VIII LUKU.

Wharton oli valinnut itselleen syrjäisen sopen alihuoneen kirjastossa. Tuolilla hänen vieressään virui hajanaisia paperiliuskoja, toisia oli hänellä kädessä ja polvellaan. Oli perjantai-iltapuoli; istunto oli jo alkanut parlamentissa, ja hän vilkaisi hätäisesti viimeistä kertaa puheensa muistiinpanoihin, lisäten siellä täällä sanasen tai lauseen lyijykynällään tai tuolloin tällöin avaten nidoksen parlamentin asiakirjoja, kun tahtoi saada jonkin viittaamansa kohdan tarkistetuksi.

Muuan vanha, parrakas maalaisedustaja, silmälasit nenällä, tuli samaan nurkkaan hakemaan erästä vanhaa puhetta. Hän heitti uteliaan katseen Whartoniin, jota hän tunsi vain parlamenttiajalta.

"Hermostunut, heh?" sanoi hän sovitellen silmälaseja nenälleen voidakseen paremmin tarkastaa ensin Whartonia ja sitten etsittäviä vuosilukuja.

Wharton kokoeli papereitaan.

"Eipä juuri."

"Mutta teidän yleisönne ei yhtäkaikki ole kehuttava!" virkkoi toinen poistuen kirjoineen.

Wharton tuijotti lakea kohti ja näytti vaipuneen unelmiin. Mutta uneksiva ei hänen katseensa ollut eikä hän nähnyt mitään. Ei hän puhettansa ajatellut, ei liioin äskeistä huomautusta. Marcella Boycea hän ajatteli.

Marcellan jättämä vaikutelma häneen heidän kohtaamina jälkeen oli ollut samaa laatua — vaikka paljon elävämpi ja tuntuvampi — kuin se, minkä nuori tyttö oli hänestä saanut. Whartonillekin häämötti heidän tuttavuutensa uudistumisesta uutta elämännautintoa. Missä olivat hänen ajatuksensa olleet kaiken aikaa? Unohtaa? — tuollaista Luojan luomaa! Sehän oli sulaa hullutusta! Ei vaan sellaisia naisia, noin kauniita, henkeviä ja uljasryhtisiä, kohdata joka kadulla!

Nyt hän palavasti halusi kehittää asiaa edelleen, solmia entiselleen vanhat tuttavalliset välit — olipa seuraus siitä vaikka mikä. Mellorissa hän ei varmaankaan ollut osannut antaa hänelle täyttä arvoa. Silloin ei neiti Boyce poissa olevana ollut koskaan kyennyt kiehtomaan hänen ajatuksiaan samalla tapaa kuin nyt tämän viimeisen tapaamisen jälkeen.

Marcellan sairaanhoito-toimi ja yksinkertainen elämä Lontoossa oli tietenkin pelkkää leikittelyä. Siitä hän on vain paljon mieltäkiinnittävämpänä ja kehittyneempänä personallisuutena ylös pullahtava. Mutta sen pitää tapahtua pian. Hallitseminen ja loistaminen on tämän tytön ammattia, samaten kuin kivien kantaminen on muurarin. Kautta pyhimysten! mitä antaisikaan lady Selina moisesta kauneudesta! Näiden molempien pitää tutustua toisiinsa. Nuori sosialisti-edustaja älysi vallan hyvin, että mies, joka saattaa Marcella Boycen Lontoon seuraelämässä tunnetuksi, tekee aimo palveluksen ei vain hänelle, vaan itselleenkin. Ja kätkössä ei neiti Boyce enää saa olla. Muut hoitakoot köyhälistön sairaita ja levittäkööt telttansa työväen rakennuksiin ja eläkööt kansanvaltaisesta, sen sijasta että saarnaavat sitä. Marcellan ulkomuoto oli hänen kohtalonsa luoja. Il ne faut pas sortir de son caractère (Luonteestansa ei pidä kenenkään luopua).

Hän havahtui mietteistään Bennettin lähestyessä.

Bennettin suopeat kasvot osoittivat huomattavaa närkästystä.

"Hän on itsepintainen", sanoi hän Whartonin hypähtäessä pystyyn ja tervehtiessä häntä. "Lavertelee omastatunnostaan — ja muuta lorua. Hän näyttää järjestäneen kaikki valmiiksi, mutta toivoakseni hän ei kuitenkaan saa paljon vahinkoa aikaan."

"Paitsi itselleen", vastasi Wharton kuivan katkerasti. "Hitto vie, jätetään rauhaan koko mies!"

Bennett ja hän juttelivat vielä jonkun aikaa taktillisista kysymyksistä. Wilkins oli luonnollisesti taas esiintynyt puolueen riitapukarina — puolueen, joka ei vielä ollut järjestynytkään, vaikka joka päivä vei sen lähemmäksi tätä päämäärää. Tämäniltaisen väittelyn tuloksista arveltiin paljon riippuvan. Whartonin esitys, joka vaati kahdeksantuntista työpäivää laillisesti vahvistettavaksi kaikille ammateille, oli nykyhetkellä polttava kysymys työväenpiireissä kautta koko maan, ja äskeiset tapahtumat olivat aiheuttaneet sen, että esityksellä nyt oli paljon suurempi merkitys ja kantavuus kuin sen ensimäisessä julkisessa käsittelyssä. Siksipä Wharton ja Bennett arvelivat kumpikin, että jos heidän tänä iltana onnistuu saada aikaan sen verran, että jotakuinkin käytännöllisiä ehdotuksia esitetään maltillisessa muodossa ja puolue ainakin ulkonaisesti esiintyy yhtenäisenä ja lujarintaisena, niin on siitä arvaamattoman suuri hyöty ei ainoastaan itse asialle, vaan myöskin työväenpuolueelle kokonaisuudessaan, sen asema parlamentissa kun on melkoisesti lujittuva siitä.

"Toivottavasti minun puhevuoroni joutuu ennen päivällistä", sanoi Bennett poismennessään. "Olisin mielelläni tunnin aikaa vapaana. Äänestykseen ei arvatenkaan päästä ennen puolta yhtätoista."

Bennettin lähdettyä Wharton seisoi kotvan aikaa kädet taskuissa hartaasti tuumivan näköisenä. Hän ei ollut vähääkään selvillä siitä, mille kannalle Bennett aikoi asettua pariin kohtaan nähden hänen esityksessään. Vaikkapa Whartonin tuttavuus tuon pikku miehen kanssa oli pitkäaikainen, oli hän harvoin oikein vapaa hänen seurassaan. Bennett oli merkillisen salamyhkäinen. Wharton oli jotakuinkin varma siitä, mihin hän aikoi käyttää vapaatuntinsa. Erään kuuluisan metodistisaarnaajan piti tänä iltana puhua parlamenttitalon lähiseutuvilla. Kadut olivat täynnä ilmoituksia.

No niin! seuratkoon itsekukin mielihalujansa.

Hän katsoi kelloaan. "Joko niin myöhä!" huudahti hän. Vilauksessa hän jo oli käytävällä ja juoksi joustavin, poikamaisin askelin portaita ylös kohti naisten lehteriä.

Ryhdikäs ovenvartia tervehti häntä huomattavan kohteliaasti. Wharton oli yleensä palveluskunnan suosikki.

"Molemmat neidit ovat jo tulleet, sir. Heillä on etupaikat — ei vielä ole tungosta sir — mutta kyllä pian tulee."

Wharton veti lehterin verhon syrjään ja kurkisti sisään. Aivan oikein! — siinä se oli tuo tumma pää uteliaasti eteenpäin kumartuneena, melkein kiinni siinä ristikossa, joka edessä ympäröi sitä häkkiä, johon alihuone pistää naiskuulijansa.

Hän katsahti hätkähtäen ylös kuullessaan Whartonin äänen korvansa juuressa.

"No, nyt saamme kuulla kuka kukin on. Miksi emme näe puhemiestä? — ja missä on hallituksen paikka? — Oh, nyt näen. Ja kuka se on tuo, joka nyt puhuu?"

"Kas, ja minä kun luulin, että teillä olisi kaikki selvillä", sanoi Wharton ja pujahti istumaan tyhjälle tuolille heidän viereensä, tervehdittyään neiti Cravenia. "Kuinka minä rohkenen ruveta opettamaan entisen puhemiehen jälkeläistä?"

"Kaikki tuntuu todellakin niin tutulta, kuin jos itse kuuluisin tänne", sanoi Marcella maltittomasti; "mutta siitä huolimatta en tunne ketään ulkonäöltä. Missä istuu herra Gladstone? Vai tuossako? Edith, Edith, katsohan! — hän on juuri tullut sisään! Oh, älähän ole niin mahtava, vaikka olet ennenkin täällä ollut — etpä kumminkaan tunne puoliakaan näistä ihmisistä!"

Ääni oli hilpeä ja vallaton kuin lapsen.

"Syystä että olen likinäköinen", virkkoi Edith Craven tyynesti; "mutta ei sinun silti tarvitse näyttää minulle herra Gladstonea."

"Oh, hyvänen aika, hyvänen aika! — olkaapa nyt hiljaan! Herra Wharton, missä ovat irlantilaiset? Voi kuinka hauskaa, jos tänä iltana syntyisi tuollainen Irlanninkysymys-kahakka. Entä missä te itse istutte? — Vai tuossa — ja siinä on herra Bennett — ja tuo mustapintainen mies tuossa on herra Wilkins, jonka näin Hallinilla — hän ei ole ystäviänne, vai mitä?" Marcella nojautui tuolinsa selkänojaan ja tarkkasi Whartonia tutkivasti.

"Kuka? Wilkins? Sitä voitte kysyä minulta myöhemmin illalla!" sanoi Wharton murtaen ylenkatseellisesti suutaan; "kyllä hän tänä iltana koettaa parastansa tehdäkseen itsensä ja meidät naurunalaisiksi — saadaanhan nähdä! Muuten varsin rakastettavaa teiltä toivoa meille Irlanninkahakkaa! — jos ei minulta tänä iltana luonnistu, on asia hukassa."

"No sitten peruutan tietysti sanani!" sanoi Marcella päättävästi. "Tuo on siis Irlannin valtiosihteeri, joka nyt vastaa, eikö niin? Hyvänen aika, kuinka kaikki ovat kohteliaita. Tämä ei tottakaan ole mikään hyvä paikka demokraatille, herra Wharton — minä huomaan olevani hirveästi rakastunut hallitukseen. Mutta kuka tuo sitten on?"

Hän kurotti kaulaansa. Wharton ei puhunut mitään. Siinä samassa Marcella kavahti kiireesti taapäin.

"En nähnyt", sopersi hän; "täällä joutuu niin ymmälle."

Hallituksen jäsenten penkin päästä oli ryhdikäs mies noussut seisomaan vastatakseen johonkin, joka koski sisäasiainministeristöä. Marcella näki nyt Aldous Raeburnin ensimäistä kertaa sen jälkeen, kuin he olivat eronneet toisistaan Mellorin vierashuoneessa.

Tyttö kääntyi aivan äänettömäksi ja nojautui tuolinsa selkänojaan. Mutta Whartonin valpas silmä huomasi, että hän sekä katseli että kuunteli tarkkaavasti, niin kauan kuin puhujan kuuluva ääni kajahti salissa.

"Hän suorittaa tuollaiset tehtävät aika hyvin", sanoi Wharton huolettomasti arvellen viisaimmaksi tarttua härkää sarvista kiinni. "Ei milloinkaan yhtä sanaa liikaa ja aina asiassa. Näettekö tuota valkopäistä miestä tuolla nurkassa? Hän on pitkäpiimäisyys eläväksi olennoituna. Kun hän tänä iltana nousee puhumaan, kiirehtii alihuone päivällistä haukkaamaan. Minä tulen hakemaan teitä ja uskon teidät eräälle tuttavalleni — Straffordshiren edustajalle, herra Lanelle, jolla on vaimonsa täällä. Olen tilannut pöydän ja vähän aikaa saan minäkin olla seurassanne. Ikävä kyllä, en voi kauan olla poissa alihuoneesta koska lakiehdotus on minun; mutta he pitävät teistä hyvää huolta."

Tytöt vilkaisivat toisiinsa hiukan arasti. Päivällisestä ei ollut ollut mitään puhetta, mutta Wharton näytti pitävän asian sovittuna, ja he suostuivat vastustelematta. Marcellalla oli "vapaapäivä" ja hän sai tehdä mitä halutti.

"Hyvästi sitten", sanoi Wharton nousten seisomaan. "Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen tulessa. Toivottakaa, että pelastun siitä ehein nahkoin."

Marcella katsahti häneen hymyillen. Mutta hänen eloisuutensa oli tuokioksi masennettu, ja Whartoniin vaikutti tämä äkillinen tuulenvaihdos melkein lamauttavasti. Tuhat tulimmaista, pitikö tuon Raeburnin hahmon taas kummitella tänäkin iltana!

Whartonin kadottua Marcella kumartui jälleen eteenpäin ja istui hyvän aikaa äänetönnä katsellen alas joutuisasti täyttyvään istuntosaliin. Aldous Raeburn istui taaksepäin nojautuneena paikallaan ja tähysteli kattoa. Marcella tiesi vallan hyvin, että Raeburnin oli mahdotonta nähdä häntä, mutta sittenkin hän tavantakaa vetäytyi taapäin, ikäänkuin peläten, että toisen silmät voisivat äkätä hänet. Kasvot olivat hänestä vanhemmat ja omituisen kalpeat, mutta tottapa lienee valo siihen ollut syypää, koskapa Marcella näki saman kalpeuden muissakin.

"Sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle, mikä minussa parasta on!" Nämä sanat sukelsivat esiin hänen muistissaan ja polttivat siellä kuin kivistävät haavat. Tuoko mies — joka nyt on niin välinpitämätön, niin tiedoton hänen läsnäolostaan — tuoko se kerran lausui ne hänelle hellyyden intohimossa, jota hän nyt häpesi ajatella!

Ja nyt — nyt olivat välit niin lopussa, ettei enää vaihdettu edes pienintä sanaa. Heidän laivansa eivät milloinkaan enää kohtaa toisiaan elämän merellä. Tämä ajatus oli jäätävä kuin kuoleman käsi — ja kumminkin hän oli omin käsin pystyttänyt sen vallin, jonka läpi hänen ei enää ollut luvallista murtautua.

Sitten hän päättävästi tempautui irti muistelmistansa. Turhaa surra asioita, joita ei enää voi parantaa! Vielä pahemmin hän olisi menetellyt, jos hän kaikesta huolimatta olisi mennyt naimisiin Aldous Raeburnin kanssa. Eikä suinkaan hän aikone iankaiken jäädä naimattomaksi. Mieluummin Marcella uskoi Frank Levenin olevan oikeassa kuin Hallinin. Mieletöntähän olisi otaksua, että Raeburn surisi häntä halki koko elämänsä. Ei kellään ollut vahvempia taipumuksia perhe-elämään kuin hänellä. Entä tyttö — tuo pieni tanssiva, keimaileva tyttö! — no niin, tapahtuuhan sellaista joka päivä. Ei Raeburnin vaimon pitänyt omin neuvoin mietiskellä tai pohtia pulmallisia kysymyksiä. Ei, vaan virkistää ja huvittaa miestänsä. Marcella koetti ajatella kaikkea tätä yhtä kylmän järkevästi, kuin äidin oli tapana. Yksi seikka ainakin selvisi hänelle nyt — se merkillinen tosiasia, ettei hän tähän asti ollut kertaakaan älynnyt Aldous Raeburnia personallisuudeksi, itsenäiseksi ihmisolennoksi.

"Hän oli vain palanen dekoratsionia draamassani viime vuonna", mietti hän vilpittömän katumuksen pistos mielessään. "Olkoon hyvillään että minusta pääsi!"

Mielenrauha alkoi jälleen palata, ja kun Raeburn lopulta, vaihdettuaan parisen sanaa äsken saapuneen ministerin kanssa, äkkiä katosi puhemiehen istuimen taa, kiintyi hänen huomionsa alhaalla olevaan näytelmään yhtä hartaasti kuin ennenkin.

Sali täyttyi nopeasti. Muut kysymykset oli jo miltei loppuun käsitelty, ja pian oli alkava illan suuri puhe, joka jo jonkun aikaa oli pitänyt vireillä yleisön odotusta niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella. Ylähuoneen jäsenet purjehtivat lehterille; salissa hänen alapuolellaan tapahtui sanomalehtireportterien vaihdos, ja jotkut tottuneimmat heidän joukossaan, jotka tähän asti olivat kuunnelleet keskustelua ainoastaan puolella korvalla, alkoivat reipastua ja asetella papereitaan kuntoon. Irlantilaiset, vastustuspuolue, hallitus — kaikki olivat täysilukuisesti saapuvilla, ja ovelle oli ryhmittynyt iso joukko edustajia.

"Siinä hän on!" huudahti Marcella ehdottomasti, ja hänen valtasuonensa iski tuimasti, kun Whartonin joustava, nuorekas vartalo raivasi itselleen tietä läpi väenahdingon. Hän istahti erääseen nurkkaan lähelle käytävää ja pani hatun päähänsä.

Viiden minuutin kuluttua hän oli taas pystyssä ja puhui tarkkaavalle ja tungeskelevalle kuulijakunnalle. Hänen äänensä oli kirkas, hiukan kova, mutta herkkä taipumaan hienoimpienkin tunnevivahduksien mukaan. Marcellassa tämä ääni ensi alussa puistutti henkiin tärisyttäviä muistoja.

Mutta sitten hän tapasi itsensä kuuntelemassa niin levottomana ja tuskaisena, kuin olisi hänellä itsellään personallista etua ja mainetta odotettavana puheen menestyksestä. Ensin häntä kiusasi ja suututti kuulijain näennäinen välinpitämättömyys. Oliko mahdollista kenenkään, jolla ei ollut vuosikausien harjaantumista, tehdä mitään vaikutusta tuohon ihmisjoukkoon! Siitä puuttui tykkänään se pirteys ja vastaanottavaisuus, joka suurille joukoille on ominaista; kukin yksityinen näytti huolehtivan yksistään omista puolueharrastuksistaan ja asettuvan välinpitämättömäksi kaikelle muulle. Ja tuo kumea, epäselvä murina oli varmaankin olevinaan sitä, jota sanomalehdet sanovat "hyvä-huudoiksi"?

Mutta alhaalla Whartonin ääni kaikui edelleen; kohta kohdalta hän selosti ehdotustansa; ilmapiiri lämpeni, ensimäinen vaikutelma haihtui, ja tuossa tuokiossa istuntosali tarjosi tykkänään toisen näyn. Filosofi saattaa nykäyttää hartioitaan parlamentille, kirjailija, joka ei sinne kuulu, sanoo sitä pilkalla "narrien laivaksi"; mutta kummallakaan ei ole hartaampaa toivomusta kuin tulla sinne valituksi, ja kumpikin uhraisi oikean kätensä, jos onnistuisi siellä mainetta saavuttamaan.

Miksi? Koska se sittenkin on keskus — valtiokoneiston toimeenpaneva voima. Siinä istuu miehiä, joiden avut samoin kuin puutteetkin määräävästi vaikuttavat tuon "uupuneen Titaanin" kohtaloon, jota me sanomme isänmaaksi. Siinä käsitellään asioita, jotka vielä tulevia sukupolvia koskevat, eikä vain käsitellä, vaan pannaan toimeen — huonosti ja puutteellisesti kenties — mutta pannaan toimeen kumminkin. Siinä menneisyys ja nykyisyys lyövät kättä. Ja tästä ajatuksen siirtymisestä toimintaan kehkeytyy tavattoman kiihkeä ja runsassisältöinen henkinen elämä — elämä, joka tempaa mukaansa katsojan niin hyvin kuin toimivan henkilön itsensä, isänmaanystävän yhtä suuressa määrässä kuin seikkailijan.

Tällaisia aatoksia ja tunteita elehti nyt Marcellassa. Äkkiä tuntui hänestä, kuin hän olisi muuttunut Whartonin paikalle, näkisi hänen silmillään, tuntisi hänen hermoillaan. Puheen menestys oli jo taattu! Huone oli vallattu, se kuunteli jännittyneenä. Säkenöivän kyvykkäästi, maltillisesti, käytännöllisesti — ennen kaikkea maltillisesti selviteltiin sille asiata, joka jo kyllä ennaltaan oli osittain ja paikka paikoin tuttua, mutta jota tähän asti oli pilannut ja pahaan huutoon saattanut toiselta puolen liikanainen intoilu, toiselta tietämättömyys.

Luotuaan lyhykäisen historiallisen katsauksen Englannin "työpäivään" ja tehdasasetusten syihin ja seurauksiin Wharton siirtyi ylimalkaisesti selostamaan asiaintilaa nykyhetkellä, selitteli nykyistä tuntijakoa, työmiehen vaatimuksia, kasvavaa tarkastuksen tarvetta valtion puolelta. Hän osoitti, mitenkä nämät toimenpiteet olisivat käytäntöön saatettavat, ja kuvaili, mitä seurauksia siitä saattoi odottaa, ei ainoastaan tehtaantyöntekijäin olosuhteisiin, vaan myöskin työttömien suuriin laumoihin, palkkoihin, tuotantoon ja Englannin koko taloudelliseen tulevaisuuteen. Eikä puhuja hetkeksikään hellittänyt vähemmäksi kuulijainsa mielenkiintoa. Kaikissa eri kohdissa hän koki lieventää vaikeuksia ja pelokkaita arveluja, ja kun hän käsiteltyään perinpohjaisesti ja mestarillisesti yksityiskohtia, tuli puheensa loistokohtaan ja loppuun, missä hän ivasi kapitalistien kauhistusta, todisti oikeaksi työntekijäin vaatimuksen saada itse määrätä työehdot ja loihti esiin tulevaisuudenkuvan uudestimuodostuneen työmiesyhteiskunnan kodista, jossa asustaa vapaita ihmisiä, joiden harrastukset eivät rajoitu elämän välttämättömimpiin tarpeisiin, vaan jotka muiden kansalaisten tavoin saattavat nauttia osansa mukavasta elämästä, tieteistä ja huvituksista — silloin ei kuulunut yhtä vastaväitteen sanaa täyteen ahdetuilta penkeiltä hänen edessään ja takanaan. Alihuone sietää ylimalkaan vain tunnustetun suurilta puhujiltaan moista "huikentelevaa" puhetapaa. Mutta tämä nuori edustaja oli pitänyt heitä kaiken aikaa valppaina, ja siksipä häntä kärsivällisesti kuunneltiin loppuun asti. Sitäpaitsi hän oli erittäin sulavasti mairitellut hallitusta, ja jos kohta vapaamieliselle puolueelle syötettiin monta kirpeätä totuutta, niin sitä sittenkin kohdeltiin niin suvaitsevasti ja kunnioittavasti, ettei se pitkiin aikoihin ollut semmoista saanut osakseen työväenpuolueen taholta.

"Osaa se mies esiintyä, heh?" sanoi muuan entinen hallituksenjäsen vierustoverilleen vastustuspuolueen etupenkillä, kun Wharton istui paikalleen sen yleisen levottoman sorinan ja liikehtimisen aikana, joka tavallisesti seuraa menestyksellä pidettyä puhetta, josta kaikki pyrkivät lausumaan mielipiteensä. "Onpa se toista kuin viimevuotiset puheet."

"On niinkin, vahinko vain, että hänen kuvauksensa ei rahtuakaan vastaa todellisuutta", murahti vastaan puhuteltu.

"Vai niin! vai on se teidän ajatuksenne?" naurahti toinen. "Ahaa, he ovat pistäneet valjaisiin vanhan Dennyn. Kai tässä silloin täytynee jäädä kuuntelemaan." Ja hän laski taas pois hattunsa, jonka hän oli ottanut käteensä aikoessaan poistua.

Naisten lehterillä Marcella oli sillä välin heittäytynyt tuolilleen syvään henkäisten.

"Kuka nyt enää tämän jälkeen välittää muista", sanoi hän ja hyvän aikaa hän istui tuijottaen alas saliin kuulematta sanaakaan siitä, mitä tuo kyvykäs, purevakielinen ja asiaan perehtynyt, hallitusmielinen tehtailija puhui. Marcellan draamalliset ja esteettiset vaistot — ja niitä oli hänessä vaikka kuinka monta — olivat puhujasta ja puheesta saaneet tarpeeksi kiihoketta ja tyydytystä.

Ja vielä enemmänkin. Wharton oli puhunut raatajista ja köyhistä, ja kun hän oli lopettanut sanottavansa, oli hänen äänessään ja sanoissaan ollut voimaa ja lämpöä, joka todellakin pulppusi puhujan sydämen vakaumuksesta; ja tämä tyttönen, joka hillittömään tapaansa oli antanut oman elämänsä köyhien palvelukseen, seurasi häntä sana sanalta intohimoisella jännityksellä. Mutta yhtäkaikki, omaksi ihmeekseenkin, hän ajatuksissaan asettui arvostelevalle ja epäävälle kannalle Whartonin ehdotusten ja suunnitelmain yksityiskohtiin nähden. Vielä vuosi sitten hän oli terävänäköisyydessä ja maailmanviisaudessa ollut melkein kuin vastasyntynyt lapsi Whartonin rinnalla. Nyt hän ensimäistä kertaa tunsi henkisesti kasvaneensa ja olevansa riippumaton.

Mutta nämä vähäiset vastaväitteet samassa taas hälvenivät siihen lopulliseen vaikutelmaan, jonka puhe oli häneen jättänyt — ja jäljellä oli vain romanttinen mielenkiinto puhujaa, näyttämöä ja Whartonin vastaista kohtaloa kohtaan.

Edith Craven silmäili häntä kummeksien ja huvitettuna. Hän ja hänen veljensä olivat puhdasrotuisia venturisteja — ja siksipä kaikkia mielenpurkauksia, tulivatpa ne ystävän tai vihamiehen suusta, vastaanotettiin hiukan kyynillisesti. Venturisti on sosialisti, joka ei siedä korupuheita, ja niinpä hän mauttomaksi tuomitsee sellaisen sosialismin, joka ei pysty julkisuudessa toimimaan ilman kiihkoisaa tunteiden paljastusta. Edith Craven arveli, että Marcella kaikesta huolimatta oli nyt melkein yhtä kehittymätön kuin ensimäisen Lontoon-aikansa päivinä.

"No, nyt siitä päästiin", huudahti Marcella keventyneellä mielellä, "Mutta kuka se? Voi, tuo iljettävä Wilkins!"

Hänen äänensä ilmaisi inhoa. Wilkins oli poukahtanut pystyyn samalla hetkellä kuin Whartonin vanhoillis-vastustaja oli istahtanut paikalleen. Toinenkin mies samalla puolella kohosi pystyyn, mutta mustapäinen, murjottava Wilkins seisoi siinä niin myötenantamattomana, että toisen täytyi väistyä. Wilkins oli tuskin lasketellut suustaan pari lausetta, kun salissa jo oltiin selvillä siitä, että jotain hauskaa oli tulossa, ja ihmiset tulvivat uudelleen sisään. Ja kyllä olikin draamallinen tämän lyhyt, myrskyisä esitys. Hän alotti selittämällä, että muuan Pohjois-Englannin merkitsevimpiä ammattiyhdistyksiä hylkäsi Whartonin lakiehdotuksen kaikissa sen pääkohdissa, hän antoi oman personallisen kateutensa ja epäluottamuksensa ehdotuksen tekijää kohtaan pilkistää näkyviin, väitti, ettei Whartonilla ollut oikeutta esiintyä työväenpuolueen puolesta ja ilkkui tilanomistajan yrityksiä tuppautua kansanluokan avustajaksi, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kiukkuisen vastalauseen hän pani sitä alistuvaisuutta ja nöyrämielisyyttä vastaan, jolla Wharton oli yrittänyt voittaa puolelleen eduskunnan molemmat suuret puolueet, ja hän vakuutteli mitä kiihkeimmällä sanatulvalla, että täyttymätön vihan juopa oli aina oleva niiden ja jokaisen työväenpuolueen välillä siksi kunnes työntekijälle tehdään oikeutta ja tilanomistajat, työnantajat ja kapitalistit kiemurtelevat tomussa. Kahdenkymmenen minuutin ajan Nehemiah Wilkinsin suu tuprutti leveimmällä Pohjois-Englannin murteella tällaista rumaa ja häijyä sanaryöppyä. Tuhannet työläiset olivat yhtenään vakuuttamistaan vakuutelleet hänelle, että hän oli syntynyt kaunopuhujaksi; ja omasta mielestään hän ei ollut koskaan puhunut paremmin.

Ensin oltiin alihuoneessa hyvillä mielin tästä odottamattomasta päällekarkauksesta. Mutta mikäli sanojen rajuus yltyi, vaihtui mielialakin tuota pikaa riemastuksen asteelle. Lady Cradockin paksu mies, joka istui vastustuspuolueen etupenkillä, kurottausi eteenpäin, tapasi Whartonin katseen ja hymähti ikäänkuin sanoen: "Mitä! — ettekö edes tätä ole voinut estää?"

Ja kun Wilkins kaiken lopuksi tähtäsi hyökkäyksensä suoranaisesti vapaamielisiä vastaan — jotka, vietyään perikatoon oman puolueensa ja koko maan, nyt madellen lähentelivät työläistä uikuttaen häneltä apua, kosk'ei enää muuta ollut neuvona — silloin raikui sali äänekkäistä naurunhohotuksista ja ilkkuvista "hyvä"-huudoista, joiden säestyksellä Wilkins vihaisesti hartioitaan nykäisten paiskautui istuimelleen.

Wharton puolestaan, joka Wilkinsin puheen alussa rauhattomana, hattu silmillään liikahtelihe paikallaan, istui nyt taas pystyssä säteilevin katsein tahi jutteli vilkkaasti Bennettin kanssa, joka oli käynyt istumaan hänen viereensä. Wilkinsin vaiettua nousi sisäasiainministeri ylös, ja neljäkymmentä minuuttia kestävässä puheessa hän esitti hallituksen non possumus-kannan eikä sitä tehdessään tietenkään laiminlyönyt lausua kaikkia niitä kohteliaisuuksia, joita nykyaikaisen valtiomiehen on tapana tuhlata "Kuningas Työn" kunniaksi. Työväenystäväin puolueessa ilmeisesti vallitseva hajaannus aiheutti hänet esiintuomaan muutamia ivallisia ja sattuvia huomautuksia, ja lopuksi hän puhui muutamia mairittelevia sanoja Whartonin menestyksestä, eikä voinut siinä samassa olla ilmaisematta ilkkuvaa osanottoansa sen johdosta, että vapaamielinen puolue sai niin armotonta kohtelua osakseen niin sanotuilta ystäviltään.

Tämän kestäessä Marcella näki, että Aldous Raeburn oli jälleen palannut saliin ja istahtanut paikalleen lähinnä puhemiestä, joka oli hänen julkinen esimiehensä. Tavantakaa ministeri kääntyi hänen puoleensa, ja Raeburn ojensi hänelle niitä asiakirjoja, joita tuo suuri mies yhtenään tarvitsi. Marcella piti silmällä jokaista liikettä; sitten hänen katseensa harhaili hallituksen penkiltä salin poikki Whartoniin, joka taas istui hattuunsa haudattuna ja käsivarret ristissä rinnalla tuijotti eteensä. Heikko vavahdus kulki läpi Marcellan. Siinä seisoi taas vihamielisinä vastatusten nuo kaksi miestä, joiden ympärillä hänen elämänsä oli kierrellyt — ja taas oli hän syrjästäkatsojana.

Kun sisäasiainministeri oli istahtanut paikalleen, syntyi yleinen liike ja hälinä, sillä kaikki ajattelivat päivällistä — mutta silloin nähtiin Bennettin nousevan pystyyn. Nälkäiset alihuoneelaiset kiirehtivät takaisin sisään, ja saliin jääneet kävivät paikoilleen. Bennettillä oli parlamentissa hyvä maine, hän oli yleisesti kunnioitettu, eikä hänen tarvinnut koskaan puhua tyhjille seinille. Odotettiin nyt jännittyneinä saada tietää, mille kannalle hän oli asettuva tähän uuteen tähteen ja hänen ja hänen oletettuun johtajantoimeensa nähden.

Kun Bennett oli puhunut loppuun, niin Länsi-Brookshiren edustaja oli noussut sata prosenttia alihuoneen jäsenten kunnioituksessa. Mies, jota pidettiin kansanjoukkojen tunnustettuna johtajana suurimmassa osassa Pohjois-Englantia työväenkysymysten alalla ja jonka valtiollinen katsantotapa tähän saakka usein hänen omaksi vahingokseenkin, oli ollut huomattavan maltillinen, oli antanut Whartonille mitä lämpimintä kannatusta, oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa, niiden kaikki uskaliaat ja epäilystä herättävät yksityiskohdatkin, ja muutamin jalomielisin, joskin hiukan hämärin sanoin antanut alihuoneen tietää, mitä hän omasta puolestansa arveli Whartonin toiminnasta työväenmaailmassa yleensä ja siitä, mitä hän oli saanut aikaan hajanaisessa työväenpuolueessa erikoisesti parlamenttiin tultuaan.

Bennett ei ollut mikään suuri puhuja. Hän oli yksinkertainen mies ilman erikoista tietopuolista sivistystä, ja vahvan ja hartaan uskonnollisuuden jalostama. Mutta juuri tuo hänen sanontatapansa koruttomuus ja teeskentelemättömyys antoi hänen sanottavalleen lisää pontta. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että työväenpuolue ei pääse merkitsemättömästä asemastaan pystyyn kohoamaan, ennenkuin se tykkänään eristyy muista puolueista ja saa oman, varsinaisen johtajansa; itseensä nähden hän vaatimattomasti kieltäytyi rupeamasta toimeen, johon hänen menneisyytensä mahdollisesti saattoi oikeuttaa hänet, ja hän lupasi vankasti tukea nuoremman toverinsa politiikkaa joka kohdassa. Wilkinsille — joka puolivälissä puhetta tömisteli ulos salista — hän antoi pari puolittain hyvänsuopaa sutkausta — ja ennenkuin hän oli istahtanut paikalleen, olivat hänen ympärillään istuvat puoluetoverit — itse asiassa kaksi kolmatta osaa parlamentin työväenedustajista — kiihtyneillä kasvoillaan, hyvä-huudoillaan ja peittämättömällä innostuksellaan antaneet alihuoneen tiedoksi, että tämä puhe merkitsi käännettä, ei ainoastaan Harry Whartonin elämänradalla, vaan myöskin koko suuren työväenliikkeen parlamenttaarisessa historiassa.

Valkopartainen, ikävystyttävä puhuja, jota Wharton oli Marcellalle osoittanut, nousi nyt vuorostansa ylös. Se oli kuin sovittu merkki alihuoneen jäsenille tulvia ulos yhtenä miehenä. Bennett kuivaeli otsaansa punaisella nenäliinallaan kuumuudesta ja mielenliikutuksesta vallan uupuneena ja hätkähti tuntiessaan äkillisen kosketuksen käsivarrellaan. Wharton kumartui hänen puoleensa — kalmankalpeana ja vavahtavin huulin.

"En kykene teitä kiittämään", sammalsi hän, "tekisin itseni naurunalaiseksi."

Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä, ja pian työnnettiin kumpikin ulospyrkivään väenahdinkoon, missä he aito englantilaisina tunnepurkauksia kammoen väistivät toisiaan.

Vasta sitten kuin Wharton vastaanotettuaan kokoushuoneessa lukemattomia kädenpudistuksia ja onnentoivotuksia oli matkalla naisten lehterille, palasi hänen mielentyyneytensä. Silloin hänessä äkkiä pääsi valloilleen koulupojan riemuitseva hilpeys ja vallattomuus. Tuo ihmeellinen voitto takana! — ja ylhäällä nuo silmät, nuo kasvot häntä odottamassa! Millä ihmeellä hän voisi hetkeksi irtaantua tuosta Cravenin neitosesta ja saada Marcellan vain itseään varten?

"No!" sanoi hän iloisesti, kun neiti Boyce kääntyi hänen puoleensa lehterin pimeässä.

Mutta outo ujous esti Marcellaa antamasta tunteilleen valtaa, ja Wharton paremmin tunsi kuin näki, kuinka haltioissaan hän oli.

"Ei huolita jutella täällä", lausui Marcella. "Eikö päästä ulos? Minä olen ihan sulaa!"

"Päästään tietysti. Tulkaa terassille. Ilta on jumalallinen, ja siellä tapaamme päivällisseuramme. No, neiti Craven, mitä piditte?"

Edith hymähti viileästi.

"Menihän se mukiin", virkkoi hän.

"Piru vieköön nuo itserakkaat venturistit", mietti Wharton mielessään johtaessaan heidät ulos.