XII LUKU.

Kului lähes kolme viikkoa — lyhyitä, välähtäviä viikkoja täynnä sekä ulkonaista että sisäistä levottomuutta.

Rauhantuomarien kuulustelun jälkeen — jossa Marcella mieliharmikseen arveli tuomarien ja poliisien menettelyssä huomaavansa silmiinpistävää vihamielisyyttä syytettyjä kohtaan — kun Hurd ynnä hänen viisi rikostoveriansa oli viety vankeuteen oikeuden käsiin jätettäviksi, Marcella kirjoitti Aldousille kirjeen, joka sulhasta haikeasti loukkasi.

"Älä tule minua tervehtimään kotvaan aikaan", sanottiin kirjeessä. "Mieleni on tätä nykyä yksinomaan tunteiden vallassa, joita tiedän sinun pitävän mielettöminä ja väärinä. Mutta minulle ne ovat koko elämäni, enkä voi kestää, että niitä arvostellaan tai kohdellaan kylmästi. Kun sinä et ole täällä väittelemässä kanssani, saatan vilpittömästi uskoa, että sinulla on oikeus katsella tätä asiaa omalta kannaltasi ja että on minun järjetöntä vaatia sinua minun mielikseni kokonaan luopumaan siitä, minkä katsot sotivan velvollisuudentuntoasi vastaan. Mutta älä käy täällä nyt — älä ennen oikeudenistuntoa. Käännyn puoleesi, jos arvelen sinun apuasi tarvitsevani. Tiedän, että autat minua, jos voit. Herra Whartonilta saan kaikesta tietoa. Lähetän mukaan hänen molemmat viimeiset kirjeensä, joista saatat nähdä mitenkä hän aikoo käyttää hyväkseen muutamain todistajain lausuntoja."

Aldousin vastaus vaati kirjoittajaltaan tuskaisia ponnistuksia.

"Olen tekevä kaikki mitä vallassani on vähentääkseni sinulta näiden päivien haikeutta. Mutta raskasta on ajatella, että minun läsnäoloni voi tavalla tai toisella enentää sinun kärsimyksiäsi. Käsitän sen kumminkin. Yhtä vain sinulta anon — älä kuvittele juopaa välillämme suuremmaksi kuin se on. Whartonin molemmat kirjeet ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Jos vain oikeudenkäynnistä käy ilmi asianhaaroja, jotka sallivat minun vakaumuksestani luopumatta yhtyä siihen armeliaisuuden ristiretkeen, jonka olet pannut alulle, on iloni oleva suuri ja minä olen alistuva sinun johdettavaksesi ja pyytävä sinulta anteeksi, että olen ollut niin hidas sääliin!

"Sinusta varmaankin on mieluista kuulla, että Hallin on jotenkin samaa mieltä kanssasi siinä, että Westall tapettiin kahakassa ja että ainakin Hurd olisi armahdettava. Hän aikoi itse tulla siitä juttelemaan kanssasi, mutta Clarke kieltää häntä nykyisin ryhtymästä mihinkään, joka saattaa häntä kiihdyttää. Viimeisten kahden viikon kuluessa hän on ollut hyvin sairas ja kituva, ja kuten tiedät, koetamme tällaisten kohtausten sattuessa pitää häntä erillään kaikesta, josta hän mahdollisesti voisi pahastua tai hermostua. Mutta huolenpidostani huolimatta näkyy tämä juttu sittenkin alinomaa kalvavan hänen mieltänsä.

"… Oi, armaani! On myöhä yö tätä kirjoittaessani, edessäni on kirjeesi ja aivan lähelläni kuvasi. Päässäni kiertelee niin monta ajatusta, jotka tahtoisin uskoa sinulle. Aika on tuleva — sen täytyy tulla — jolloin saan kaikki sinulle puhua. Siihen asti muistele kesken kaikkea mielikarvautta ja erimielisyyttä, että rakkauteni sinuun on päivä päivältä käynyt lujemmaksi siitä lähtien kuin ensi kerran kohtasin sinut.

"Pysyttelen siis poissa Mellorista vähän aikaa. Vaalini vievät kaiken aikani tällä viikolla, vaikka vähän ne minua nykyisin liikuttavat. Koevaalit ovat torstaina ja vaalit maanantaina."

Marcella luki tämän kirjeen niin sekanaisin tuntein, että hän itsekin oli niistä ymmällä. Eikö hänen elämänsä enää milloinkaan pääse luonnolliselle tolalleen, eikö hän enää koskaan näe selvää tietä edessänsä?

Aldous puolestaan, samoellessaan näinä päivinä yksinäisillä ratsastusretkillään ristiin rastiin seudun tiet ja pyökkimetsät, seuranaan vain luonto, jolle kaikilla Aldous Raeburnin tapaisilla luonteilla on hellä ja huomaava silmä, mietiskeli ja pohti lakkaamatta ajatuksissaan sitä erimielisyyden aihetta, joka oli asettunut Marcellan ja hänen väliin.

Hän oli mitä huolellisimmin ja tunnollisimmin seurannut murhajutun käsittelyä oikeudessa. Kahdesti hän sen jälkeen oli käynyt Widringtonissa puhuttelemassa sitä asianajajaa, joka nyt valmisteli juttua Whartonille. Herra Burridge, jos kohta olikin vankka radikaali ja toimi pääasiallisesti omain puoluelaistensa asianajajana, ei katsonut syytä olevan salata lordi Maxwellin perilliseltä ja edustajalta omia arvelujaan jutun kohtalosta. Aldous Raeburn oli yleisesti kunnioitettu henkilö; hänelle saattoi arvelematta uskoa salassa pidettäviä asioita, ja hän oli ilmeisesti itse kovin kiinnittynyt tähän asiaan. Näin ollen ei pieni asianajaja lainkaan epäillyt antaa Westallin isännän tiedoksi, että, joskin Wharton valmisteli puolustustansa ihmeteltävällä tarmolla ja taidolla, hän, Burridge, sittenkin älysi, että turhaa työtä tässä tehtiin, että kun kaikki todistukset oli lopullisesti saatu kootuksi, näytti siltä, kuin olisi Hurdin asia vain käynyt pahemmaksi, ja että mies-raukan ainoa pelastuksen mahdollisuus oli se armahdusanomus, jota aiottiin puuhata hänen hyväkseen — se kun oli varsin yleinen metsästyslakeja vastaan tehtyjen rikosten rangaistuksiin nähden.

"Ja joka arvatenkin taas on hengeltään valtiollinen ja tilanomistajille vihamielinen", mietti Aldous ratsastaessaan jälleen eräänä aamuna pitkin metsänrintaa. Hän oivalsi täydelleen miten oli käyvä. Tapahtumain keskustana lähimmässä tulevaisuudessa hän näki vain yhden hahmon — ei Marcellan, vaan Whartonin! Wharton johtaa puolustusta, Wharton hommaa anomusta, Wharton — Marcellan kautta — anoo hänen ja isoisän kannatusta. Wharton niittää vaivoistaan ei vain yleisön suosiota ja kiitosta, vaan paljon muutakin — hän saavuttaa Marcellan kiitollisuuden.

Aldous pysäytti silmänräpäykseksi hevosensa, sillä hän oli saapunut maantien kulmaukseen, mistä saattoi pyökkipuiden lomitse nähdä sen aukeaman, jossa hän oli pyytänyt Marcellaa vaimokseen. Kalpea helmikuun-aurinko valaisi alastomia, harmaita puunrunkoja, etäällä siintäviä autioita, lehdettömiä metsiköitä ja kalkkilakeuden valkeita ja punertavia vivahduksia. Kaukaa pelloilta kajahteli työn kalkutusta, läheisillä puun oksilla pyrähteli talvilintuja. Yhdellä iskulla tämä paikka vyörähytti miehen mieleen kaikki ne mietiskelyt, jotka viime aikoina olivat hänen rauhaansa jäytäneet. Hänen synkkä tuulensa loihti hänelle esiin hänen oman minuutensa, miehen, joka ei missään — ei filosofiassa, ei politiikassa, ei yleisessä suosiossa — pystynyt etenemään keskitietä kauemmas, jota tämän maailman Wharton-tyyppi alituiseen nujertaa. Wharton! Hän tunsi hänet — oli päässyt hänestä perille jo ammoin sitten — ja näki taas uudelleen hänen vehkeensä. Filosofisesta mielialastaan huolimatta ei Raeburn voinut pidättää katkeraa ja halveksuvaa ilmettä kasvoiltaan, joihin vielä syöpyi toinenkin piirre — nöyryytetyn rakastajan loukatuista tunteista lähtenyt. Täällä hän Marcellan karkoittamana, tuolla Wharton — joka oli anastanut hänen ajatuksensa ja myötätuntonsa — uutterasti lujentamassa yhdyssidettä heidän välillään.

"Se on katkaistava!" saneli Raeburn itselleen äkillisessä tarmon puuskauksessa. "Sen ainakin olen vaativa ja — ajava perille."

Mutta ei vielä, nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä, hienotunteisuutta ja varovaisuutta. Syvään hengähtäen hän ojentautui suoraksi ja kannusti ratsuaan.

* * * * *

Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että "riistansuojelu aiheuttaa rikoksia", ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.

Mutta — sitä jo Marcellakin oli saanut kokea — hän piti tarkkaa rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä, ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään, että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.

Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.

Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin uudistuvaa kamppailua, ei Aldous — sieluntuskistaan huolimatta — ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle; henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana, luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta, ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia, ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli Hallinin ajatus.

* * * * *

Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi, löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.

Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin — pääsiäiseen — herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää — että Disleyn murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt ja mies joko teloitettu tai armahdettu — ei Marcellan menettelyä paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista — vaikk'eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti Raeburn — pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin, niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.

"Ei se mahda paljonkaan piitata herra Raeburnista, sen sanon", puheli vanha Patton vaimolleen ja parille toiselle kylänvaimolle istuessaan avonaisella ovella sauvansa varassa. "Vielä tuo on mitä rakkautta. Hän ei tahdo maistaa suitsia ennenkuin pakko tulee. Jäykkäniskainen kapine se on, se neiti Boyce."

"Minä tässä niin olen odottanut ja odottanut", huoahti hänen vaimonsa, "mutta eipä vaan kuulu mitään siitä oljenpalmikoimisesta, josta hän on puhunut. Ei niin mitään. Sanovat, että koko puuha kuivuu tyhjiin."

"Niinpä tekee, ei hän nyt muuta jouda kuin hoitamaan Minta Hurdia", virkkoi toinen naisista, "sanovat, ettei Ann Mullins katsele häntä hyvällä silmällä. Kun neiti on siellä, ei uskalla kukaan suutaan avata. Vaikea se olo on ilmankin, kun sattuu semmoinen onnettomuus tulemaan, kuka sitä lisäksi huolisi noin hienoa neitiä kintereilleen kaikeksi päivää, aina sille on oltava nöyrä ja kohtelias."

Eräänä iltana hämärissä Marcella tapasi Hurdilta palatessaan vanhan rouva Jellisonin, joka oli iltapuolta viettänyt tyttärensä luona ja oli nyt kotimatkalla.

Tähän saakka Marcella oli pysytellyt loitolla Isabella Westallista ja tämän sukulaisista, pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli pelännyt saattavansa jotenkin loukata heitä. Charlie Dynesin äitiä hän oli käynyt katsomassa, mutta metsänvartian vaimolle hän vain Mary Hardenin kautta oli lähettänyt osanottavaisen tervehdyksen.

Rouva Jellison vilkaisi Marcellaan syrjästä, kun tämä saavutti hänet.

"Noh, meneehän se hiljakseen", vastasi hän Marcellan ystävälliseen tiedusteluun. "Niin kauan kuin hoitaja Ellen ja minä olemme häntä vahtimassa kuin mitkäkin kissat, ei hän tee itselleen pahaa. En vaan olisi voinut Isabellasta uskoa, että hän kävisi niin huonoksi. Sinä ensimäisenä päivänä" — eriskummaisille, uneksiville kasvoille lensi pilvi — "ei, sitä ensimäistä päivää en tahdo enää ajatella, ei siitä mitään apua ole", lisäsi hän päättävästi, "mutta hän kävi vallan rauhalliseksi sitten kuin Westallin ruumis oli tuotu kotiin ja hän oli saatu pestyksi ja kauniisti arkkuun pannuksi. Pitkä mies hän oli siinä maatessaan. Searle, joka kirstun teki, ei sanonut tehneensä niin pitkää siitä päivin kuin vanha Harry Flood, se kyläseppä, kuoli viisitoista vuotta sitten. Arkun tarpeessa se Jim Hurdkin nyt olisi, jos vaan nyrkkisillä olisi oltu. Mutta kukapa se pyssyä tiesi pelätä."

"Miksei hän jättänyt Hurdia rauhaan", virkkoi Marcella surullisesti, "ja vetänyt häntä oikeuteen seuraavana päivänä? Tuollaista kauheata tapahtuu aina, kun käydään ihmisten kimppuun silloin kun veret on kuohuksissa."

"Vielä mitä", intti rouva Jellison vastaan, "hänelle maksettiin siitä ja hänellä oli laki puolellansa. Mitenkä hänen laitansa on?" lisäsi hän alentaen ääntänsä ja viitaten sormellaan Hurdin mökkiin.

"Hän on hyvin sairas", vastasi Marcella hiukan tylysti. "Tohtori Clarke on määrännyt hänet pysymään vuoteessa, mutta tietysti hän ei siihen suostu."

"Torstainahan hän joutuu oikeuden eteen?" kysäisi rouva Jellison.

"Torstaina."

"Ja herra Wharton käy häntä puolustamaan. Olipahan herra Wharton vaikka kuinka viisas mies — sanovat että hän voi kuulla ruohonkin kasvavan, niin viisas hän on — Jim Hurdia ei hän sentään saa pelastetuksi. Ei kylässäkään kukaan sitä usko. Kyllä hän tuomitaan. Totta toisen kerran, kyllähän tuomitaan. Vielä tänä iltapuolella sanoin minä Isabellalle — älä sinä pelkää — hirsipuuhun hän joutuu."

Marcella oikaisihe inhon puistuttamana.

"Lieventääkö se tyttärenne surua, että hän tietää toiselta vaimolta sydämen murtuvan? Ettekö luule, että hän voisi saada rahtusen lohdutusta, jos hän koettaisi antaa anteeksi tuolle viheliäiselle raukalle. Muistakoon, että hänen miehensä alituiseen härsytteli häntä, ja että Hurdin rangaistus ja perheen kurjuus, jos kohta henki säästyy, on sittenkin kylliksi suuri!"

"Ei, Jumala paratkoon", puheli rouva Jellison rauhallisesti. "Ei Isabella huoli anteeksi antaa. Pastorikin on ollut puhuttelemassa häntä, mutta ei Isabella sitä lajia ole, ei maar olekaan. Luulenpa aivan varmaan, että hän joutuu taas entiselleen, kun Hurd saadaan pois tieltä. Ihanhan hän vimmastuu, kun vain ajattelee, että Wharton ehkä voi saada hänelle armahdusta. Minä puolestani en kanna erikoista vihaa Jim Hurdille. Haastakoon Isabella vaikka kasvonsa mustiksi, minun luokseni hänen nyt on muutettava Johnnien kanssa, ei siinä mikään auta. Omaan asuntoonsa hän ei voi jäädä, sillä se tarvitaan uudelle metsänvartialle. Lordi Maxwell antaa hänelle hyvän eläkkeen, niinpä tekee, ja on luvannut vielä Johnniestakin pitää huolta. Ja onhan minulla hiukan ansiota, nähkääs neiti — kyllä meitä vetelee!"

Vanhus katsahti ylös ja nyökkäsi päällään, omituinen välähdys vihertävissä silmissään.

Marcella ei huolinut ottaa häneltä jäähyväisiä, vaan kiiruhti sanaakaan sanomatta eteenpäin. Mutta rouva Jellison pidätti häntä.

"Miten käy oljenpalmikoimisen, neiti?" kysyi hän viekkaasti.

"Minun on ollut pakko heittää se sikseen joksikin ajaksi", vastasi Marcella kylmästi ja pyrkien erilleen vaimosta. "Minulla on nykyisin yllin kyllin tekemistä, ja lady Winterbourne on ollut poissa, mutta kyllä siihen tietysti jälleen ryhdytään."

Hän astui nopeasti eteenpäin, ja rouva Jellison astua lyykytti jäljestä virnistellen tuontuostakin itsekseen, nähdessään tuon suoran ja pitkän tytönvartalon kuvastuvan punaista iltataivasta vasten.

"Huomenna menen kaupunkiin", tuumaili hän, "juttelemaan Jimmy Gedgen kanssa; sen ei ainakaan tarvitse pelätä leivättömäksi jäävänsä; niitä hupsuja, jotka ovat antaneet neiti Boycen narrata itseään ja kehaisseet saavansa suuria palkkoja. Sanoinhan minä heille monta kertaa, että sinä päivänä kun he saavat palkkansa, syön minä esiliinani suuhuni. Hienoista neideistä minä viis välitän — papeista vielä vähemmän — varsinkin kun he sotkeutuvat toisten asioihin ja rupeavat saarnaamaan, että pitää anteeksi antaa, vaikka on saanut nokalleen. Mitäs tuo sorea neito saa aikaan, vaikka hän aina pistää nenänsä kaikkeen? Paljonkos hän meistä enää piittaa, kun on saanut rikkaan miehen? Tänään täällä, huomenna tuolla — kyllä minä sen lajin tunnen. Jim Gedgeen voi kumminkin luottaa. Kuusineljättä vuotta hän on jo puodissaan istunut ja siinä hän kaiketi istuu, kunnes hänelle tulee meno taivaaseen. Vanha itara petkuttaja ja nylkyri hän kyllä on, mutta siinä hän on saatavilla kun tarvitaan."

* * * * *

Marcella riensi kotiin, hän odotti Whartonilta kirjettä, jo kolmatta yhden viikon sisässä. He eivät olleet nähneet toisiaan siitä aamusta lähtien, jona Wharton oli pysäyttänyt Aldousin ja hänet Mellorin ajotiellä, ja hänestä oli selvää, että nuori tilan, omistaja koetti karttaa yhtymistä yhtä huolellisesti kuin hän itse Otettuaan Hurdin asian ajaakseen Wharton oli melkein joka päivä, suunnattomasta työtaakastaan huolimatta, ennättänyt lähettää Marcellalle pienellä tasaisella käsialallaan tiheään kirjoitettuja arkkeja, joissa hän pettymättömällä tarkkanäköisyydellä lakimiehen kannalta, yksityiskohtia myöten, selvitteli ja arvosteli, millä kannalla Jim Hurdin asiat olivat.

Kirjeet alkoivat "Arvoisa neiti" ja päättyivät "Kunnioittaen" minkä Marcella luki yhtä huolellisesti kuin muunkin. Selaillessaan näitä lehtisiä käsissään Marcella useinkin kyseli itseltään eikö ollutkin tuo kohtaus vanhassa kirjastossa ollut vain pelkkä aistimien harhakuva ja onko todellakin se mies, joka kirjoittaa hänelle nämä viralliset kirjeet ilman pienintäkään kosketusta tai viittausta olleeseen, sama, joka nurjilla sanoillaan ja teoillaan oli polttanut hänen elämäänsä poistamattoman muiston. Joka uuden kirjeen hän avasi sykkivin sydämin, vaikka näennäisesti tyynenä, joka kerran hän saattoi ylpeänä ojentaa sen äidilleen ikäänkuin todisteeksi siitä, ettei hänellä ollut mitään salattavaa, epäilkööt muut mitä tahtoivat. Wharton ilmeisesti teki voitavansa palauttaakseen entiselleen sitä puhdasta toveruussuhdetta yhteisiin aatteisiin ja pyrintöihin nähden, jonka Marcella arveli vallinneen heidän välillään ennen. Toisen raju väkivaltaisuus ja hänen oma heikkoutensa olivat raastaneet sen tomuun ja tuhonneet sen. Hän ei voinut Whartonia nähdä eikä puhutella, ennenkuin se oli entisellään. Nämä kirjeet sittenkin sapettivat häntä. Niiden kirjoittaja näkyi otaksuvan että tällainen juttu voi kuin voikin tapahtua, ilman että siitä sen enempää puhutaan. Vähänpä hän tunteekin Marcella Boycea ja mitä hänen mielessään liikkuu!

Marcella oli tuntikausia istunut rouva Hurdin vieressä pikku Willie sylissään. Äiti, joka ennenkin oli ollut vähäverinen ja heikkorintainen, oli jo päiväkausia ollut vuoteessa, ja hänen siinä maatessaan puoleksi tiedottomana loi säikähtynyt mielikuvitus hänen eteensä mitä kauhistuttavimpia näkyjä — Jim yksinään autiossa vankikopissaan — Jim hirsilavalla valkea huivi silmillä — Jim vankilan ruumisarkussa — ja näistä unista hän heräsi kovalla parahduksella, vaipuakseen taas takaisin horrostilaansa.

Minta Hurdin rakkaus onnettomaan mieheensä oli ollut ylen äidillistä laatua, sen perustana kun oli rajaton säälintunne. Siinä oli niinikään sielun salaista ylpeyttä, sielun, joka ollen elämässään nöyrä ja vaatimaton, tässä tunsi olevansa toisen yksinäisen kaivattuna ja tarpeellisena tukena ja elähyttävänä voimana. Ja nyt ei hänen huolenpitoansa ja lohdutustansa enää tarvittaisi! Siinä hänen on viruttava sairasvuoteella kuin pölkky ja odotettava milloin naapurit tulevat sisään ja sanovat: "Nyt se on tehty — häneltä on niskat väännetty nurin — he ovat haudanneet hänet." — Tällaista kohtaloa hän ei ollut voinut itselleen kuvitella silloinkaan, kun tulevaisuus oli hänelle häämöttänyt kaikkein kolkoimmissa väreissä.

Kahdesti hän jo oli käynyt Jimiä vankilassa tapaamassa, ja hänelle oli annettu lupa tulla uudelleen siellä käymään maanantaina ennen oikeudenkäynnin alkua — niin oli neiti Boyce sanonut. — Ja sitten jos hän tuomitaan syylliseksi, saa hän vielä ottaa jäähyväiset häneltä. Alituiseen hän ikävöi nähdä miestänsä. Mutta vankilassa, Jimin luona ollessa, ympäristö herpaisi häntä. Kummastakin tuntui, kuin olisivat he takertuneet suuren, taukoamatta eteenpäin kiitävän koneen rattaisiin, joiden liikkeet täyttivät heidät selittämättömällä kauhulla. Hurd puheli vavahtavalla, katkonaisella äänellä asioista, jotka eivät olleet minkäänlaisessa yhteydessä hänen mielentilansa kanssa, ja puhkesi aika-ajoin, hurja välke silmissään, syytöksiin Westallia vastaan tämän raakuudesta ja sorronhalusta. Hän pyysi vaimoa palauttamaan neiti Boycelle tältä lainatut kirjat, mutta kun häneltä kysyttiin, halusiko hän tavata Marcellaa, säpsähti hän ja vastasi kieltävästi. Herra Wharton ponnistelee ihmeteltävästi hänen puolestaan, mutta älköön Minta mitään siihen perustako, että hänet muka vapautetaan. Eikä hän ollut oikein selvillä, halusiko itsekään sitä.

Kerran Minta otti Willien mukaansa isää tervehtimään; lapsi oli matkalla nääntymyksestä heittää henkensä, eikä isä tahtonut kuulla puhuttavan toisesta retkestä vankilaan, vaikka Marcella tiesi, että hän ikävöi poikaa joka hetki. Mintan erotessa Hurd tuskin salli hänen suudella itseään, hän istui tuolillaan suuri pää punakkaan käsien yli kumartuneena ja tuijotti eteensä tylsällä ilmeellä. Westallin nimi tempasi hänet aina hereille. Viha oli vielä elossa. Minta taas oli tuskasta menehtyä, kun puhe kääntyi tälle alalle. Hänessä eivät veri- ja väkivallantyöt kyenneet nostattamaan tuota kiinteätä uteliaisuutta, joka on muutoin niin kuvaava piirre melkein kaikissa kansanihmisissä. Kun hänelle sanottiin, että oli aika lähteä, ja kun raskas ovi oli kiertynyt lukkoon hänen jäljestänsä, riensi vaimo poloinen, vartioita ja aution vankilan äänettömyyttä kammoksuen tiehensä, minkä jalat kannattivat, voihkien Jimin puolesta, jonka täytyi jäädä sisäpuolelle. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin pyrkisi tuon kauhistavan Oikeuden raskas käsi täällä häneenkin tarttumaan, ja vasta päästyänsä ulkoilmaan ja nähdessään odottavan Ann Mullinsin tuimat kasvot, sai hän helpommin hengitetyksi.

Willien voimat vähenivät nopeasti. Viikon — korkeintaan kaksi — arveli tohtori hänen enää kestävän. Kurjan pieneksi huventuneena hän lepäsi tyynyllä Marcellan sylissä läähättäen ja tuijotellen ihmeellisillä, sinisillä silmillään, mutta alati kärsivällisenä, alati ponnistellen "kiitosta", kun Marcella syötteli hänelle hedelmiä, joita hänelle päivittäin lähetettiin Maxwell Courtista. Hän kuuli ja ymmärsi kaikki, mitä isästä sanottiin; mutta se ei näyttänyt häntä vaivaavan. Äitiä tämä kuolevan pojan näennäinen välinpitämättömyys melkein loukkasi, eikä hän yleensä pystynyt hänestä paljon huolehtimaan. Mintan lempeän, tuntehikkaan, mutta syvällisyyttä puuttuvan luonteen oli repivä levottomuus miehen kohtalosta tylsyttänyt muille suruille.

Istuttuaan kaiken iltaa rouva Hurdin tuvassa Marcella nyt halukkaasti ahmi sisäänsä helmikuun-illan suloista ja virkistävää ilmaa. Keväinen tunnelma — pitenevä päivä, pensasaidasta pilkistävät keltamot, paisuvat umput kyläpuutarhojen syreenipuissa — se kaikki herätti tahtomattakin hänessä henkiin nuoruuden mielihyvää, tuota mielihyvää, joka jo yksin ruumiillisenakin tunteena on niin valtava. Mutta kasvoilla lepäsi vielä sama vihainen ilme, joka rouva Jellisonin puhuessa oli niihin kohonnut. Ja vielä muutakin — ne olivat silminnähtävästi muuttuneet viimeisten viikkojen kuluessa, "elämä" oli painanut niihin leimansa. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, mutta vanhempi — naisellisempi. Marcella oli sukeltanut todellisen elämän syvyyksiin ja siinä löytänyt sitä kumousta ja myrskyä, jota hänenlaisensa luonteet kaipaavat. Hän oli elänyt köyhien kanssa heidän tukehuttavissa asunnoissaan, oli nähnyt heidän lakkaamattoman kamppailunsa leipäpalasta, vaatteista ja rahtusesta ruumiillista mukavuutta; tähän kamppailuun, joka jo sinänsä on kyllin raskas, hän oli nähnyt niin repiviä sieluntuskia liittyvän, että ruumiillinen kurjuus tuntui tässä raa'an mielivaltaiselta ja ajattelemattoman julmalta Luonnon — tai Jumalan puolelta.

Aldousia hän ei tahtonut juuri yhtään ajatella — vaikka täytyi sitäkin tehdä ennen pitkää. Hän ja hänen omaisensa elelivät päivät pääksytysten ylellisyydessä. Marcella puolestaan ei voinut irtaantua siitä suunnattomasta säälistä, joka oli vallannut koko hänen olemuksensa; hänestä tuntui, kuin kulkisi hän kantaen Lazarusta sylissään kaiken päivää. Ja Aldous pysyttelihe loitolla. Aldous ei tahtonut häntä auttaa — ei ainakaan niinkuin Marcella olisi vaatinut — lieventämään tätä viheliäisyyttä — sitomaan näitä haavoja. Sydämessään hän soimasi kiivaasti sulhastaan. Marcellalla oli rikos tunnollaan, joka oli tunnustettava — mutta sittenkin hän tunsi ylemmyytensä Aldousiin nähden. Hyljätköön Aldous hänet, jos haluttaa — sittenhän he ovat kuitit, iäksi kuitit.

Tultuaan Mellorin valtaovelle hän näki oven edessä pienet, kaksipyöräiset rattaat, ja William piteli ohjaksista ponya.

Vieraat eivät tätä nykyä olleet harvinaisia Mellorissa, ja Marcella mietti paikalla pakoa. Mutta kun hän kääntyi eräälle syrjäovelle, nosti William lakkia hänelle.

"Herra Wharton on odottamassa, tahtoo tavata neitiä."

Marcella teki äkkiseisahduksen.

"Missä rouva Boyce on, William?"

"Vierashuoneessa neiti."

Hän astui tyynesti sisään. Wharton seisoi takan luona juttelemassa, rouva Boyce kuunteli hänen puhettaan tuo puolittain vihamielinen ilme kasvoillaan, jonka Marcella niin hyvin tunsi.

Nähdessään Marcellan astuvan sisään astui Wharton häntä vastaan kohteliaasti kumartaen ja alkoi sitten paikalla selitellä asiaansa kuten kiireellisissä toimissa oleva ihminen, jolla ei ole aikaa hukata.

"Koska aivan odottamatta sain parisen tuntia vapaa-aikaa, arvelin parhaaksi tulla kertomaan teille, millä kannalla asiat nykyisin ovat. Tiedättehän, että juttu otetaan esille oikeudessa ensi torstaina?"

Marcella vastasi myöntävästi. Hän meni istumaan vanhaan, takan vieressä olevaan sohvaan ja laski valkoiset kätensä helmaansa. Whartonin silmät välähtivät silmänräpäyksen verran, kun hän katsoi häneen — mutta se olikin ainoa näkyvä mielenliikutuksen osoite.

"Tahtoisin teitä valmistaa siihen", lausui hän vakavasti, "ettei minulla ole vähäistäkään toivetta saada James Hurdia vapautetuksi. Teen voitavani, mutta tuomio julistetaan varmasti murhan nojalla, ja pelkäänpä, että tuomari on oleva hyvin ankara tässä tapauksessa. Mahdollisesti voimme ajatella armahdusta, mutta sekin näyttää minusta vähän uskottavalta, sillä mikäli minä olen kuullut, tulee tuomari arvatenkin käyttämään vaikutusvaltaansa meitä vastaan. Yleinen syyttäjä on koonnut hyvin langettavia todistuksia Hurdia vastaan — ensiksi hänen pitkällinen yhteistoimintansa salametsästäjien kanssa, vaikka olikin Raeburnien puolelta saanut ystävyyttä osakseen — sitten hänen useasti uusiutunut uhkauksensa 'passittaa' Westall, jos hän käy heidän kimppuunsa, ja sen semmoista. Hänen oma kertomuksensa on tykkänään todistamatta, ja Dynesin todistus on aivan päinvastainen."

Selvästi ja perusteellisesti hän edelleen selvitteli naisille näitä kohtia; sitten hän tuokioksi vaikeni.

"Näin ollen", jatkoi hän, — "kysytään mitä on tehtävä? Meidän on saatava anomus toimeen. Oman puolueeni miehiltä minä tietysti kyllä saan apua, mutta meidän on saatava nimikirjoituksia kaikista puolueista. Ellemme saa ainakin joitakin vanhoillisten johtomiehiä mukaan, on kaikki ponnisteleminen hyödytöntä. Toisin sanoen — luuletteko voivanne taivuttaa herra Raeburnin ja lordi Maxwellin allekirjoittamaan?"

Rouva Boycen silmä vartioi häntä. Marcella istui kalpeana ja kivettyneenä.

"Minä koetan", sai hän viimein sanotuksi.

"Siinä tapauksessa", Wharton otti hansikkaansa, "on vielä hiukkasen toivoa. Te olette ainoa, joka voitte tässä jotain aikaansaada. Jos lordi Maxwell ja herra Raeburn allekirjoittavat, niin toiset kyllä seuraavat jäljestä. Heidän nimilleen — ottaen huomioon tämän jutun yhteydessä olevat asianhaarat — tullaan panemaan erikoista painoa. Tai oikeammin — anomuksen kohtalo on tykkänään siinä, allekirjoittavatko he vai ei. No niin, jätän sen siis teidän toimeksenne. Tuomion langettua ei ole hetkeäkään hukattavana. Mitä puolustukseen tulee, teen tietysti voitavani oikeudessa estääkseni kuolemantuomiota."

"Minä tulen sinne", keskeytti Marcella.

Wharton säpsähti. Niin rouva Boycekin, mutta uskollisena itselleen hän ei lausunut mitään huomautusta.

"No niin", jatkoi Wharton tuokion kuluttua, "siinä tapauksessa ei sitten mitään enää tällä haavaa. Miten on vaimon laita?"

Marcella vastasi, ja he vaihtoivat vielä keskenään joitakin muodollisia kysymyksiä ja vastauksia.

"Entä vaalinne?" kysyi rouva Boyce, joka yhä tarkasteli vierastansa vihamielisellä katseella, kun tämä tuli häneltä jäähyväisiä ottamaan.

"Huomenna", vastasi hän tehden pienen maltittoman liikkeen käsillään. "Olipa tulos mikä hyvänsä, niin silloin olen ainakin siitä kiusasta vapaa. Nyt on minun jouduttava takaisin Widringtoniin ja annettava ponylleni vauhtia. Hyvästi, neiti Boyce."

Marcella astui verkalleen ylös portaita. Äsken eletty kohtaus tuntui hänestä epätodenmukaiselta ja mahdottomalta, mutta sittenkin värisi vielä koko ruumis. Hän vavahti, kun ulko-ovi kolahtaen lyötiin kiinni. Hänestä tuntui hirvittävän tyhjältä, yksinäiseltä. Mutta siinä samassa hän jo kaikella kiivaalla tarmollaan pyöritteli mielessään kysymystä: "Voinko saada Aldousin taipumaan?"