V LUKU.

Marcellan ja Hallinin näin istuessa hajamielisinä kahdenkesken katkaisi tuttu ääni äkisti vaitiolon:

"Häiritsenkö, Hallin, vai mitä?"

Sanat lausui nuori mies, joka turhaan kolkutettuansa nyt varovasti pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään.

"Frank! — tekö? Sisään, mies", huusi Hallin pystyyn hypähtäen.

Frank Leven astui sisään ja huomasi paikalla, kuka akkunan ääressä istui.

"Kas! sepä minua ilahuttaa!" huudahti hän astuen jättiläisaskelin huoneen perälle ja ohimennen puristaen Hallinin kättä. "Neiti Boyce! Luulin, ettei vanhain ystäväinne enää koskaan olisi suotu nähdä silmiänne! No mutta — —"

Hän peräytyi pari askelta ja tarkasteli Marcellaa päästä kantapäähän iloisella hämmästyksen katseella.

"Hän odotti näkevänsä minut täysissä tamineissani, myssy päässä ja esiliina edessä", nauroi Marcella, "tai ainakin hän oli niin tekevinään."

"Tunnustaa täytyy, että odotin jotain tärisyttävää! Ja tässä te olette ihan entisellänne, vain kaksi kertaa niin — — eikö hän ole kukoistava, Hallin!" — viimeiset sanat sanottiin teatterikuiskauksella Hallinille puhujan riisuessa hansikkaita käsistään ja yhä tutkivasti Marcellaa silmäillessä.

"Minusta hän näyttää uupuneelta", vastasi Hallin heikosti hymähtäen. Kaikki olivat tavallaan jännityksessä, pienimmässäkin sanassa tuntui vaara piilevän, ja perin tervetullut oli senvuoksi neiti Hallinin kutsu illalliselle.

Yksinkertainen ateria syötiin rattoisan mielialan vallitessa. Hilpeästi laverteleva ylioppilas toi seuraan tuulahduksen iloista huolettomuutta, johon toiset kolme — kaikki rasittuneita ja kiusaantuneita — ilomielin yhtyivät. Hallin varsinkin oli vallattomalla tuulella ja houkutteli nuorukaista juttelemaan kaikesta, mikä hänen ajatuksissansa pyöri. Niinpä hän pian paljasti heille rehentelevän ylpeytensä siitä, että oli valittu Oxfordin yksitoistamiehisen kilpasoutukunnan jäseneksi, kertoi mitä crickettikutsumuksia hän oli saanut kesäksi, mitä kepposia hän oli tehnyt opettajilleen ja tunnusti heille yhä kestävän ällistyksensä siitä, että oli läpäissyt tutkintonsa.

"Luulin, että Rooman keisarit antaisivat minulle potkut!" selitteli hän lapsellisella tyytyväisyydellä. "Senkin vietävät. Minä en voinut pitää niitä muistissa. Minä opettelin niitä ylhäältä alas, pitkittäin ja taaksepäin — mutta ei siitäkään ollut apua; ne olivat vähällä jättää minut kiikkiin."

"Selittämätöntä!" sanoi Hallin viekkaasti hymähtäen. "Ja kuitenkin muistelen, että kun eräältä nuorelta herrasmieheltä kerran kysyttiin jonkun Derby-kilpailujen entisen voittajan nimeä, hän alkoi alusta ja lasketteli meille kaikki voittajat ulkoa ensimäisestä viimeiseen kertaakaan takertumatta."

"Derby-kilpailujen voittajan!" huudahti Frank innokkaasti. "Totta maar minä sen tunnen. Siihen ei tarvita muistia, se on tietoa! — Taivas! kuka se?"

Viimeinen huomautus lausuttiin Marcellalle kuiskaamalla. Illallinen oli syöty, ja molemmat vieraat olivat Hallinin kanssa palanneet akkunan luo istumaan, sillä välin kuin neiti Hallin, ylpeästi kieltäytyen apua vastaanottamasta, itse korjasi ruuat pöydästä ja laittoi kaikki kuntoon.

Kuullessaan koputusta ovella Hallin meni avaamaan. Neljä miestä tömisteli sisään, kaikki silminnähtävästi Hallinin ja hänen sisarensa hyviä tuttuja. Kaksi viimeksi tullutta oli työmiehiä, toiset kaksi olivat Bennet, Hallinin vanha ja uskollinen ystävä työväen johtajain joukossa, ja parlamentinjäsen Nehemiah Wilkins. Hallin esitteli heidät kaikki Marcellalle ja Levenille, mutta uudet tulokkaat eivät näyttäneet paljonkaan piittaavan muista kuin isännästään. He ryhmittyivät hänen ympärilleen istumaan ja alkoivat heti keskustella asiasta, johon nähtävästi kaikki olivat hyvin perehtyneet ja johon Hallin paikalla heittäytyi tuolla kiihkeällä avomielisyydellä, mikä oli hänelle ominaista niin pian kuin jouduttiin yhteiskunnallisten kysymysten alalle. Hän näytti olevan aivan vastakkaista mieltä kuin muut — seikka, joka häntä itseään tuskastutti ja toisia kiukutti.

Marcella tarkkasi heitä paikaltaan akkunan luota ja häntä halutti mennä lähemmäksi kuuntelemaan. Mutta Frank Leven kääntyi äkkiä välkkyvin silmin hänen puoleensa.

"Älkäähän toki menkö! Tulkaapa tänne minun viereeni istumaan. Ooh, onpa tämä oivallista, onpa niinkin! Katsokaa Hallinia — tuollaisia ovat ne ihmiset, joiden kanssa hän mieluimmin juttelee. Tuo tuossa vasemmalla on suutari — todella aika ovela mies — ja tuo toinen, joka istuu edessä, on muistaakseni muurari — sosialisti tietysti ja hirttäisi minut mielihyvällä vaikka huomispäivänä. Oletteko koskaan ennen nähnyt sellaista naamaa? Milloin se mies vaan alkaa puhua, tuntuu minusta kuin olisimme vallankumouksen partaalla. Onpa hän lisäksi vielä uskovainenkin, ja valmis ensin rukoilemaan puolestamme, ennenkuin meidät ammutaan — johon eivät luullakseni kaikki ole suostuvaisia. Nuo toiset taas — ne te kai tunnette? Tuo tuossa on Bennett — kelpo mies — joka alinomaa varoittaa tovereitansa olemasta narrimaisia, mikä ei arvattavasti enennä heidän suosiotansa häntä kohtaan. — Entä Wilkins sitten — hei! Wilkins" — hän nauraa hohotti täyttä kurkkua — "sanotaan, että armas serkkuni Harry Wharton ja Wilkins ennen pitkää joutuvat kahakkaan parlamentissa. Isäni sanoo, että hän kannattaa Wilkinsiä."

Mutta äkkiä hän säikähtyneenä keskeytti puhetulvansa ja vilkaistuaan Marcellaan hätäisellä syrjäkatseella punastui. Hän kävi äänettömäksi ja tarkasteli saappaidensa kärkiä. Marcella ei voinut käsittää, mikä hänelle tuli. Mellorista paettuaan hän oli elänyt niin sanoaksemme pää sannassa. Itse hän ei ollut koskaan suoranaisesti puhunut kellekään omista asioistaan. Eikä hänen herkkä ylpeytensä sallinut hänen tunnustaa, että sittenkin koko maailma oli selvillä niistä.

"Kaipa te oikeastaan hyvin pintapuolisesti tunnette serkkuanne", sanoi hän hiukan halveksuvasti.

"Enkä muuta haluakaan", vastasi nuorukainen, "ja se minua lohduttaa. Minä olenkin kaikessa niin tietämätön! — neiti Boyce."

Hän peitti kasvot käsiinsä, ja katsoessaan häneen Marcella paikalla oivalsi tarkoituksen olevan huomauttaa, että tässä oli surua ja surkeutta hänen vieressään.

Hänen mustat silmänsä vilkkuivat lystikkäästi. Mellorissa hän oli useasti ollut nuoren Levenin uskottu. Tuo kaunis nuorukainen ei nähtävästi ollut erittäin ihastunut sisariinsa ja oli alun pitäen kiintynyt Marcellaan. Tänä iltana vanhat oireet taas uudistuivat.

"Mitä, oletteko jälleen joutunut pinteeseen?" sanoi hän. "Kuinka monta kertaa olette ollut ripittämisen tarpeessa sitten kuin viimeksi tapasimme?"

"Kas niin! te vaan pistätte leikiksi!" kuului harmistunut ääni sormien lomitse. "Te olette juuri samanlainen kuin kaikki muutkin."

Marcella kiusoitteli häntä vielä hetken aikaa, kunnes hän hämmästyksekseen näki todellisen vihanleimahduksen nuorukaisen silmissä.

— "Ellette voi olla minua pilkkaamatta, on parasta, että siirrymme toisten luo. Ja kumminkin minua niin haluttaa teidän kanssanne siitä jutella — te olitte kotona aina niin tavattoman kiltti minua kohtaan. Minua haluttaa kertoa teille eikä taas halutakaan — ehkäpä minun ei pitäisi teille kertoa — te pidätte minua moukkana, raakana, epähienona moukkana, kun ensinkään sitä asiaa koskettelen — ja sittenkin — —"

Frank puraisi huuliansa posket tulipunaisina. Hämmästyneenä Marcella asetti kätensä hänen käsivarrelleen. Vaikka heidän välillään oli vain kahden vuoden ikäero, oli hän Mellorin ajoilta asti kohdellut nuorukaista melkein äidillisesti. "Minä en naura", sanoi hän; "kertokaa vaan."

"Ettekö todellakaan? — uskaltaisinkohan?" Ja niin tulvaili hänen huuliltaan kertomus aivan samanlaatuisena kuin vähintäin kuusi kertaa tätä ennen Marcellalle kerrotut rakkausjutut. Kaunis tyttö — tai ennemmin "hurmaava olento", jonka hän oli tavannut sukulaisten luona Skotlannissa ja sittemmin Oxfordin kilpasoudussa, tanssiaisissa ja huviretkillä; ihailtu ja ihastuttava, mutta tietysti sfinksi, joka oli luotu poikalasten kiusaksi ja ylpeänä astui tomussa kiemurtelevan miessuvun ohi, tänään kiltti, huomenna julma, ei rahalla voitettava, vaikkei tietysti ilmankaan — miten tuttua tuo kaikki oli Marcellalle!

"Ja tiedättekö", puhui Frank innokkaasti, "vaikka hän on niin hirveän sievä — tai oikeammin hirveän kiehtova — ja aistikkaasti vaatetettu ja muuta sellaista, hän ei ole typerä eikä pintapuolinen kuten tytöt usein — ei niin hitustakaan. Hän on lukenut paljon — suunnattoman paljon! Jos te tuntisitte hänet, neiti Boyce", hän katseli Marcellaan luottavaisesti, "niin te ihan varmaan pitäisitte häntä kauhean viisaana. Ja niin pieni hän on — ja siro sitten — ja kuinka hän tanssii — taivas! näkisitte hänen tanssivan — serpentiini-tanssia tarkoitan — ei kukaan voi tanssia niinkuin hän. Hyvä hän on myös, kauhean hyvä. Hänen äitinsä on ikävä vanha kiusankappale — ei, sitä en tarkoittanut — tietysti en! — mutta hän on niin raihnainen ja sairas — kulkee aina saaleihin käärittynä ja rullatuolissa, ja Betty on enkelimäinen häntä kohtaan — on niinkin — vaikka hänen äitinsä alinomaa näykkii häntä. Ja köyhiä kohtaan — —"

Marcella ei enää voinut hillitä hilpeätä tuultansa, vaan purskahti äkkiä nauramaan ja teki kädellään liikkeen pysäyttääkseen hänen puhetulvaansa.

"Asiaan, hyvä herra — joko olette kosinut häntä?"

"Luulisinpa toki sen tehneeni", sanoi Frank tulisesti. "Kerran viikossa joulusta alkaen. Tietysti hän leikittelee kanssani — sitä tekevät aina sellaiset kuin hän, — mutta luulen sentään, että minulla voisi olla toiveita, ellei hänen äitinsä — tuo hirvittävä vanha — ei, enhän minä sitä tarkoittanut! Mutta nyt tulee se, josta minun oikeastaan ei pitänyt teille kertoa — minun ei todellakaan pitäisi sitä kertoa. Se on hävyttömästi tehty minulta, mutta en voi olla siitä puhumatta!"

Ja pyörittäen epätoivoisena kiharaista päätänsä, hän upotti uudelleen punaiset poskensa käsiinsä ja vaikeni puhumattomaksi.

Marcellan posket rusottivat pelkästä osanotosta.

"Olisin hyvilläni, jos lakkaisitte arvoituksia puhumasta", sanoi hän. "Mikä teitä vaivaa? — teidän täytyy kertoa minulle."

"No niin, kyllä minä tiedän, ettette siitä pahastu!" huusi Frank sukeltaen jälleen esille käsistänsä. "Mitä ihmeitä te siitä piittaisitte! Mutta minusta tuntuu sentään niin hävyttömältä puhua kanssanne siitä — — Nähkääs", laukesi häneltä viimein, "hän lähtee Italiaan Raeburnien kanssa. Hän on tavallaan kaukaista sukua heille, ja neiti Raeburn on viime aikoina ollut erittäin rakastettava hänelle — ja hänen äitinsä on kohdellut minua kuin ilmaa, sen jälkeen kuin Raeburnit pyysivät häntä Italiaan kanssaan — ja kyllähän sen hölmökin ymmärtää, mitä se tietää — ja mihin hänen äitinsä tähtää. En usko, että Betty itse tahtoo. Raeburn on liian vanha hänelle, eikö teistäkin? Voi, herranen aika!" hän antoi onnettoman näköisenä aika iskun polvelleen, "nyt minä sen kuitenkin tein. Minun on kerrassaan mahdotonta olla vaiti, vaikka nytkin olin niin lujasti päättänyt olla tästä asiasta hiiskumatta!"

"Te arvelette", sanoi Marcella hiukan maltittomasti, "että hänen äitinsä toivoo hänen menevän naimisiin herra Raeburnin kanssa."

Frank katsoi hätääntyneenä Marcellaan. Hän lepäsi mukavasti suuren nojatuolinsa selystää vasten, kädet velttoina helmassa. Hänen ryhdissään, pään asennossa ja väsähtäneessä ja samassa arvokkaassa kasvojen ilmeessä oli jotain erinäistä, joka paikalla sai Frankin itsekkäät ajatukset haihtumaan ja hänet masentuneena tuijottamaan lattiaan. Kiusaus uskoa Marcellalle huolensa oli ollut ylen suuri, hän ei ollut voinut sitä vastustaa. Marcella muistutti hänelle Raeburneja, ja Raeburnit olivat tätä nykyä hänen mielessään yötä päivää. Hän tiesi menetelleensä epähienosti ja sopimattomasti, mutta yhtä kaikki hänen poikamainen itsekkäisyytensä syöksi hänet suin päin tunnustukseen. Lisäksi hän oli palavan utelias näkemään, mitä se vaikuttaisi Marcellaan — mitä hän siihen sanoisi.

Mutta nyt hänellä oli oikeita tunnonvaivoja. Hän siirsi tuolinsa lähemmäksi Marcellaa ja puhkesi katuvaisiin ja ristiriitaisiin anteeksipyytelyihin, jotka Marcella nopeasti keskeytti.

"En käsitä, mitä varten te anteeksi pyytelette", sanoi hän katsellen Frankia vakavalla katseella. "Luuletteko, etten minä siedä kuulla herra Raeburnin nimeä mainittavan? On todellakin aivan yhdentekevää mitä minä luulen tai mitä te ajattelette nykyisestä mielentilastani. Minun ei olisi pitänyt koskaan mennä kihloihin herra Raeburnin kanssa. Minä menettelin hyvin pahasti. Sen tiedän itse — yhtä hyvin kuin muutkin."

"Mutta elettävä jokaisen kumminkin on. Ikävä kyllä, olette tällä kertaa suruinenne kääntynyt aivan väärän henkilön puoleen, sillä jos minä jotain oikein toivomalla toivon, niin toivon juuri herra Raeburnin naimista."

Frank Leven tarkasteli häntä hämmästyneenä ja pahoilla mielin.

"Sitä en tullut ajatelleeksi", jupisi hän.

"Mutta se teidän olisi pitänyt tehdä."

Vähään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Huoneen toisessa päässä kiihtyi keskustelu yhä äänekkäämmäksi.

Lopulta Marcella moitti itseään myötätunnon puutteesta. Frank istui hänen vieressään hämillään ja nolattuna.

"Vai on neiti Raeburnilla sellaisia aikeita?" kysäisi Marcella hymyillen ja aivan tavallisella äänellään.

Frankin kasvot kirkastuivat siinä tuokiossa.

"Tiedän varmaan, että hänellä on. Betyn veli on minulle melkein suoraan sanonut, että neiti Raeburn ja rouva Macdonald — se on Betyn äiti — isää hänellä ei enää ole — ovat siitä keskustelleet. Ja nyt Betty matkustaa heidän kanssansa Italiaan, ja Aldous lähtee mukaan kymmeneksi päiväksi — ja kun minä näyttäydyn Macdonaldeilla, kohtelee äiti minua niinkuin kulkisin vielä polvipöksyissä, ja Betty kiusaa minut hengiltä. Se on sietämätöntä!"

"Entä herra Raeburn, mitä hän sanoo?"

"Oh, Aldous näyttää paljon pitävän hänestä", kuului alakuloinen vastaus. "Betty kiusoittelee ja huvittelee häntä alinomaa. Kun hän on heidän luonaan, hän on aina Aldousin kimpussa. Hän lukee ääneen Betylle, ja heillä on yhteisiä ratsastusmatkoja. Betty viekoittelee häntä juttelemaan kaikenmoisista asioista, joista ei kukaan luulisi Aldousin huolivan väitellä — Betyn ihailijoista, hänen rakkausjutuistaan ja rakkaudesta yleensä! — merkillistä kerrassaan, kuinka taitavasti hän Aldousin kietoo sormensa ympäri. Pääsiäisenä hän oli äitineen kutsuttu Maxwell Courtiin. Eräänä iltana siellä oli vieraita — hyvin hienoa väkeä — mutta kaikki olivat niin kuivia ja tylsiä, ja Betty oli ikävään menehtyä." Äkkiä hän kavahti pystyyn ja juoksi Aldousin tykö. "Kuulkaapa, herra Aldous", sanoi hän, "tämä ei kelpaa! teidän on tultava tanssimaan minun kanssani ja työnnettävä tuolit ja pöydät syrjään" — ja luultavasti hän lisäksi polkaisi pientä jalkaansa — "ja muiden pitää myös tanssia. Ja hän sai Aldousin tanssimaan — sai kun saikin. Aldous vakuutteli, ettei hän milloinkaan tanssi — ei auttanut. Ja sitten Betty alkoi suorittaa kaikkia konstejansa, serpentiinitanssia ja sen semmoista — ja sillä tapaa ilta meni menojaan kuin savu."

Marcella katseli puhujaan hievahtamatta, silmät selki selällään.

"Ja herra Raeburnista se oli hauskaa?" kysäisi hän uskomattomana.

"Olipa niinkin! Betty kertoi minulle, että sen illan jälkeen heistä tuli oikein läheiset ystävät ja että Aldous kertoo hänelle kaikki — oh, ei", lisäsi Frank jälleen perin hämillään — "enhän minä tietenkään sitä tarkoittanut. Ja Betty on niin tavattomasti mielissään siitä — sen näkee selvästi — hän kertoo minulle, että hän ihailee Aldousia — että hän on ainoa suuri mies, jonka hän tuntee — että minä en kelpaa hänen saappaitansa kiillottamaan, ja että minun pitäisi olla kiitollinen joka kerta, kun hän suvaitsee minua puhutella, ja muuta sellaista lorua. Ja nyt Betty lähtee matkoille heidän kanssaan. Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin ampua itseni!"

"Ei vielä kuitenkaan", sanoi Marcella rauhoittavalla äänellä; "asia ei ole vielä ratkaistu. Odottakaa, kunnes he palaavat ulkomailta. Menemmekö nyt toisten luo? Tahtoisin kuulla mistä keskustellaan. Mutta ensin — tulkaa minua tervehtimään, milloin mielenne tekee - 3:n ja 1/2 5:n välillä, Brown Buildings, Maine Street — ja kertokaa, miten tämä juttu edistyy."

Hän puheli leikkisän huolettomasti ja nauroi kursailematta Frankille. Tämä, jonka ajatukset viimeisinä kuukausina olivat alinomaa pyörineet naisväen pienimmässä ja siroimmassa edustajassa, hämmästyi uudelleen hänen pituuttansa ja komeata ryhtiänsä, kun hän nousi seisaalleen ja siirtyi toisten viereen.

"Tuhat tulimmaista! Miksei hän voinut Aldousiin tyytyä", ajatteli nuorukainen ärtyisenä seuratessaan Marcellaa silmäyksillään. "Siihen olivat hänen kirotut oikkunsa syynä, ja niistä hän tietysti vielä kerran paranee. Siinä se minun paha onneni taas on vastassa!"

* * * * *

Marcella istahti neiti Hallinin viereen, joka ystävällisesti myhähtäen katsahti ylös työstään. Tyttö näytti kuuntelevalta, mutta alussa ajatukset kiertelivät vallan toisaalla. Hän istui tuumimassa, kuinka vähän ihmiset — läheisimmätkin ystävät — tuntevat toisiansa, ja koetti kuvitella mielessään Aldous Raeburnia sellaisen tenhottaren aviopuolisona, jota Frank oli hänelle kuvaillut. Hänen ystävyytensä neiti Macdonaldiin perustui tietysti vastakohtien vetovoimaan — niin monen onnellisen avioliiton perustaan. Vähäiset olivat hänestä Frankin toiveet.

Äkkiä tarttui Whartonin nimi hänen korvaansa, ja ruvetessaan tarkkaavaiseksi hän oivalsi, että kiihkeä väittely hänen vieressään koski tämän asemaa ja tulevaisuudentoiveita työväen puolueessa — väittely, jota pääasiallisesti käytiin Wilkinsin ja molempain työmiesten kesken. Bennett kuunteli ovelan ja hyväntahtoisen näköisenä kuten mies, jolla on omat syynsä pysyä loitolla keskustelusta, ja Hallin lepäsi tuolissaan helottavin poskin ja uupuneena. Edellinen keskustelu oli saattanut hänet epätoivoiseksi, eikä häntä nyt enää haluttanut mihinkään ottaa osaa. Neiti Hallin tarkkasi häntä levottomana ja liikahti vähän väliä maltittomasti, ikäänkuin haluten lähettää kaikki vieraat matkoihinsa.

Molemmat työmiehet puolsivat tarmokkaasti järjestyneen ja eristetyn työväenpuolueen muodostamista Wharton johtajanaan. He vetosivat alinomaa Parnelliin ja hänen ansioihinsa irlantilaisiin nähden. He arvelivat, että ainoa keino saattaa työväenpuolue mahdiksi parlamentissa olisi esiintyä itsenäisesti ja jyrkästi niin tory-puoluetta kuin vapaamielisiäkin kohtaan. Mutta siihen vaadittiin erinäistä järjestöä, erinäistä paikkaa alihuoneessa ja itsenäistä puoluejohtoa. Siihen oli Harry Wharton omiansa. He puhuivat innostuneina Sotahuudosta ja väittivät, että sen omistaja jo itsessään oli riippumaton voima ja yhtä rehellinen kuin teräväpäinen.

Tämä ylistys sai Wilkinsin hurjistumaan. Yritettyään turhaan parilla ivallisella huomautuksella hillitä vihastustansa hän päästi sen viimeinkin puhkeamaan solvausvirtana, joka pani muut huoneessa olijat ällistymään. Marcella tuijotti harmistuneena ja kummastuneena tuohon isoon, kiilusilmäiseen, pöhönaamaiseen, mustaharjaiseen mieheen. Miksi hän laskettelee tuollaisia herjaussanoja, tuollaista myrkkykieltä? Se oli sietämätöntä!

Hallin ravisti päältään väsymyksensä ja yritti rakentaa rauhaa. Mutta Wilkinsin herjaukset olivat kiukuttaneet molempia työmiehiäkin ja riidan liekit leimusivat korkeina.

"Olisinpa vain tiennyt, että minua ja puoluetta pakotetaan Lontoossa tanssimaan herra Whartonin pillin mukaan, niin kylläpä olisin jäänyt kotiin, kyllä vaankin!" huusi herra Wilkins läjähyttäen kädellä polveansa. "Jos kerran meidän puolueen on oltava kansan puolue, miksi Herran nimessä sitten asettaa etunenään mokoma velikulta? mies, joka aikoo hyötyä teistä ja minusta ja meistä kaikista päästäksensä itse eteenpäin ja joka antaa meille hyvät potkut, kun hän ei enää tarvitse meitä? Ja mikäs häntä siitä estäisi? Mikä hän sitten on? Onko hän meidän miehiä — meidän luutamme ja lihaamme? Tilanomistaja hän on ja ylhäinen herra päälle päätteeksi, sanon minä! Ovatko tilanomistajat koskaan tehneet mitään köyhälistön hyväksi. Eivätkö he ole olleet kansan kirous ja maanvaiva vuosisatojen halki. Ja sittenkin te tässä puhutte sen puolesta, että heidän joukostaan lähtenyt mies — joka elää koroillansa — ja sylkäisee köyhille niin kuin koko muukin liuta — kävisi johtamaan minua ja kaikkia niitä, jotka minun kanssani pyrkivät heitä hävittämään. Pysyköön hän omassa luokassaan — ja kyllä hän kuuluukin mielistelevän ylhäisiä naisia ja hekin häntä — tahikka esiintyköön vain minun puolestani työväen ystävänä, jos häntä haluttaa — yhdentekevä! — kyllä hänen äänensä minulle kelpaa. Mutta ei hänestä minun käskijääni tule eikä sillä miehellä mitään oikeutta ole esiintyä alihuoneessa tovereitteni puolesta. Minä vaikka hakkautan käteni poikki, ennenkuin sellaista sallin!"

Leven hihitti perällä. Bennett oli kiusaantuneen näköinen. Wilkinsin töykeys niinhyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolellakin vaikutti häneen vastenmielisesti. Nuorempi työmiehistä, karkeanaamanen muurari, silmäili Wilkinsiä halveksuvasti.

"Parlamentissa ei kukaan teistä tahdo alistua", virkkoi hän ripeästi, "ja se on meidän turmiomme. Sen kaikki tietävät. Miten olisi käynyt meille taistelussa työnantajia vastaan, jos olisi asiat hoidettu niinkuin teillä parlamentissa?"

"Enhän minä järjestymistä vastaan väitä", tiuskaisi Wilkins. "Siinä minä vain pysyn, että työväen luokasta se johtomies on valittava — sellainen mies se olla pitää, jolla on työmiehen tarpeet ja tunteet — johon meikäläinen voi luottaa, eikä mikään verta-imevä tilanomistaja tai kapitalisti. Korvapuusti se on jokaiselle kunnon työmiehelle maassamme, jos muodostatte työväenpuolueen ja asetatte Harry Whartonin sen johtajaksi."

Nuori sosialisti vilkaisi häneen syrjästä. "Itse kai tahtoisit siksi ruveta", ajatteli hän. "Mutta me valitsemme miehen, joka voi pitää aatelistonkin aisoissa, ja siinä me teemme oikein."

"Joskohta herra Wharton onkin tilanomistaja, niin hän on hyvä isäntä!" huusi suutari, pitkä, luiseva mies huolellisesti harjatussa takissa. "Monet meistä ovat kuulleet hänen puhuvan siitä, mitä hän on yrittänyt saada aikaan omalla tilallaan ja osuusfarmillaan. Rehelliset pyrkimykset hänellä on — on kuin onkin. Sosialistista valtakuntaa ei ole vielä olemassa — eikä hän sille mitään mahda, että hän on tilanomistaja. Hän on syntynyt siksi."

"Omaa asiaansa se mies vain ajaa, uskotte tai ette", intti Wilkins vastaan, ja punaiset täplät hänen tummaverisillä kasvoillaan suurenivat, — "sanomalehteänsäkin hän vain toimittaa omaksi edukseen — kyllä minä siitä olen perillä. Ja kerran minä sen vielä näytän toteenkin! Ensin hän metkuillaan houkuttelee teitä ansaan, ja kun se on tehty, niin hän nauraa teidän houkkamaisuuttanne. Tilanomistajia vastaan hän ei ikinä esiinny, kun tosi tulee eteen — kyllä minä sen joukon tunnen — sanon minä — kyllä minä sen joukon tunnen."

Heleä ja ylenkatseellinen naisen ääni puuttui nyt keskusteluun:

"Onpa sentään hieman omituista, että sillä aikaa kuin me täällä Lontoossa lakkaamatta valittelemme ja voihkimme epäterveellisistä asumuksista ja teemme siellä täällä pieniä parannusyrityksiä, nuo samat parjatut tilanomistajat ovat meidän aikanamme rakentaneet uusia asumuksia puolelle Englannin maaköyhälistöä ja vuokraavat heille viisihuoneisia rakennuksia yhdestä shillingistä ja neljästä pencestä viikossa!"

Hallin käännähti tuolillaan ja tuijotti puhujaan — ällistyneenä.

Wilkinskin vilkaisi häneen alta kulmain. Hän ei pitänyt naisista — hienoista naisista ei varsinkaan.

Hän murahti vastaukseksi, että jos niin olisikin laita — jota hän puolestansa epäilee — ovat tilanomistajat sen tehneet itsekkäistä vaikutteista, joko ostaaksensa yleisen mielipiteen puolellensa tai rehennelläkseen. "Tilalla, missä on palkittuja sikoja ja palkittuja härkiä, täytyy tiettävästi olla myös palkittuja työväenasuntoja ja rotuorjia!"

Pää pystyssä ja leimuavin silmin Marcella kosti puolustuspuheella, missä hän järkkymättä piti kiinni tosiasioista; hän selitteli, mikä ero oli tilanomistajaan kylien ja niin sanottujen "vapaiden" kylien välillä, teki selkoa niistä maanviljelyskokeiluista, joihin useat suuret tilanomistajat olivat ryhtyneet, ja kuvaili valaisevasti sellaisen järjestelmän etuja — sosialistiseltakin kannalta katsottuna — joka on säilyttänyt maan suurissa, yhtenäisissä osissa valtion lopullista käyttöä varten, vastakohtana Ranskassa vallitsevalle järjestelmälle, joka kerrassaan tekee kaiken sosialismin mahdottomaksi.

Hallinin hämmästys pyyhkäisi melkein pois hänen väsymyksensä.

"Mistä Herran nimessä hän on kaiken tuon onkinut?" ajatteli hän. "Seisooko hän päällään vai seisonko minä?"

Vilkkaan, pienen väittelyn jälkeen, johon Bennett ja molemmat työmiehet yhtyivät, Wilkinsin vaipuessa juroon, ylenkatseelliseen äänettömyyteen ja Marcellan, kerran alkuun päästyään, lopettaessa puolustuksensa lämmöllä ja tuolla naisille niin ominaisella mieltymyksellä paradokseihin, kaikki nousivat yhtä haavaa hyvästelemään.

"Teidän pitäisi kerran tulla johtamaan väittelyä meidän klubissamme", sanoi Bennett hymyillen Marcellalle puristaessaan hänen kättänsä. "Teitä ei hevin saisi nolatuksi."

"Mutta tiedättekö, että olen venturisti", sanoi Marcella naurahtaen; "olen niinkin."

Bennett ravisti päätänsä, naurahti niinikään ja läksi.

Kun vieraat olivat poistuneet, kääntyi Marcella Hallinin puoleen.

"Onko työväenpuolueessa montakin tuollaista jäsentä?" Äänessä oli yhä pilkallinen värähdys.

"Nehemiah ystävästämme ei ole juuri seuramieheksi", hymähti Hallin; "mutta puhujana hän osaa tenhota suuria kansanjoukkoja kuin harva. Mies on tavattoman rehellinen ja luotettava, mutta hänen kiukkuisa luonteensa ja kateellisuutensa ovat hänelle monesti haitaksi. Te hämmästytitte häntä, mutta kylläpä hämmästytitte Frankia ja minuakin."

Hänen vaipuessaan takaisin tuoliinsa äkkäsi Marcella hänen silmissään ilmeen, joka siinä tuokiossa pani hänet puolustusasemaan.

"Enhän minä voinut kuulla tuollaista väärää arvostelua antamatta ääneni kuulua. Politiikka ei ole samaa kuin hävytön panettelu!" sanoi hän viskellen päätänsä liikkeellä, joka paikalla muistutti Hallinille sitä iltaa Mellorin vierashuoneessa, jolloin Marcella oli ahdistanut metsästyslakeja ja Wharton oli saavuttanut ensimäisen ennätyksensä.

Hallin oli ääneti harmitellen mielessään naisten huikentelevaisuutta.

"Hän teki sen vain kiusatakseen meitä", huudahti Frank Leven. "Me kyllä tiedämme mitä hän meistä ajattelee. Mutta mistä te kaikki ne tiedot saitte, neiti Boyce? Olisi hauska tietää. Eräs toverini on kiihkoisa radikaali, ja minä olen alinomaa kahakassa hänen kanssaan — mutta totta tosiaan, enpä tiennyt, että meidän puolustukseksemme on niin paljon sanottavaa!"

Marcella punehtui.

"Se ei kuulu tähän, mistä ne olen saanut!" sanoi hän.

Hänen tietonsa olivat nimittäin peräisin Maanviljelysraporteista, joita hän edellisenä vuonna Whartonin ohjaamana, oli niin suurella innolla tutkinut, vaikka perin erilaista tarkoitusta varten.

* * * * *

Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja Frank Levenin jälkeen, jonka oli määrä saattaa hänet kotiin, astui Hallin ripeästi pöydän luo ja seisoi hetken aikaa Raeburnin valokuvan ääressä katkeriin unelmiin vaipuneena.

Hänen sisarensa seurasi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Menehän maata, Edward! Pelkään, että tämä keskustelu on aivan näännyttänyt sinut."

"En voi kumminkaan nyt saada unta", vastasi hän huoaten. "Minä luen vielä vähän aikaa, ehkäpä se vaikuttaa unettavasti. Mutta mene sinä, Susy — hyvää yötä."

Yksin jäätyään hän heittäytyi uudelleen tuolilleen ja ajatteli: —

"Hänen täytyy niskoitella vastaan nyt, niinkuin hän silloinkin niskoitteli! Hän ja oikeus! Jospa hän viime vuonna olisi kohdellut oikeudenmukaisesti erästä tilanomistajaa yhden tunnin ajan."

Loppumattomana jonona kiitivät muistelmat hänen ohitseen karkoittaen yhä etäämmälle ilmankin vastahakoisesti lähestyvän unen. Aldousista ja Marcellasta ajatukset tuskaisina palasivat hänen omiin huoliinsa. Keskustelu noiden neljän miehen kanssa oli niin järkyttänyt hänen kulunutta hermostoansa, että yön aavemaisessa hiljaisuudessa elämä äkkiä tuntui raskaalta taakalta ja kauhistukselta. Lepo näytti olevan niin kaukana, ettei hän koskaan voisi sitä saavuttaa.

Hänet oli saavuttanut traagillinen käännekohta sillä työalalla, jolla hän horjuvasta terveydestään ja liikanaisista ponnistuksista huolimatta oli työskennellyt harvinaisella mieltymyksellä ja menestyksellä. Aina siitä päivin kun hänelle selvisi, että hän omasi kansanpuhujan lahjat, oli hän tyytynyt kohtaloonsa ja ilomielin, nurkumatta alistunut elämänsä moninaisiin kieltäymyksiin.

Taloudellisten ja historiallisten kysymysten tutkiminen, nuo silminnähtävät ja alati uudistuvat todisteet siitä, että hän kykeni voittamaan rakkautta, kykeni johtamaan noita raatavan luokan miehiä, joihin kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät — nämä seikat olivat olleet hänen onnensa ja olivat saattaneet hänet tarkasti vaarinottamaan jokaisen terveyden hetken ja käyttämään sitä aatteiden palvelukseen.

Ja nyt hän oli kohdannut vastustusta, kylmäkiskoisuutta, epäluottamusta ystäväin puolelta — ensimäisen kerran.

Vuoden alussa oli Lontoossa ilmestynyt Tulevaisuus ja Maa niminen kirja. Sen oli kirjoittanut lahjakas nuori kansantaloustieteillä ja se käsitteli kysymystä maan jakamisesta. Kysymykseen sinänsä se ei kohdistanut paljonkaan huomiota, mutta selvitteli sitä, mikäli se koski Englannin ja varsinkin Lontoon oloja. Vakuuttavasti siinä yksityiskohtia myöten kuvailtiin sitä ennenaavistamatonta kukoistusta, mikä odotti Englannin maalais- ja kaupunkilaisväestöä, jos kaikki maa yhdistetään yhteiseksi kansallisomaisuudeksi, jos siitä lähtevät tulot siirretään kansalle, joka vapautetaan verojen maksamisesta ja joka niinmuodoin kohoaa rajattomaan vaurastukseen. Henry Georgen kirjasta "Edistys ja köyhyys", joka aikoinaan niinikään oli voimakkaasti ja herättävästi vaikuttanut Englannin työväenpiireihin, erosi tämä kirja tuntuvasti siinä suhteessa, että se näennäisesti hyvin yksinkertaisella ja terävästi harkitulla rahasuunnitelmalla esitti, mitenkä tilanomistajille oli korvausta, suoritettava. Lisäksi se oli lyhyempi, helppotajuisempi ja kirjoitettu pontevaan, kiehtovaan, mehevän sukkelaan tyyliin.

Kirjalla oli suunnaton menestys — kerrassaan "repäisevä". Hallin huomasi ennen pitkää, että kaikki merkittävämmät ja henkisesti etevämmät jäsenet, jotka kuuluivat niihin työväenpiireihin, missä hän esitelmänpitäjänä oli tunnettu, olivat kirjan vaikutuksen tai oikeammin lumouksen vallassa. Kaikki enemmän tai vähemmän sosialistiseen henkeen toimitetut sanomalehdet ylistelivät sitä kilvan, työväenklubeissa ei muusta puhuttu. Hänestä se oli sulaa hullutusta — tartuntaa, ja se levisikin samalla vauhdilla kuin se. Kirjalla oli tavaton menekki, ja se nähtiin joka miehen kourassa.

Hallinin tapaiselle kansanopettajalle, jonka pääharrastukset kohdistuivat eetillisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, oli tällainen tapaus luonnollisesti perin suuriarvoinen. Mutta hänen sisäinen vakaumuksensa — niin siveellinen kuin henkinen — ei voinut hyväksyä kirjaa eikä sen loppupäätelmiä. Mitä enemmän menestystä kirja saavutti, sitä hartaammaksi, kiihkeämmäksi kasvoi hänen halunsa taistella sitä vastaan. Puhujalava oli aina avoinna hänelle, ja hänellä oli monta tilaisuutta saada äänensä kuuluviin. Yli koko Englannin sadat ja tuhannet odottivat jännittyneinä saadakseen kuulla hänen ajatustansa tästä uudesta ilmiöstä.

Ja hän puhui suunsa puhtaaksi — puhui kaikella tarmollaan, kaikella väellään. Sillä seurauksella, että hän tunsi asemansa työväenliikkeessä huojuvan, tunsi vaikutusvaltansa hupenevan — ensimäisen kerran yhdentoista vuoden kuluessa. Kylmyyttä entisen ihailun sijasta, arvostelevaa tylyyttä rakkauden sijasta! Niissäkin pienissä, suljetuissa piireissä, missä hänen arvostelunsa oli tähän asti ollut määräävänä, oltiin nyt kärkkäät unohtamaan ja syrjäyttämään hänet. Pimeyttä ja kylmää tulvi nyt hänen aatteellisten pyrkimystensä maailmaan, ja kadonnut oli luomisen ilo. Hän ei voinut antaa myöten, ja jo oli hän marttyyrin sitkeydellä heittäytynyt tämän epätasaisen taistelun tuoksinaan, jo kajasti hänen sielussaan aavistus marttyyrin kohtalosta.

Yksin Bennettkin! Hänen istuessaan yksinään pää painuksissa, kädet hervottomina kupeilla, ajatukset viivähtivät haikealla mielikarvaudella tämän vanhan ystävän luopumisessa — ystävän, joka niin monessa kamppailussa oli seisonut häntä tukemassa. Bennett ei voinut uskoa, että tämän kirjan suunnitelmat olivat toteutettavissa, se oli mahdotonta. Ja kuitenkin hän oli ihmisistä rehellisin ja tavallaan myös erittäin selvänäköinen. Toiset taas olivat kaikki olleet häntä vastaan. Henkisesti heidän mielipiteensä eivät paljonkaan häntä liikuttaneet, mutta moraalisesti hänestä oli raskasta esiintyä epäilijänä ja toisin ajattelevana kaikkien puolueystäväin puhuessa kieltä, joka oli melkein kuin uuden uskon kieltä.

Hän oli sitoutunut pitämään useita esitelmiä tästä riitakysymyksestä, joka nykyhetkellä järkytteli Lontoon työkansaa. Ilomielin hän oli vastaanottanut ne, mutta nyt, äänettömän yön masentavina hetkinä, hän ajatteli niitä kammoksuen, kuvitellen näkevänsä edessään tuhansia vihamielisiä kasvoja. Oh, miten hartaasti hän ikävöi unta — lepoa — päästä turvaan näiltä kalvavilta ajatuksilta, jotka eivät kumminkaan voineet mitään muuttaa tai parantaa!

"Elämän traagillisuus on siinä, että ihmistahto ja maailman salattu viisaus ovat ristiriidassa keskenään!" Nämät sanat oli kirjoittanut mies, jonka ajatussuuntaan hän oli syvälle tunkeutunut, ja ne kaikuivat tällä hetkellä hänen korvissaan. Ei salattu kohtalo, ei salattu paha, vaan salattu viisaus. Vieläkö hän kuolemassakin kykenee pitämään kiinni siitä uskosta? Mutta — mikä sitten on uskon tehtävä, ellei juuri se?