VII

Pian tulla humsuttaa Laki-Matti pitkin tietä.

Hän on pitkänhuiskea, riukusäärinen mies, housunlahkeet höllällään ikäänkuin olisivat aivan tyhjät. Naama pitkä ja kapea, kalvakka. Koko olentonsa tuopi mieleen rämeellä kahlailevan kurjen: siinä ilmenee totisuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta. Hän on jonkinlainen asioitsija. Monien kylien miehet teettävät hänellä asiakirjansa, jotka aiemmin oli tehtävä ruotsiksi, sittemmin jo suomeksikin, kysyvät neuvoja, käyttävät ovelana käräjäpukarina. Maantien vieressä hän asuu punaisessa mökissään, ainoana seuranaan mustetölkki ja kuorma kirjoja. Hän on Töräpään Isolle välttämätön mies, laintuntija, neuvonantaja, läheisin mies, melkein henkiystävä tälle omituiselle, erakkomaiselle mahti-isännälle. Sellainen on se mies, joka tulla humsuttaa mustassa puvussa, hattu päässä, nahkainen laukku kainalossa, ehtii kartanolle ja astuu tupaan.

— Ahaa, äännähtää Töräpään Iso, siinähän se mies, jota tarvitaan. Käyhän töihisi. Tekaistaan tässä pienet kaupat tämän Kaukokorven kanssa. Sinähän, lait tunteva mies, osaat kirjoittaa sen kirjaan, niin ettei siihen pysty esivallan ja oikeuden mutkat ja koukut.

— No, onhan heitä joku määrä piirustettu, sanoo Laki-Matti. Hänen puhetapansa on kuivaa, katkonaista, pysähtelevää, ikäänkuin hän etsisi tarkasti täsmällistä sanaa. Avaa laukkunsa, asettaa pöydälle mustetolpon ja hiukan paperia ja ryhtyy kirjoittamaan.

— Mitkä ovat siis kaupan perusjuonteet?

— Että Kaukokorpi myypi minulle omistamansa Kaukokorven tilan kaikkine etuineen ja rasituksineen välillämme sovitusta hinnasta, joka heti kuitataan maksetuksi, ja että irtaimisto ei seuraa kauppaa.

Vallitsee hiljaisuus. Laki-Matin kynä rapisee, Töräpään Iso kurkkii hänen olkansa yli. Aurinko paistaa peräakkunasta, jonka yhdessä ruudussa on päreristikko, toisessa rehutukko, ja heittää lahonneille palkeille kummallisen kuvion. Kaukokorpi istua ähöttää piippua imien, sylkäisee:

— Niin piti mennä mieheltä isältä peritty maa ja häätyä maantien kululle…

— No, no, ehätti Töräpään Iso, rankempia niitä on maailmassa! Onhan siellä vielä tavaraa kuin markkinassa, ja nautoja ja hevosia lauma.

— On. Mutta mihinkä ne nyt sijoitan?

— Sanovat, että on ontta ilman alla.

Kaukokorpi vaikenee. Jälleen kuuluu vain seinäkellon nilkuttava tokutus ja kynän rapina.

— Valmis on, sanoo viimein Laki-Matti. Nimet vain alle ja todistajat.

Töräpään Iso tarkastelee paperit hitaasti ja perinpohjaisesti ja piirtää raapustaa nimensä kömpelösti ja varovaisesti:

— Ei se sievää tule, sanoi, mutta täydestä käypi. Ei siihen nurku pysty missään oikeudessa… Joo, minunhan piti se velkapaperi ja todistajat. Niiksihän käypi nuo piikapalvelijat, vai…

Hän menee portaille, äyhkäisee ja vinkkaa piikoja tarhalta ja painuu sitten toiseen tupaan tai porstuanperä-puurukkaan.

Kaukokorpi ja Laki-Matti ovat kahden. Auringon säteet siivilöityvät ja leikkovat piipun harmaassa, leijuvassa sauhupilvessä.

— Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Semmoinenko kuin ihmiset puhuvat?

Laki-Matti nostaa pitkän, valjun naamansa papereistaan.

— Laatua? En minä ole nähnytkään ihmisiä kuin yhtä laatua: että itsensä toista parempana pitää…

— Mutta kyllä tämä isäntä näyttää olevan ikäänkuin muista erotettu, eri rotua, itsehyväinen, tunnoton…

— Yhtä luuta se on ihmisluonto, samasta pölkystä veistettyä. No, rakenne, muoto saattaa vaihdella, niin että välistä voi näyttää ikäänkuin aineskin, laatu, olisi muuttuvainen…

Isäntä tulee ja jo tulevat piiatkin, kaksi nuorta naisihmistä, jotka katsovat asiakseen nauraa tyrskähdellä ja tukkia taasen käsin nauravaa suuta, ikäänkuin olisi kyseessä joku perin lystillinen juttu. Mutta viimein saa Laki-Matti heiltä puumerkkiviirut nimien alle ja isäntä ajaa heidät töihinsä. Kaukokorpi piirtää nimensä, heittää kynän pöydälle, että muste pärskähtää ja sanoo:

— Raskas koukero piirrettäväksi…

— Mutta painava sillä saatiin paperikin, virkahtaa Töräpään Iso ja ojentaa velkakirjan Kaukokorvelle. Tämä silmäilee paperia ja työntää rusauttaa sen taskuunsa.

— Tuommoisen takia meni mieheltä elo ja eläminen!

— No, no, päinvastoin! Sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Ilman sitä olisi lähtö tullut kai ennemmin.

Kaukokorpi ei väitä, eikä puhu enää mitään, eipä näytä kuulevankaan. Hänet on vallannut jokin levottomuus tai kiire. Hän kävelee ja kompastuu yhteen lahon lattian rekistä.

— No, puhelee Töräpään Iso. Hän on viime vuosikymmenenä herennyt puheliaaksi, vastakohtana nuoruusvuosiensa vaitiololle — taikka milloinka hän nyt oikeastaan on ollut nuori… — No, puhelee hän siis, eläkää varovasti, varovasti… on siinäkin rahalle reikiä; sen vieraskin huomaa.

Kaukokorpi on ehtinyt ovelle, pistää lakin päähänsä, kääntyy.

— Hyvästi — hetken empiminen — ja kiitoksia.

— Mikäs kiire? huutelee isäntä. No, hyvästi, hyvästi!

Harmaatakkinen mies astelee jo tiellä, nysä hampaissa, vaikka siinä ei ole tulta eikä tupakkaakaan. Hiekka narskuu ja pääluussa piileilevät synkkämieliset ajatukset.

Moni on niin poistunut Töräpään kuulusta kartanosta, joka harmaana ja rapistuvana, akkunalävistään outo synkeys kurkistellen, seisoo laajan mäen lappeella.