IX LUKU

Tuli takassa hiiltyi, eikä rouva Hurd kiirehtinyt lamppua sytyttämään. Juttelevista vanhuksista näkyi enää vain epäselviä piirteitä hiilloksen hämärässä hohteessa. Rouva Hurd palmikoi yhä olkia seisaallaan, heristäen silloin tällöin korviaan, kun ulkoa kuului askeleita.

Ovelle koputettiin viimein. Rouva Hurd kiirehti avaamaan.

"Äiti, meillä on sama tie", lausui karhea ääni, "minä saatan sinut kotiin, jos nyt tulet".

Kynnyksellä seisoi rouva Jellisonin tytär, Westallin vaimo, pikku poika vieressään. Naisen leveät hartiat ja karkeapiirteinen pää kuvastuivat selvästi kalpeata iltataivasta vastaan. Marcella huomasi, ettei hän tervehtinyt vanhuksia eivätkä hekään häntä. Metsänvartian vaimon nähdessään rouva Hurd puolestaan käänsi hänelle nopeasti selkänsä ja vetäytyi tuvan toiselle puolelle.

"Tuletko, äiti", toisti Isabella.

Rouva Jellison murahti jotain, lausui jonkun pistosanan tyttärelleen ja alkoi sitten perusteellisesti heittää hyvästi, sillä aikaa kun Isabella ääneti odotti ja vilkaisi tuontuostakin Marcellaan, joka ei ollut ennen häntä nähnyt.

"Ethän sinä vielä osaa käyttäytyäkään", virkkoi rouva Jellison tuimasti hänelle ikäänkuin kymmenvuotiaalle lapselle, "et ole sanonut neidille hyvää iltaa".

Rouva Westall kumarsi syvään ja pyysi anteeksi, ettei ollut neitiä huomannut pimeässä. Hän oli nyt mielevä ja nöyrä, ja Marcellaa inhotti, kun hän pudisti hänen kättään.

Kun äiti ja tytär olivat poistuneet, alkoivat toisetkin tehdä lähtöä ja Marcella jäi hetkeksi kahdenkesken rouva Hurdin kanssa.

"Kiitoksia, tuhansia kiitoksia teille", sanoi rouva Hurd, kuivaten esiliinallaan silmiin herahtavia kyyneleitä, kun Marcella näytti hänelle sanomalehti-ilmoitusta. "Kyllä hän koettaa, siitä saatte olla varma. Mutta en usko sen onnistuvan."

Ja sitten tuo poloinen äkkiä lyyhistyi kokoon, ikäänkuin hänen kärsivällisyytensä ja voimansa olisi äkkiä murtunut. Nojaten tyhjiä hyllyjä vastaan, missä heidän harvat ruukkunsa ja pannunsa säilytettiin, hän heitti esiliinan kasvoilleen ja puhkesi hillittömään itkuun. "Kunpa kuolema meidät korjaisi, kunpa kuolema meidät korjaisi, minut ja lapset!"

Kiihkeän säälin valtaamana Marcella kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, lohdutellen, rauhoittaen ja luvaten apua. Viimein rouva Hurd tointui sen verran, että kykeni kertomaan Marcellalle Hurdin aamulla päivän sarastaessa lähteneen Thamen lähellä olevaan lampuotiin, missä oli kuullut olevan työtä saatavissa.

"Mutta ei hänelle työtä anneta, ei hänelle työtä anneta", sanoi hän väännellen käsiään. "Ei meikäläisille mikään luonnistu. Ja Jim on aina tehnyt työtä, kun sitä vain on saatu."

Ulkoa kuului askeleita. Rouva Hurd riensi ovelle, ja lyhyt, vinoselkäinen mies, jolla oli iso pää ja punainen tukka, kompuroi pimeässä sisään. Hän oli ylt'yleensä liassa ja nähtävästi pitkästä kävelystä uupunut.

Hän pysähtyi kynnykselle ponnistellen silmiään hiilloksen valaisemassa pimeässä.

"Se on neiti Boyce", virkkoi vaimo. "Saitkos mitään?"

"Työmiehiä on taas erotettu eikä uusia enää oteta", sanoi Hurd lyhyesti, vaipuen takan viereen tuolille.

Marcellaa, joka odotti toisenlaista tervehdystä, hän tuskin tervehti. Neiti Boyce oli alun pitäen, heti Melloriin tultuaan, tuntenut lämmintä harrastusta tätä miestä ja hänen perhettään kohtaan. He erosivat muusta kylän väestä. Kenties siihen oli syynä miehen viallisuus — joka ei kumminkaan tehnyt häntä vastenmieliseksi — ja sen vastakohtana vaimon liikuttava suloisuus, kenties heidän keijukaismaiset lapsensa, joiden sädehtivät sinisilmät kysyvinä tarkastivat maailmaa keskellä pieniä, kalpeita, punaisten suortuvain ympäröimiä kasvoja. Marcella oli väsymättömällä innolla pyrkinyt tunkeutumaan tämän talonpoikaiselämän perimäiseen sopukkaan. Se oli hänestä niin ongelmallinen ja viehättävä, tämä elämä, pääasiallisesti senvuoksi, että se oli niin puutteellista ja kosketti niin läheltä eläimellistä yksinkertaisuutta. Pian hän huomasi tai luuli huomaavansa, että Hurd oli naapureitaan sivistyneempi. Marcellan jutellessa politiikasta tai sosialismista tämä kuunteli hänen puhettaan poltellen piippuaan, ja vaikka Hurd puolestaan ei puhunut paljon mitään, oli Marcella tyytyväinen ja luuli tietävänsä, että Hurd iloitsi hänen käynneistään. Hän oli myöskin vakuutettu siitä, että Hurd toisinaan luki Marcellalta lainaksi saamiaan työväenlehtiä ja venturistisia lentokirjasia, sillä ne olivat aina aika tavalla töhrittyjä, kun ne annettiin Marcellalle takaisin.

Mutta tänä iltana hän oli liian ärtynyt ja uupunut välittääkseen Marcellan seurasta, ja tämä älysi Hurdin levottomista, kiusaantuneista katseista, yhteenpuristetuista huulista ja värähtelevistä sieraimista, että hän odotti kärsimättömästi Marcellan lähtöä.

Marcella oli loukkaantunut. Hän oli tarmokkaasti koettanut johtaa Hurdin perheen elämää paremmalle tolalle. Niinpä hän nytkin, miehen ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, jäi tupaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä ja ehdotuksilla. Sanomalehti-ilmoitukseen Hurd tuskin vilkaisikaan.

"Ennenkuin minä sinne ehdin, on jo sata muuta ilmoittautunut", kuului hänen vastauksensa. Marcella kysyi, oliko hän kuulustellut työtä Maxwell Courtin isännöitsijältä. Hurd ei vastannut, mutta rouva Hurd kertoi arasti kuulleensa lordi Maxwellin aikovan talvella rakennuttaa uuden ajotien. Mutta hovin omia miehiä oli koko joukko työttöminä ja he saavat tietysti ensi kädessä työtä.

"Mutta nyt metsästysaikaan ei liene mahdotonta saada työtä", väitteli Marcella itsepintaisesti. "Fasaaninmetsästyksessä tarvitaan enemmän väkeä. Minä voisin tiedustella Westallilta — minä tunnen häntä hiukan."

Vaimo säpsähti, ja Hurd oikaisi vinon vartalonsa suoraksi.

"Kiitoksia vaan, mutta ei maksa vaivaa koettaa. Westallin kanssa en tahdo olla missään tekemisissä."

Ja siepaten uunilta puoleksi hiiltyneen halon hän työnsi sen tuimasti tuleen. Marcella silmäili hämmästyneenä vuoroin kumpaakin. Rouva Hurd oli onnettoman näköinen ja hypisteli sierettyneillä käsillään esiliinansa syrjää.

"Minäpä kerron hänelle asian", huudahti hän viimein. "Neiti Boyce ihan varmaan käsittää —"

Hurd kääntyi nopeasti ja katsahti vaimoonsa. Mutta tämä oli itsepintainen.

"Nähkääs, netti, Jim ja Yrjö Westall ovat riidassa. Poikana ollessaan oli Jim työssä Mellorissa Yrjön isän, vanhan Westallin käskyläisenä. Jim oli vartia ja Yrjö apulainen. Tämä oli Robert herran aikaan, ymmärrättehän — siihen aikaan kun Harold herra oli elossa ja sala-ampumista pidettiin tarkoin silmällä. Ja Yrjö Westall kiusasi toisia poikia kaiken päivää — hän urkki ja kieli ja ärsytti isäänsä kaikkia vastaan, jotka eivät tehneet hänelle mieliksi. Ja voi, Jimiä kohtaan hän oli vallan kauhea! Jim tietää kyllä kertoa teille. Mikäs nyt Jim — miksen saisi siitä jutella?"

Hurd oli noussut seisomaan ja vaihtoi vaimonsa kanssa merkitseviä katseita. Sitten hän kääntyi suuttuneena ja katosi tuvan takaovesta puutarhaan.

Vaimo istui tuokion hätääntyneenä, sitten hän jatkoi:

"Hän ei siedä kuulla puhuttavan Westallista — hän joutuu aivan raivoihinsa. Mutta minusta on aika, että ihmiset saavat sen tietää."

Hänen harhaileva katseensa siirtyi kysyvänä Marcellaan. Tämä oli aivan ällistynyt rouva Hurdin omituisesta käytöksestä.

"Mutta siitä kai on jo aikoja kulunut", sanoi hän.

"Onpa kylläkin, mutta sellainen ei niinkään hevillä unohdu. Ja Westall on yhä entisellään, sanotaan", lisäsi hän nopeasti. "Ja katsokaapas, minkä näköinen Jimin selkä on. Hän putosi äitinsä sylistä pienenä ollessaan. Isä oli kelpo mies — kaikki häntä kehuivat — mutta äiti oli eriskummainen, puolihupsu iljetys, punatukkainen kuten Jim ja lapsetkin, ja niin pahasisuinen sitten. Hän oli irlantilainen tyttö ja oli tullut tänne työnhakuun — ja eräänä päivänä hän juovuspäissään pudotti pojan eikä sitten enää yhtään piitannut hänestä. Sairas tuo poloinen aina olikin. Kumma että hänestä kuitenkin mies tuli. Voi sentään! kuinka julma Yrjö Westall oli häntä kohtaan. Hän kiroili ja potki ja kiusasi häntä tappelemaan ja silloin hän vasta oikein suomi häntä, kunnes toiset ehättivät väliin. Isälleen hän kaipasi alinomaa Jimistä, ja kerrankin vanha Westall ruoski Jimin nahkahihnalla melkein hengettömäksi Yrjön valheiden tähden. Poika parka makasi kaiken päivää Disleyn metsän ojassa, sillä hän oli niin ruhjottu, ettei päässyt jaloilleen, ja yöllä hän ryömi nelinkontin kotiin. Sen paikan hän on monasti näyttänyt minulle. Sitten hän kertoi siitä isälleen, ja seuraavana aamuna hän kertoi minullekin, sillä hän ei voinut sitä kauemmin kestää, eikä hän sitten enää lähtenyt Westallin työhön."

"Eikö hän sitten muille kertonut? — eikö hän koskaan valittanut?" kyseli Marcella vihastuneena.

"Mitä apua siitä olisi lähtenyt?" sanoi rouva Hurd kummeksien. "Kukapa sitä olisi uskonut? Minä olin silloin lady Levenin sisäkkönä, ja Jim ja hänen isänsä olivat meidän hyviä ystäviämme. Ja Yrjö Westallinkin minä hyvin tunsin. Sunnuntaisin hän usein pyysi minua kävelylle, äidille hän toi tuon tuostakin jäniksen ja muuten hän teki aina minulle mieliksi. Nyt minä sanoin hänelle vasten silmiä, että katalaa oli tuolla tavoin rääkätä sairaalloista ihmisraukkaa, joka ei voinut maksaa takaisin samalla mitalla. Siitä hän pahasti sydäntyi, ja kun minä sunnuntaisin aloin Jimin kanssa pitää seuraa, raivostui hän vielä enemmän. Ja Jim kosi minua — rukoili ja pyysi — enkä tietänyt mitä vastata, sillä Westallkin oli kahdesti minua kosinut. Ja minä pelkäsin mennä Jimille, kun hän oli niin raihnainen ja huonopalkkainen, sillä vahva en minäkään ole. Mutta eräänä päivänä kulkiessani metsän läpi Tudley Endiin kuulin Yrjö Westallin äänen pensaiden takaa. Hän opetteli nuorta koiraa, joka ei paikalla totellut, ja silloin hän aivan vimmastui. Minulle tuli ihan paha olla sitä kuullessani. Kiireesti juoksin tieheni, enkä sen koommin tahtonut tietää hänestä mitään. Hän pelotti minua. En uskaltanut luottaa häneen ja niin lupauduin Jimille vaimoksi. Niin että kyllä te ymmärrätte, miksei Jim tahdo olla missään tekemisissä Westallin kanssa. Mutta kiitos sittenkin ystävällisyydestänne", lisäsi hän katsellen Marcellaa samalla epävarmalla katseella, jonka tämä jo ennenkin oli huomannut.

Marcella vastasi hyvin ymmärtävänsä.

"Mutta viime aikoina he eivät kai ole törmänneet yhteen", sanoi hän tehden lähtöä.

"Eihän toki, eihän toki", vakuutteli rouva Hurd, kiirehtien noutamaan Marcellan kauluspuuhkaa naulakolta.

"Yksi henkilö on, jonka puoleen voin kääntyä", sanoi Marcella heittäen puuhkan hartioilleen. "Minä puhuttelen häntä." Tahtomattaankin hän hieman punastui, mutta hän ei voinut olla tätä lupausta lausumatta. "Ettehän enää ole toivoton, ettehän? Luotattehan minuun? Aina minä jotakin voin saada aikaan."

Silmissään lempeä katse hän pudisti rouva Hurdin kättä. Uhkeassa nuoruudessaan hän siinä seisoi, ikäänkuin tämän avuttoman köyhyyden hyvä haltiatar. Kyyneleet herahtivat uudelleen rouva Hurdin ruskeisiin silmiin.

* * * * *

Neiti Boycen mentyä Minta Hurd astui lieden luo ja kohenteli huoahtaen tulta, kasvot yhä punaisina ja itkettyneinä.

Ovi aukeni ja mies astui sisään. Suurissa multaisissa käsissä oli perunoita.

"Panehan jäniksen lihat tulelle. Mutta joutuun, sillä minä olen nälkään kuolla. Mitä hän niin kauan täällä nökötti? Mene noutamaan jänis. Minä puhallan tulen vireille — hitto näitä tikkuja, kun ovat kostuneet."

Mutta alakuloisena askaroidessaan illallispuuhissa vaimo huomasi miehensä jotakuinkin rauhoittuneen.

"Mitä hänelle juttelit?" kysäisi Hurd äkkiä.

"Mitä luulet minun sitte kertoneen? Minä tein niinkuin parhaaksi näin. Aina minä sinun parastasi katson!" sanoi Minta nyyhkyttäen, "muuten olisi vallan surkeata — vielä surkeampaa kuin nyt!" lisäsi hän epätoivoisena.

Hurd lakkasi hetkeksi puhaltamasta ja tuijotti tuleen pitkää leukaansa sivellen. Tuo vaivainen, kokoonluhistunut, punatukkainen olento muistutti tällä hetkellä eriskummaista menninkäistä.

"Enpä hitto vieköön tiedä, mitä oikeastaan tarkoitat", murahti hän viimein. "Eihän nyt olisi erikoista hätää, kun et vaan tyhjän tautta ajaisi minua kyliä kiertelemään. Kunhan vaan jätät minut rauhaan, hankin elatusta sinulle ja lapsille. Älä sinä hätäile — ja pidä suusi kiinni!"

Minta seisoi hänen vieressään surkean näköisenä, pitäen paistinpannua silmällä.

"Mikä meille sitten eteen tulee, jos sinut viedään linnaan?" huudahti hän kiivastuen.

"En minä linnaan joudu, sen sanon. Mutta yhtäkaikki huomasi minut Westall tänä aamuna. Parasta on, että sen tiedät."

Vaimon kauhunhuudahdusta ja hurjaa katsetta mies juuri oli odottanutkin, mutta ne kävivät kumminkin hänen sydämelleen. Julma hän ei lainkaan ollut, mutta vuoden päivät oli hänen käytöksensä ollut näin karkeata, sillä hänen täytyi kulkea omia teitään, ja Minta ei antanut hänelle rauhaa.

"Ole nyt kerrankin järkevä", sanoi hän päättävästi, "eihän tässä mitään vaaraa ole. Ei Westall minua kiinni saa. Ennemmin ammun hänet tai itseni. Tänä aamuna hän näki minut, ansaa katsoessani — sumulta en nähnyt hänen tulevan. Se oli lähellä polkua, eikä ansa sitäpaitsi minun ollutkaan. 'Jim, poikani', sanoo hän ivaten, 'mieleni on paha, mutta minun täytyy tutkia vaatteitasi, vaan älä ole milläsikään.' Nuori Dynes oli hänen seurassaan — enkä sen vuoksi virkkanut mitään — olin hiljaa kuin hiiri ja annoin hänen iljettävällä kädellään kopeloida taskujani. Ja mitä luulet hänen löytäneen?"

"Mitä?" kysyi vaimo henkeään pidättäen.

"Ei mitään!" naurahti Hurd. "Ei niin rihman pätkää tai rautalangan palasta — ei niin mitään! Eilen pyydystämäni jänikset ja kaikki vehkeet olin visusti kätkenyt hautaan, jota hän ei niinkään pian pääse vaanimaan. Minä nauroin hänelle vasten partaa. 'Minä vedän teidät käräjiin ryöstöyrityksestä ja tappelusta, kurja heittiö siinä!' sanoin; 'oppikaa tuolta nuorelta mieheltä, kuinka ihmisiksi ollaan.' Ja niin pötkin tieheni. Älä sinä huoli peljätä, ei hän minua saa kynsiinsä."

Mutta Minta oli pahasti säikähtynyt ja huokaili ja valitteli kaiken aikaa teetä valmistaessaan. Hurd ei ollut millänsäkään. Hän oli vaipunut syviin mietteihin. Kapakassa pari iltaa sitten oli läheisessä pikkukaupungissa asustava sala-ampujaseurue tehnyt hänelle edullisia ehdotuksia. Tarkoitus oli hiipiä Westallin alueeseen kuuluvan Tudley Endin piirin fasaanitarhoihin, ja sitä varten tarvittiin seudut tunteva vakooja. Ensin tämä hänelle tarjottu toimi tuntui hänestä liian vaaralliselta yritykseltä, ja lisäksi oli Minta edellisenä iltana rukoilemalla rukoillut häntä hillitsemään hurjaa metsästyshimoansa, joka pitkällisestä horroksestaan oli jälleen eloon elpynyt.

Äkkiä hän vihapäissään kääntyi Mintaa kohti kuullessaan pari sanaa hänen valituksiaan.

"Entä missä nyt olisitte, sinä ja lapset, ellen niin olisi tehnyt. Olihan jo kaikki myyty, mitä me omistimme! Muhkeastipa me tosiaankin asumme!" — katkerasti naurahtaen hän katseli ympäri tupaa. Siitä tosiaankin puuttui nuo köyhän maalaisväen asunnoissa tavalliset huonekalut. Ei ollut arkkua, ei mahonkipiironkia, ei mukavaa nojatuolia, ei mitään muuta kuin astiakaappi, muutamia olkituoleja ja pöytä sekä hiukan talouskapineita, haljenneita ja puutteellisia nekin. "Vaivaistalossahan me nyt olisimme kaikki, ellei sitä ennen olisi nälkään kuoltu. Vai missä luulisit meidän olevan? Täällä me olemme istuneet nälkää näkemässä, kunnes lapsista ei ole muuta jäljellä kuin luu ja nahka."

Että hän kantaansa selvittelemällä koetti taivuttaa Mintaa puolellensa, todisti puolestaan, ettei vaimon rakkaus ja kotirauha ollut vielä hänelle yhdentekevä, vaikka heidän tiensä viime aikoina olivatkin eri suuntiin kulkeneet.

"Westall tai Jenkins (Jenkins oli kylän poliisi) saavat kerran sinut kiinni", virkkoi rouva Hurd painokkaasti, laskien teekuppinsa kolisten pöydälle; "selkäpiitäni karmii sitä ajatellessani. Minun suvustani ei vielä kukaan ole istunut linnassa — ja jos sinä sinne joudut, kuolen minä häpeästä!"

"Lukisitpa lehtiä, joita hän on tuonut", sanoi Hurd kärsimättömästi viitaten sormellaan ensin Melloriin osoitukseksi, että neiti Boycesta oli puhe, ja sitten sanomalehtiläjään tuvan nurkassa, "niin ymmärtäisit, että on suurempi häpeä säätää tuollaisia metsästyslakeja kuin rikkoa niitä. Mutta minä olen saanut tarpeeksi tästä. Missä lapset ovat? Miksi annat pojan olla ulkona niin kauan?"

Hän avasi oven ja tähysteli kynnykseltä ulos Mintan kuivatessa kyyneliään. Jo monta kertaa hän oli päättänyt heittää valittamisen ja koettaa rauhoittua. Mutta se ei ollut helppoa. Hän oli paljon hienompaa sukua kuin miehensä ja oli saanut paremman kasvatuksenkin. Hänen isänsä oli ollut tuolintekijä Wycomtessa ja äiti, turhamainen, yksinkertainen nainen, oli antanut lapselle uhkean nimen näyttääkseen, että hän lapsineen oli erikoisempaa kuin muut. Kuten useimpiin palvelustyttöihin, jotka ovat eläneet hyvässä sovussa isäntäväkensä kanssa ja omistaneet heidän katsantokantansa, oli rouva Hurdiinkin juurtunut syvä lainkunnioitus. Naimisiin mentyään oli Hurd vuosikausia taipunut vaimonsa johdettavaksi. Hän oli ollut kärsivällinen, ahkera ja ystävällinen puoliso ja isä. Hiljaisella tavallaan hän koetti osoittaa Mintalle kiitollisuutta, kun tämä oli ottanut hänet miehekseen. Riita Westallin kanssa näytti häipyneen unhotuksiin. Hän ei milloinkaan Westallia puhutellut eikä maininnut hänen nimeänsä. Heidän elämänsä oli yhtämittaista kamppailua, sillä tulot olivat pienet, lapsia syntyi tiheään, heidän tupansa oli tuskin asuttava ja sairautta oli usein. Mutta kauan oli Hurd nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa. Hänellä ja hänen omaisillaan oli juuri sen verran, että he tulivat toimeen, ja tuo yksinäinen, paljon pilkkaa ja ylenkatsetta kokenut mies oli saanut rakastettavan vaimon ja lapsia. Siksipä hän tyytyi osaansa, ja nuo ulkonaisesti niin raskaat vuodet olivat onnellinen aika kummallekin.

Mutta sitten viime talvi kauhuineen! Useimmat lampuodit köyhtyivät eivätkä voineet palkata työväkeä, joten puolet Mellorin työkelpoista väkeä ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähteä Lontooseen työansiolle. Hurd jäi kylään ja oli perheineen kuolla nälkään. Silloin hän eräänä yönä turvautui viimeiseen keinoon ja viritti ansoja Mellorin metsästysalueelle. Minta ei voinut koskaan unohtaa — olihan hän puoliso ja äiti — miten eläimellisen halukkaasti he nauttivat tämän ensimäisen luvattoman jänispaistin ja millä pelonsekaisella ilolla hän seuraavana iltana vastaanotti kolme shillinkiä, jotka mies oli ravintolanisännältä saanut myymistään jäniksistä.

Mutta näitä tunteita seurasi levottomuus ja pelko. Sillä Hurdissa virkosivat uudelleen eloon metsämiehen vaistot ja entinen into metsässä kuljeskelemiseen. Hän kävi ärtyiseksi ja tuittupäiseksi. Eikä Mellorin metsästysalue enää ollut hänelle kyllin avara, sillä nuoren Harold Boycen kuoltua erotettiin metsänvartiat, ja tuo ennen metsänriistasta rikas seutu oli nyt paikkakunnan sala-ampujain tyyssijana. Senpävuoksi ei Hurd jättänyt rauhaan Maxwellin aluettakaan, joka kolmelta puolen ympäröi Mellorin tiluksia. Täällä vanhat vihamiehet törmäsivät uudelleen yhteen. Sillä Yrjö Westall oli sillä välin saanut hyväpalkkaisen toimen lordi Maxwellin luona, ja kun häntä pidettiin taitavana metsänvartiana, niin hän toivoi pääsevänsä Maxwellin metsästysalueiden päällysmieheksi, niin pian kuin mainittu toimi joutui avoimeksi. Sala-ampujoihin nähden hänellä oli yhtä kehittynyt vainu kuin hänen jäniksillään, ja uskomattoman vähässä ajassa hän oli saanut vihiä siitä, että Hurdin hirtehinen pyydysteli "hänen" riistaansa.

Mutta Hurd oli viekas hänkin, ja turhaan Westall piti häntä silmällä. Vanha viha miesten välillä leimahti uudelleen liekkiin. Sinä talvena Hurd joi enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli pysyteltävä hyvissä väleissä parin kapakanisännän kanssa, jotka ostivat sala-ampujilta riistaa. Hurdista tuntui siltä, kuin Westallin vaaniva silmä etsisi häntä näistäkin kopukoista. Metsänvartia — iso, pulska, kova-ääninen mies — kohteli Hurdia joko julkealla alentuvaisuudella tai raa'alla hävyttömyydellä kuten ennenkin. Hurd ei uskaltanut pitää puoliaan, mutta päivä päivältä kiihtyi viha hänen herkän ärtyisessä mielessään, karkoittaen hänestä lopulta tykkänään tasapainon. Westallin uhkaava muoto pimitti häneltä koko taivaan. Salametsästys ei enää ollut pelkkä tulolähde hänelle, se oli vielä enemmän salaista kamppailua hänen ja hänen poikavuosiensa kiusaajan välillä.

Ja nyt talven kuluessa oli kurjuus uudelleen alkava seitsenkuukautisten säännöllisten ulkotöiden jälkeen! Hento, arka rouva Hurd ei voinut kestää tätä ajatusta. Hän häpesi seudun herrasväkeä ja pastori Hardenia. Omatunto kiusasi häntä yöt päivät. Pari viikkoa elonkorjuun jälkeen onnistui hänen taistella vastaan. Mutta sitten mies jälleen alkoi kuljeksia öisin metsällä. Joka päivä pakotti Minta häntä työtä kuulustelemaan ja itki katkerasti, kun Hurd palasi kotiin tyhjin toimin.

Hurd taas oli siitä mielissään. Tänä iltanakin kajahti hänen äänessään jonkinlaista hilpeätä mielihyvää, kun hän ovella huuteli lapsiaan.

"Will! — sisään heti paikalla! Daisy! — Nellie!"

Kaksi pientä olentoa kiiruhti juoksujalkaa sisään, kolmas seurasi läähättäen jäljessä. Nauraen ja jutellen juoksivat tytöt äitinsä luo. Hurd nosti pojan käsivarrelleen.

"Missä olet juoksennellut, Will? Ei näin kostealla ilmalla saa ulos lähteä. Minulla on tasku täynnä kastanjoita ja muuta hyvää lisäksi."

Hän kantoi pojan tulen eteen ja istutti hänet polvelleen. Pieni surkastunut poika punastui mielihyvästä, kun sai olla isänsä seurassa. Yskien hän leikitteli kiiltävillä kastanjoilla ja pureskeli herkullista päärynää, jonka muuan tuttava oli isän mukana lähettänyt hänelle. Ikkunaverhot laskettiin alas, lamppu paloi pöydällä, ja paistetusta jäniksestä ja sipulista levisi suloinen tuoksu tupaan. Koko perhe kokoontui pöydän ympärille. Tulenvalo leikitteli lasten laihoilla säärillä ja kalpeilla kasvoilla, nurkkaan työnnetyn kehdon laidoilla, äidin itkettyneillä, mutta jo taas myhäilevillä kasvoilla ja kääpiömäisen isän omituisilla, kelttiläisillä piirteillä ja takkuisella tukalla. Keskinäinen rakkaus ja ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen on köyhien onni. Ja tällä hetkellä tunsi Hurdin perhe itsensä onnelliseksi.

Marcella suuntasi sillä välin askeleensa kotiin. Kylätiellä hän kohtasi samettipukuun ja sääryksiin puetun kookkaan, leveähartiaisen miehen, joka käveli pyssy olalla, kaksi koiraa mukana, kantaen pullottavaa metsästysreppua. Hänen käyntinsä oli sotilaallista, ja Marcellan kohdalle tultuaan hän tervehti kunnioittavasti.

Marcella nyökäytti hiukan päätään.

"Mokoma tappelupukari!" ajatteli hän, rouva Hurdin kertomus yhä mielessään. "Mutta hän tainnee sentään olla aika hyvä metsänvartia. Lordi Maxwell olisi varmaankin pahoillaan, jos kadottaisi hänet! Se väärä järjestelmä se tällaisia miehiä kasvattaa ja tarvitsee!"

Hänen ajatuksensa keskeytti pony-rattaiden ratina. Pieni, vanhan puoleinen nainen, jolla oli suuri, musta hattu, ajoi hänen ohitseen hämärässä ja tervehti jäykästi. Marcella hämmästyi, niin että tuskin vastasi tervehdykseen. Sitten hän seurasi silmillään vaunuja. Nainen oli neiti Raeburn.

Huomenna siis!