tarkastellessaan vastatullutta pahankurisella katseella, oivalsi hän paikalla mielihyväkseen, että lady Selina piti hänen asentoansa epänaisellisena.

Vieras tervehti tietysti myöskin Marcellaa ja pahoitteli hänen sairauttansa — lady Selina oli kumminkin jo ennenkin tavannut Marcellan onnettomuustapauksen jälkeen — ja sitten lady Winterbourne, vastattuaan tunnollisesti kaikkiin kysymyksiin miehensä ja muiden perheenjäsenten terveydentilasta, yritti heikosti johtaa keskustelua lordi Alresfordin, vointiin.

Lady Selina vastasi, että hän oli kyllä hyvissä voimissa, mutta hyvin masentunut nykyisen poliittisen suunnan johdosta. Ministerit tekivät epäilemättä voitavansa, mutta pari kolme ikävää erehdystä, jotka olisi voitu välttää, he sittenkin olivat tehneet tämän istuntokauden aikana. Lordi Alresford arveli, että vanhoillispuolue ja koko maa saanee vielä kalliisti maksaa ne. Mutta hän ainakin oli tehnyt tehtävänsä.

Nytpä sattui niin, että lady Winterbournen vanhin poika oli useasti lausunut mielihyvänsä siitä, että uutta hallitusta muodostettaessa "tuo turhamainen vanha tylsäpää", Alresford oli viimeinkin syrjäytetty, ja niinpä lady Selinan huomautukset harmittivat vanhaa rouvaa ja ärsyttivät hänet vastarintaan. Hän pelkäsi olevansa epähieno, mutta samassa hänet valtasi vastustamaton halu nolata vieraansa. Omalla eriskummaisella, hajamielisellä tavallaan otti hänkin hartaasti osaa politiikkaan. Hänen ikävöivä, idealistinen luonteensa pyrki alinomaa sovittamaan ikuisen oikeuden sääntöjä tory-puolueen mittakaavoihin. Se oli Sisyfus-työtä, mutta hän ei väsynyt siihen.

"Minä olen aivan toista mieltä", virkkoi hän viimein kylmästi lady Selinan jatkuviin valituksiin, "minä olen kuullut — poikani väittävät — että uusi hallituksemme on saanut jo paljon aikaan — ikävä vain, että tämä istuntokausi uhkaa käydä tavattoman pitkäksi".

Lady Selina kohautti sekä silmäkulmiansa että hartioitaan.

"Lady Winterbourne kulta! oletteko todella sitä mieltä?" virkkoi hän tuolla suopealla, epäilevällä äänellä, jota toisinaan käytetään yksinkertaisia henkilöitä puhuteltaessa. "Ajatelkaahan toki! Istuntokausi venyy syyskuun loppuun asti, sen kaikki sanovat. Mikä puolue tahansa olisi jo siihenkin tyytymätön! Kaikki tärkeimmät esityksemme ovat vielä käsittelemättä. Ja isäni arvelee, että niin paljon harmia ja ikävyyksiä olisi voitu välttää, jos vain hallitus olisi menetellyt vähän viisaammin. Hän on sitä mieltä, että työmiehelle pitäisi suoda enemmän oikeuksia. Hän uskoo, että työväenpuoluetta olisi voitu rauhoittaa ilman minkäänlaisia vallankumouksellisia toimenpiteitä. Onhan kerrassaan mieletöntä otaksua, että nuo nälkäiset raukat rupeisivat iankaiken odottamaan."

"Oh!" virkkoi lady Winterbourne verkalleen ja tuijotti vieraaseensa. Ne, jotka tunsivat hänet hyvin, tiesivät kuinka paljon tähän yksitavuiseen sanaan sisältyi. Lady Winterbourne ei päästänyt hilpeyttään valloilleen, mutta sisäisesti hän ei voinut sitä hillitä ajatellessaan lordi Alresfordia "köyhien ystävänä".

Alresford! — jota hänen omat alustalaisensa ja palvelijansa pitivät tilanomistajista ahdasmielisimpänä ja kitsaimpana. Ja mitä lady Selinaan tuli, tiesivät Winterbournen serkut vallan hyvin, ettei yksikään palvelustyttö sietänyt olla siellä kuuttakaan kuukautta.

"Mitä piditte herra Whartonin puheesta tässä tuonnoin?" kysyi lady Selina äkkiä, kumartuen teepöydän yli Marcellan puoleen.

"Se oli hyvin jännittävä", vastasi Marcella jäykästi; hän tunsi, että kaikkien läsnäolevien huomio kohdistui paikalla häneen, ja sävähti samassa punaiseksi omaksi harmikseen.

"Niin, eikö totta?" vakuutteli lady Selina. "Kaikki nuo tuumat ovat tietenkin mahdottomat toteuttaa. Mutta myötätuntoa on meidän kumminkin osotettava tuollaisille lahjakkaille, innostuneille nuorille miehille — eikö niin? Se on ainakin isäni mielipide. Hän sanoo, että meidän on koetettava voittaa heidät omalle puolellemme. Meidän pitää saada heidät ymmärtämään, että olemme heidän ystäviänsä — muussa tapauksessa joudumme kaikki perikatoon. Heillä on joukkojen äänet — ja me olemme sivistynyt, hienostunut osa kansaa. Jos meidän vain onnistuu saada Whartonin tapainen mies oivaltamaan, että meidän asiamme on oikea — ja sen ohessa tarjoamme apuamme — kaikkiin järjellisiin yrityksiin — olisihan se meille aika voitto. En tiedä, olenko saanut ajatukseni kyllin selvästi ilmaistuksi, te olette tällaisiin asioihin niin paljon paremmin perehtynyt. Emme voi enää peruuttaa sitä, mitä vuonna 67 tehtiin — emmehän? Mutta meidän on se korjattava tavalla tai toisella — eikö niin? Ja isäni arvelee, että nykyiset ministerit ovat niin ymmärtämättömiä. Mutta eihän minun pitäisikään tällaista teille laverrella", ja lady Selina hymyili hänelle vielä suloisemmin kuin ennen, "me vanhoillisethan olimme niin perin kunnotonta väkeä teidän mielestänne ennen — mutta herra Wharton on kertonut minulle, että nykyisin te ette ole niin ankara meitä kohtaan kuin ennen?"

Lady Selina notkisti pariisilaisen hattunsa koristamaa päätä hiukan sivulle.

Marcellan mieli alkoi kuohua.

"Meidän asiamme?" toisti hän ja hänen mustat silmänsä laajenivat. "Mitähän te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan —" virkkoi lady Selina tavoitellen mahdollisimman viatonta ilmaisutapaa — "tarkoitan luonnollisesti sivistyneiden asiaa, niiden, jotka ovat Englannista tehneet, mitä se on".

"Minun ymmärtääkseni", sanoi Marcella rauhallisesti, "tarkoitatte rikkaiden asiaa! — eikö niin?"

"Marcella!" huudahti lady Winterbourne — "luulin jo, että olitte heittänyt pois semmoiset ajatukset — ettette enää ajattelisi niin intohimoisella katkeruudella sitä juopaa, joka on rikkaiden ja köyhien välillä — meitä sortajina — kaikkea tuota toivotonta — köyhien vihaa meitä kohtaan — luulinpa todella, että olitte muuttunut siinä suhteessa".

Ja vanha rouva unohti tykkänään lady Selinan läsnäolon; hän muisti vain heidän entisiä, yhteisiä keskustelujaan Mellorissa, ja nojautuen Marcellan puoleen laski hän vetoavasti kätensä hänen käsivarrelleen.

Marcella loi häneen kumman katseen.

"Jospa vain tietäisitte", lausui hän, "kuinka paljon helpompi on ajatella hyvää rikkaista, kun elää köyhien parissa".

"Vai niin! täytyy siis pysytellä jonkin verran etäällä meistä, että voisi arvostella meitä oikeudenmukaisesti?" kysyi lady Selina muutellen rannerenkaitaan ivallisen näköisenä.

"Ainakin minun täytyy", vastasi Marcella yhä lady Winterbourneen katsoen. "Mutta nähkääs" — hän hyväili ystävänsä kättä ja myhäili — "on niin helppoa ärsyttää eräitä ihmisiä vastarintaan".

"Hirvittävän helppoa!" huokasi lady Winterbourne.

Tyttö punehtui uudelleen. Hän epäröi, mutta ryhtyi sitten selittelyihin.

"Katsokaas, kun minä olen tuolla noiden ihmisten parissa, joilla ei ole mitään", hän viittasi kädellään avoimesta ikkunasta koillista kohti, "tuntuu minusta, omituista kyllä, niin hyvältä muistella, että on olemassa ihmisiä, jotka asuvat James Streetillä".

"Rakas lapsi! nyt en ensinkään käsitä", sanoi lady Winterbourne hämmentyneenä.

"Sehän on niin yksinkertaista", sanoi Marcella yhä pidellen häntä kädestä ja puhuen hänelle. "Se johtuu arvatenkin siitä, että kun kaiken päivää noilla kaduilla liikun, joudun aina vaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa — jotka eivät näe mitään hauskaa tai kaunista ympärillään — joilla ei ole niin pienintäkään soppea, missä voisivat olla yksin ja rauhassa. Kun sitten palaan kotiin, niin oikein palavalla mielihyvällä ajattelen kaikkia niitä kauniita pukuja, koteja ja puutarhoja, jotka vain mieleeni juolahtavat!"

"Mutta ettekö vihaa niitä ihmisiä, joiden ne on?" kysyi Betty jakkaraltaan leuka käden varassa.

"En! Sellaisina hetkinä ovat ihmiset minulle aivan yhdentekevät. Enkä minä silloin halua niin kiihkeästi ottaa heidän rikkauksistaan ja antaa kovaosaisille. Iloitsen vain siitä, että jossain löytyy kauneutta, lepoa ja virkeyttä — ettei se ole maailmasta hävinnyt."

"Kuinka omituista! — että keskellä tuollaista elämää voitte ajatella enemmän sitä rumaa, mikä köyhyyden matkassa kulkee kuin — köyhien kärsimyksiä ja hätää", tuumaili Betty.

"Niin kyllä — toisinaan osuu olemaan sellaisessa mielentilassa", sanoi Marcella; "ja juuri sellaisina hetkinä tunnen olevani suopeampi rikkautta kohtaan. Vähätpä siitä, jos nuo ihmiset, joiden osalle on langennut niin paljon komeutta ja joutilaisuutta, ovat usein julmia ja itsekkäitä — tuleehan heidänkin aikansa kerran ja heidän täytyy kuolla — jättää talonsa, puistonsa, taulunsa niinkuin simpukka jättää kuorensa. Mutta kauneus ja viehkeys, jonka he ovat luoneet tai perineet, säilyy. Miksi kadehtia heitä personallisesti? Kuolemassa eivät hekään ole sen paremmat kuin muut vaivaiset. Heille oli annettu enemmän onnea maailmassa kuin toisille — mutta he eivät ymmärtäneet käyttää sitä hyväkseen. Oli miten oli, vihata heitä en voi! heilläkin on kutsumus täytettävänä — niin tuntuu minusta ainakin Drury Lanessa liikkuessani!" lisäsi hän myhähtäen.

"Mutta hävettävä meidän kumminkin on?" virkkoi lady Winterbourne silmäillen tarkastelevasti kaunista vierashuonettansa.

"Ei! ei!" sanoi Marcella innokkaasti, "älkää hävetkö! Onhan olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka kauneutta vieläkin jalostavat — jotka jakelevat ja antavat siitä ympäristölleen — heidän eteensä tekisi monesti mieleni polvistua ja pyytää, etteivät koskaan, koskaan häpeisi rikkaana olemista — sitä, että voivat ympäröidä itseään kauniilla esineillä ja että heillä on aikaa nauttia siitä. Sehän olisi yhtä kuin jos häpeäisitte raajarikkoa siksi, että olette terve ja vahva, tai sokeata siksi, että olette näkevä."

"Mutta, rakas lapsi", huudahti lady Winterbourne surkealla äänellä ja aivan ymmällä "kun meille on annettu kauneutta ja vapautta yllin kyllin — ja muiden raukkain täytyy kuolla ilman — —"

"Kyllä tiedän, kyllä tiedän!" sanoi Marcella tehden sukkelan, epätoivoa ilmaisevan liikkeen; "maailma on maailma. Ja ensi alussa luulemme, että se voi muuttua - että sen täytyy muuttua! — että varallisuutta — kauneutta ja lepoa — voidaan hankkia jokaiselle, se on — jos asiat olisivat toisin — jos sosialismi olisi vallalla — jos saisimme kapitalistit häviämään, — jos voisimme tasata kaikki alhaalta käsin ja ylhäältä käsin, kunnes kaikilla olisi 200 puntaa vuodessa. Tätä kysymystä tuumitaan ja pohditaan niin puolelta kuin toiselta. Ratkaisu ei tunnu niinkään vaikealta — satoja hyviä ehdotuksia syntyy ajatuksissamme! Mutta jo kotvan kuluttua kompastumme epäilyihin — käy vähitellen selväksi, etteivät unelmamme koskaan toteudu eivätkä voi toteutua — että kaikki ponnistelumme ovat turhia!"

Ääni raukesi ja sammui. Betty Macdonald tuijotti häneen haaveksivalla ihailulla. Lady Winterbourne näytti hämmentyneeltä ja onnettomalta, mutta oli samoin kuin Bettykin aivan Marcellaan uppoutunut. Lady Selina tarkasteli kaikkia kolmea myhäillen ja suurimmalla mielentyyneydellä, sitoessaan harsoa silmilleen ja huolellisesti korjaellessaan otsatukkaansa ja hivusneulojaan. Ermyntrude taas oli kadonnut sohvalta; melkein samassa kun Marcella alkoi puhua, oli hän muiden huomaamatta hiljaan noussut paikaltaan, sormi huulillaan uutta vierasta tervehtiäkseen. He jäivät seisomaan huoneen perälle talvipuutarhan oven kohdalle, mistä ei kaariakkunan ääressä istuvain ryhmästä kukaan heitä huomannut.

"Ettekö luule", sanoi lady Selina kevyesti yhä sovitellen valkoisilla sormillaan harsoansa, "että olisi hyvin viisasta lähettää kaikki radikaalit — varakkaammat radikaalit tarkoitan — joksikin ajaksi köyhien pariin? Se näyttää opettavan ihmisille niin paljon hyödyllistä!"

Marcella oikaisihe suoraksi ikäänkuin epämieluisan kosketuksen vaikutuksesta. Hän iski nopean silmäyksen seuralaisiinsa.

"Mitähän sitten luulette siellä opittavan?"

Lady Selina joutui hiukan ymmälle ja viivytteli vastausta.

"No", virkkoi hän, "kai ihmiset oppivat tyytymään kohtaloonsa — ja lakkaavat vaatimasta mahdottomia!"

"Luuletteko", sanoi Marcella pitkään, "että köyhien parissa eläminen voi opettaa tyytyväiseksi ketään, jolla on inhimillisiä tunteita?"

Ja hänen sanoissaan ja käytöksessään oli taaskin sitä vauhtia, sitä dramaattista voimaa, joka oli hänessä perinnäistä etelän kuumasta verestä. Olisipa vain joku muu nainen puhunut tuolla äänellä, niin se olisi varmaan tuntunut teeskennellyltä — teatterimaiselta. Mutta sitä vaikutusta ei Marcella tehnyt ainakaan Bettyyn, joka istui häntä katsellen ja ihaili häntä "suurenmoisena olentona".

Lady Selinaa pistelytti, että yhteiskunnallisessa asemassa häntä koko joukon alempana oleva henkilö oli puhutellut häntä epäkunnioittavasti. Hän oikaisihe suoraksi.

"Mikäli minä äsken käsitin puhettanne", sanoi hän jäykästi, "myönsitte itse, että olitte oppinut järkevämmin arvostelemaan rikkautta, köyhien keskuudessa eläessänne".

Huoneen perältä kuuluva liikahdus sai puhujan äkkiä kääntämään päätänsä. Hän huomasi ovella seisovan parin, näytti hämmästyneeltä ja hymähti sitten.

"Kas, herra Raeburn! missä te olitte kätkössä tämän jännittävän keskustelun aikana? Itse asiassa — hyvin lohdullista meille Länsi-Lontoon asukkaille — vai mitä?"

Hän iski läpitunkevan katseen Marcellaan. Lady Ermyntrude ja Raeburn astuivat peremmälle.

"Minä pyysin häntä olemaan alallaan", sanoi Ermyntrude hiukan nolona; "olisi ollut sääli keskeyttää".

"Olisi niinkin!" virkkoi lady Selina painokkaasti. "Hyvästi, lady Winterbourne kulta, hyvästi neiti Boyce! Te olette täydellä todella rauhoittanut minua! Tottakai minäkin säälin köyhiä, mutta hyvin viihdyttävää on kuulla henkilöltä, joka on niin perehtynyt heidän oloihinsa kuin te, ettei — kun kaikki ympäri käy — olekaan mikään rikos omistaa hiukan maallista tavaraa."

Hän silmäili hymyillen Marcellaa — siirsi hänestä katseensa Raeburniin ja lehahti sitten ulos huoneesta tämän saattamana.

Palatessaan saliin — hiukan viivytellen ja empien — Aldous lähestyi Marcellaa, joka äänettömänä seisoi akkunan, luona ja tiedusteli hänen vioittuneen kätensä tilaa. Hän lausui mielipahansa sen johdosta, että se oli vielä siteessä. Hänen äänensä kuulosti hieman jyrkältä. Lady Winterbourne yksin näki hermostuneen räpähdyksen puhujan silmissä.

"Oh! kiitos vaan", sanoi Marcella kylmästi, "ensi viikolla minä jo pääsen takaisin työhöni".

Hän kumartui kirjaansa ottamaan.

"Anteeksi, mutta minun täytyy vielä kirjoittaa muutamia kirjeitä", sanoi hän vastaukseksi lady Winterbournen levottomaan katseeseen.

Ja hän poistui huoneesta. Betty ja lady Ermyntrude lähtivät niinikään päällysvaatteitaan riisumaan.

"Aldous!" virkkoi lady Winterbourne ojentaen hänelle kätensä.

Raeburn tarttui siihen, katsahti vanhan ystävänsä huolestuneihin, kiihtyneihin kasvoihin ja päästi sitten hänen kätensä.

"Eikö ole surkeata nähdä hänen noin ypö yksinään kamppailevan elossaan — omia ajatuksiansa vastaan? Eikö se ole surkeata?"

"On kyllä", vastasi Aldous. Sitten hetken vaiettuaan: "Miksei hän lähde kotiinsa? Rouva Boyce on kerrassaan käsittämätön äiti."

"Oh! ei se ole rouva Boycen syy", huudahti lady Winterbourne toivottomasti. "Enkä oikeastaan voi käsittää, mikä minut panee häntä niin syvästi säälimään ja toivomaan, että hän muuttaisi elämäntapaansa. Suurenmoisestihan hän kutsumuksensa täyttää. Se vain aina mieltäni kalvaa, ettei hän koskaan tunnu onnelliselta."

Siinä se taas oli tuo sama väite, jonka Hallinkin oli lausunut.

Aldous ei kotvaan virkkanut mitään, sitten hän hymähti väkinäisesti.

"No niin! sille emme mahda mitään, ette te sen paremmin kuin minäkään?" sanoi hän. Hänen harmaat silmänsä kohtasivat lady Winterbournen katseen kylminä — katkerina. Vanha rouva vaihtoi nopeasti puheenainetta. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä törmännyt kalliota vastaan.

Sillä välin astuskeli Marcella yläkerrassa rauhattomana edestaas. Hänen teki mieli rynnätä tiehensä — palata oitis Mintan luo. Hän huoneessa Marcellan puhellessa tuollaisia asioita! Lady Selinan sanat kohisivat hänen korvissaan. Hänen ylpeytensä kuohui ja kapinoi. Katumusta — nöyrtymistä — taitavasti sommiteltua anteeksipyyntöä — mitähän herra Raeburn oikein mahtoi ajatella moisesta esiintymisestä? Tietenkin! nyt kun lordi Maxwell on kuolemaisillaan ja hyljätty kosija oli saamaisillaan mahtavan arvonimen ja aseman. Hupsu tyttö oli katunut mielettömyyttään — ja koetti saattaa sen asianomaisen tietoon — sehän oli niin perin yksinkertaista?

* * * * *

Hänen hermonsa olivat ylen ärtyneet. Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä ja ylpeä, vaivattu sydän parka etsi hoivaa kiihkeissä nyyhkytyksissä.

Sillä välin oli lady Selina palannut kotiin outojen, epämieluisten tunnelmien vallassa. Hän ei saanut Marcella Boycea ajatuksistaan poistumaan. Hänelle ei ollut mieleen se ajatus, että tuollainen merkitsemätön ja naurettava tyttönen saattaisi himmentää hänet — tai ruveta hänen kilpailijakseen. Mutta hänen lojuessaan pienen arkihuoneensa sohvalla ennen päivällistä, kiiteli hänen aivoissaan viiltävänä pistoksena se ajatus, ettei häntä ollut yksikään ihmisolento kolmenkymmenenviiden vuoden aikana kertaakaan silmäillyt sellaisella innostuneella ja tyydytetyn mielihyvän katseella, jonka hän oli huomannut Harry Whartonin silmissä hänen astellessaan edestaas neiti Boycen kanssa terassilla — eikä edes sellaisella ihailulla, joka säteili tuon hupsun pikku Betty Macdonaldin silmistä, kun hän istui jakkaralla sankarittarensa jalkain juuressa.

Lady Selina odotti päivällisvieraita, ja Whartonkin oli kutsuttujen joukossa. Hän oli nykyisin ahkera vieras talossa ja usein hän muiden vieraiden lähdettyä jäi kahdenkesken juttelemaan lady Selinan kanssa lordi, Alresfordin rauhallisesti torkkuessa syvässä lepotuolissaan.

Iltahämärä oli jo tulossa, mutta lady Selina makasi yhä liikkumatta samassa asennossa, ja hänen ajatuksensa, jotka omalla, tutulla alallaan liikkuen tekivät työtä tavattoman sukkelasti ja voimakkaasti, siirtyivät tulevaisuuden kuviin.

Hänen unelmansa häiriytyivät kamarineitsyen sisääntullessa, joka hätääntyneenä ja kuumottavin poskin kertoi pelätylle valtiattarelleen, että yksi nuorimmista sisäköistä oli pahasti sairastunut. Lady Selina tiedusteli sairauden laatua, sai tietää, että palvelijoita hoitavaa lääkäriä oli lähetetty noutamaan ja arveli taudin mahdollisesti olevan nuhataudin alkua. "Lähettäkää hänet paikalla sairashuoneeseen!" sanoi lady Selina. "Käskekää rouva Stewartia heti huomen-aamulla käymään tohtori Briggsin puheilla ja pitäkää huolta siitä, että kaikki on valmiina lähtöön."

Tyttö epäröi, ja kun kynttilät olivat sytytetyt saattoi lady Selina nähdä, että hän oli itkenyt.

"Jos armollinen neiti vaan sallisi hänen jäädä tänne", sanoi hän arasti, "niin me kaikki vuorostamme hoitaisimme häntä. Hän on Irlannista kotoisin, kuten armollinen neiti varmaan tietääkin. Hänellä ei ole yhtään ystävää Lontoossa, ja hän pelkää sairashuonetta kuin kuolemaa."

"Turhaa puhetta", sanoi lady — Selina tuikeasti. "Pitäisikö muka kaikkien töiden jäädä takapajulle siksi, että joku palvelijoista sairastuu. Ja vaikka vielä kuoleekin — eihän sitä koskaan voi tietää. Rouva Stewart maksakoon hänelle hänen palkkansa ja hankkikoon sitten paikalla toisen tytön hänen sijaansa."

Nyrpeännäköisenä ryhtyi tyttö työhönsä; ja asettaessaan järjestykseen lady Selinan pukineeseen tarvittavat moninaiset esineet — kimaltelevan atlaspuvun, jalokivet, hivusneulat, käherrysraudat, erilaatuiset puuterit ja kaunisteet, hänen korvissaan soi lakkaamatta pienen irlantilaistytön sydäntäsärkevä ruikutus, kun hän lapsen tavalla kävi kiinni ainoaan ystäväänsä. "Voi, Maria, Maria kulta, koeta saada hänet taipumaan — pyydä että saisin jäädä — minä teen kaikki, mitä tohtori käskee — minä kyllä joutuun paranen — ei minusta ole paljon vaivaa. Ja kova työhän se minut sairaaksi teki — ja yläkerran kosteat huoneet — niin tohtori sanoi."

Tunti myöhemmin seisoi lady Selina Alresford Housen upeassa vierashuoneessa vieraitaan vastaanottamassa. Hän oli pahalla tuulella ja vaikka Wharton saapui ajoissa ja hän päivällispöydässä — hänen täytyi luonnollisesti istua arvollisimpain vieraitten rinnalla — koetti lohdutella itseään sillä toiveella, että hän myöhemmin saa kahdenkesken jutella Whartonin kanssa, olivat päivälliset hänestä sietämättömän ikävät. Hänen pöytäkumppaninsa, toinen herttua, toinen tuomiorovasti, olivat hänestä kumpikin yhtä väsyttäviä. Ei maistunut hänestä ruoka eikä viinit, ja kerran, kun hänen katseensa puhelun lomassa osui hänen pöydän toisessa päässä istuvaan isäänsä, joka viikko viikolta kävi raihnaisemmaksi ja tylsemmäksi, hänet valtasi suuttumus ja vastenmielisyys. Hänen isänsä ikävystytti ja kiusasi häntä. Elämä oli usein surullista ja kolkkoa tässä suuressa talossa. Mutta hän tiesi sittenkin, että kun vanhus lepää haudassansa, ei hän enää ole yhtä merkitsevä henkilö kuin nyt, ja silloin on elämä oleva vieläkin sietämättömämpää.

Eikä ollut Whartonkaan niin eloisa kuin tavallisesti. Lady Selina tuumi itsekseen, että hän oli sen näköinen kuin ei olisi yökausiin nukkunut. Silmien nuorekas välke oli sammunut ja katse oli huolestunut ja rauhaton. Ja lady Selina tiesikin, että hänen asemansa alihuoneessa ei enää ollutkaan niin suotuisa ja tanakka kuin vielä pari viikkoa sitten — että Wilkinsin ja hänen hengenheimolaistensa vähäinen ryhmä yhä itsepintaisesti jarrutti puolueen yhteenliittymistä ja Whartonin pääsemistä johtomieheksi. Kai tuo iljettävä lakko Keski-Englannissa myös osaltaan uuvutti hänen voimiaan. Sotahuuto oli niin kuumeentapaisella kiihkolla heittäytynyt tähän työriitaan, että lady Selina oli useinkin nuhdellut häntä siitä.

Kun kaikki vieraat, Whartonia lukuunottamatta, olivat poistuneet talosta ja lordi Alresford nuokkui makeassa unessa lepotuolissaan, tiedusteli lady Selina syytä hänen hajamielisyyteensä.

"Oh, se on vaan sitä tavallista!" vastasi Wharton uunin reunaan nojaten. "Maailma on kurja paikka ja minun nukkeni on sahajauhoilla täytetty. Oletteko koskaan nähnyt nukkea, joka olisi muusta aineesta tehty?"

Lady Selina silmäili häntä tutkivasti mitään vastaamatta.

"Toisin sanoen", sanoi hän, "asiat eivät teiltä luonnistu oikein hyvin alihuoneessa".

"Ei", virkkoi Wharton miettiväisesti ja tarkasteli saappaitansa. "Ei — ei vielä."

"Te luulette kumminkin, että ne joskus luonnistuvat?"

Wharton katsahti ylös.

"Luulen niinkin!" sanoi hän; "tiettävästi! — joskus".

Lady Selina naurahti.

"Parasta on, että siirrytte meidän puolellemme."

"No niin, sitähän sopii miettiä, eikö niin? Myöntäkää, että kaikki nuoret voimat, jotka voitte saada käsiinne, ovat teille tervetulleet."

"Jos ymmärtäisitte ottaa varteen oikean hetken", jatkoi lady Selina nopeasti, "niin tekisitte sen nyt oitis".

Wharton iski häneen vihamielisen katseen.

"Onpa teillä torylaisilla pienet ajatukset meidän rehellisyydestämme."

"Ei ensinkään. Se merkitsee vain, että olemme terveen järjen puoluetta. No niin, tiedättekö, että olen jutellut ystävänne, neiti Boycen kanssa."

Wharton säpsähti.

"Missä?"

"Lady Winterbournen luona. Aldous Raeburnkin oli siellä. Kaunis sosialistinne oli hyvin mieltäkiinnittävä — ja hämmästytti meitä aika tavalla. Hän puheli rikkauden hyödystä; sanoi tulleensa käännytetyksi — köyhäin parissa elellessään — muuttaneensa katsantokantaa monessa kohden. Me olimme tietysti kaikki — herra Raeburn varsinkin — hyvin mielissämme siitä. Kauanko luulette vielä heidän välinsä pysyvän rikkoutuneena? Enpä totta tosiaan ole ennen nähnyt kenenkään nuoren naisen niin avomielisesti osoittavan katuvansa erehdystänsä." Sitten hän lisäsi verkalleen: "Lordi Maxwellin terveydentila käy päivä päivältä huolestuttavammaksi."

Wharton tuijotti häneen leimuavin silmin. "Kylläpä te vähän häntä tunnette!" virkkoi hän ylenkatseellinen sävy äänessään.

"Ehkä kyllä", sanoi lady Selina ja nytkäisi tuskin huomattavasti valkeita hartioitaan.

Wharton kääntyi uuniin päin ja alkoi leikitellä pikku esineillä, joita oli sen reunalla.

"Kertokaa, mitä hän jutteli", lausui hän äkkiä. Lady Selina kuvaili hänelle heidän keskustelunsa omalta kannaltaan. Wharton rauhoittui.

"Kas vaan!" sanoi hän kun lady Selina oli lopettanut. "Niin, niin — eipä tiedä — ehkä saamme vielä nähdä toisen näytöksen. No niin, hyvää yötä, lady Selina."

Tämä ojensi hänelle kätensä tavallisella ylimyksellisellä välinpitämättömyydellään ja nuori sosialisti poistui. Mutta lady Selina valvoi vielä myöhään yöhön koettaen päästä selville siitä, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oikeastaan oli tehnyt Whartoniin.

Kotimatkalla Whartonin valtasi niin hurja mustasukkaisuus Marcella Boycea ja Raeburnia ajatellessaan, ettei hän itseltäänkään enää yrittänyt salata sitä. Se muistutti vaarallisen selvästi rakkauden intohimoa. Hän ei uskonut lady Selinaa, mutta sittenkin hän tunsi, että tämä uutinen saattoi helposti johtaa hänet varomattomaan tekoon, jota hän tähän asti oli kaikella tarmollaan karttanut. Siitä hän niinikään oli selvillä, että Alresford Housen emännän vastenmielisyys Marcellaa kohtaan johtui kateellisuudesta. Kuinka sulottomalta hän oli tänä iltana näyttänyt komeasta pukineestaan huolimatta, ja kuinka sietämättömäksi vanha lordi alkoi käydä.