XXI

Mutta Jallu Taikinamaa ei ollut vielä löytänyt rauhan valtakuntaa, hänen asuntonsa päälle ei vielä ruoho yrittänyt tunkea viheriää koreuttaan.

Tämmöinen kohtaus oli sattunut sinä kevään tummana vangitsemisyönä:

Voittaja oli poiminut laumasta ne parikymmentä, joita syystä tai toisesta pidettiin erikoisen syyllisinä. Siinä he seisoivat eri ryhmänä, vaikkakin aivan muiden vankien vieressä, ympärillään joitakin harvalukuisia, pitkien taistelujen ryöseessä väsyneitä vartijoita. Yötummalta taivaalta tippui vielä vettä; vaikkakin pilvet olivat ohenemassa ja haihtumassa. Jallu Taikinamaan sydämeen matoi taasenkin kaameaa, niljakasta ja kylmää: kuoleman kammo. Hän olisi halunnut elää vielä maailmassa, taivaankumun alla, missä maa muutteli muotoaan, rehoitti ja lakastui, ja taivaan suuri aurinko paistoi tai lymysi pilviin, joista herui virvoittavia pisaroita… Ah, raskasta on kuolla, kun on kerran elämään juotettu. Kunpa ei olisi nähnyt maailmaa ollenkaan, kunpa olisi jo pienenä räämäisty kiveen… Ei älyttömällä ipanalla ole sielua…

— No, sanoo matalin äänin eräs vangituista siinä lähellä, Puna-Simi, jonka kanssa Jallu on viikkokausia vaeltanut yhdessä, toverina. — No, sinulle siis luettiin laki lyhyeen. Olit edes sen puolesta onnellinen…

— Onnellinen… On se elävällä edes jokin toivo, supisee Jallu.

— Toivo? Mitä tässä on toivottavaa: asia on menetetty. Ei nyt voi elää. Ja parempi äkkinitistys kuin kituminen.

— Niin sen sanoo, ärisee Jallu hiljaa, mutta kun luetaan, että nyt, niinkuin kissanpentu…

— No, jos sinulla on vielä halu yrittää, kokeilla, niin nopsasti… Minä olen jo väsynyt.

Puna-Simi tulee, sieppaa Jallun lättälakin ja punaisen huivin ja pistää oman reuhkansa tämän päähän.

— No, nopeasti nyt, ennenkuin huomaavat.

Jallu seisoo neuvottomana.

— Ei sentään. Sinullahan on, puhuit, vaimo ja lapsiakin.

— Siksipä juuri. Ei tässä pitkälle potki toisetkaan. Ja en voisi elää sielläkään nyt, kun asiaa ei saatu jalalle…

Puna-Simi työntää Jallun pois ja jää itse paikalle. Kivääriään vasten torkkunut vahtimies havahtuu ja ärisee:

— Mitä mylläystä siinä? Haluatteko maistaa kiväärin tyvi- vai latvapuolta?

Samassa tulevat jo näitä valituita hakemaan. Joku päällysmies huutelee:

— Siinäkö ne nyt ovat kaikki? Eihän niistä vain ole joku livistänyt tai vaihtunut toiseen? Montako niitä on? Yksikolmatta. Täysi määrä ja välipä muusta! Kunhan on yksikolmatta punikkia! No, liikkeelle, mars!

He häipyvät yön hämyyn vahtimiehet ympärillään pistintorrakkoineen ja lapionippuineen. Mutta Jallu Taikinamaa jää seisomaan sinne kylän pihamaalle vankilaumaan, mieli autiona ja kalsuna.

Niinpä alkoi aika lipua. Tutkinnoita. Kesä ja vankileiri. Harmaat, apean toivottomat päivät kesäisen taivaan alla, nälkä ja syvällä sisuksissa kiukku.

— Miksi ei, miksi ei tapeltu talvella kovemmin, kysäisee Jallu itseltään syödessään jotakin merkillistä juurista ja muista tehtyä tahasta. Tai olisin edes kuollut silloin, kun olisin saanut lyhyen lopun. Nytpä tätä kestää… No, ehkä ei päivä laske niin, ettei se nouse jälleen. Mutta milloinka se on juuri noussut minulle, Jallu Taikinamaalle?

Ja joka päivä vietiin leiristä miehiä, taudin ja nälän tappamia, alastomina roikkuen rattailla. Elävät kävivät varjoiksi, aidaksenharmaiksi haamuiksi. Joka ruohonpiikki oli leirialueelta nyhdetty, olipa männytkin kaluttu kuorista puhtaiksi niin korkealta kuin oli yletytty.

— Kiduttavat nälällä, ajatteli Jallu laiskoin, uupunein aivoin, synkeitä, paksuja ajatuksia. No, niukasti niillä taitaa olla murua itselläänkin. Ja kukapa se vangille liioin, kun antaa puuttuu vartijaltakin. Maassa ei ole ruokaa. Paljon tapettiin, mutta enemmän olisi pitänyt tappaa. Liikaa on ihmisiä.

Mutta tylsässä toivottomuudessaankin toivoi hän vielä jotakin.

Hänessä pysyi henki, hän eli. Meni syksy vankileirissä ja sitten eräitä vuosia vankilassa, aju turtana, tylsänä, aivoihin piintyneenä ajatus: näin elää kovan kohtalon mies, onneton ihminen. Tämän miettiminen tuotti hänelle jonkinlaista outoa nautintoa.

Sitten tuli vapaus. Jälleen avautuivat vankilan portit. Oli kesä, ruohoa, tuoksua ja lämmönvärinää. Jallu Taikinamaa oli vuosikaan tuskin viisissäkolmatta, mutta yhtä hyvin olisi häntä luullut viisikymmenvuotiaaksi. Oli laihtunut karangoksi, kuten ukkovaarinsa kerran kovassa taudissa, ja hänen iholleen oli langennut resuisen pisteaidan harmaus.

Niinpä seisoskeli Jallu Taikinamaa, kerrallisen Töräpään Ison ainoa poika. Minnekä hän nyt askelensa ohjailisi?

Hän oli vankilassa kehunut jollekin toverilleen, ettei hän tee työtä, kun vankilasta pääsee, ei niin hipaisekaan työkalun nimelliseen.

— Millä elät?

— Kyllä ihmiset elättävät. Hullut tekevät töitä, tekevät liikaakin. Liian työnteon takia ne syntyivät nämä suuret sodatkin maailmaan. Kasaantuu paljon työn tuotetta, jota ei voida kuluttaa. Tekevät pyssyjä, valavat ammuksia ja ampuvat sitten toisiaan. Ei auta. Liikaa on sittenkin ihmisiä ja liikaa tehdään työtä. Jos kukin tekisi vain sen, että ruoassa pysyisi, niin vähänpä valaisivat pyssyjä ja pommeja, myrkkyä ja surmakojeita…

Kaveri oli katsellut Jallua pöllistyneenä. Katsellut harmaasta naamasta hohtaviin hieman verenkarvaisiin silmiin ja päätellyt, että hullun se on näköinenkin, mutta hupsut sen on puheetkin.

Jallu Taikinamaa on siis vapaa, astuu tovin ja menee taloon. Heti näkevät, ettei tuo ole oikea kulkija. Istuu penkille laihana karankona, verenkarvaiset silmät hehkuen harmaasta, liikkumattomasta naamasta.

— Taistelin vapauden puolesta, alkaa hän puhua yksitoikkoisella, kumealla äänellä kiusallisen äänettömyyden jälkeen. — Vapauden puolesta tappelin! Pirua ja sortajaa vastaan! Maa on vapaa! Tässä olen nyt! Näin käy vapahtajalle!

Näitä lauseita hän hokee, kumeasti, yksitoikkoisesti ja pyytää viimein suoraan ruokaa ja rahaa.

Ei tuo ole täysipäinen, ajattelee talonväki. No, miksei, on kai taistellut maan puolesta, vapaussoturi… Äly on mennyt raukalta. Antavat ruokaa ja pienen rahankin ja Jallu Taikinamaa lähtee.

Menee seuraavaan taloon: istuu nököttää penkillä ja hokee kuin joku älytön linnunkuvatus samoja hokemiaan:

— Tappelin vapauden puolesta! Kaikki annoin vapauden puolesta! Omaisuuteni, voimani! Kaikki meni! Tässä olen nyt!

Eikä hän lähde, ennenkuin on saanut jonkun rahan tai ruokaa, jos on nälissään.

Näin hän alkoi vaelluksensa talosta taloon, kylästä toiseen. Ensi aluksi tunsi hän sisässään jonkinlaista häpeilyä: hän kerjäilemässä ruokaa ja rahaa ihmisiltä, joita kohtaan hän tunsi mustaa kaunaa, kateutta, vihaa ja halveksumista. Mutta eivätpä varvaa pyssyä silläkään rahalla, eivät ammu kuulaa toisen lihaan… Ja oliko hän edes valehdellut: vapauden puolesta hän oli ampunut…

Joskus muistaa hän kärsimyksiään, nälkää vankileirillä, pamppuja ja pamputtajia ja sadattelee mielessään ja tuntee vihaa ja kostonhimoakin. Muistelee ensimmäistä vankilassa oloaan, suuria kuvitelmiaan, pyrkimyksiä, että hän kohoaa etumieheksi, johtajaksi, tien näyttäjäksi, vanhan kirjan Saatasnammaksi… Nyt hän ei enää kuvittele sellaista. Mikäs nostaja ja johtaja hän olisi ja minkä näyttäjä, lihaton kuhveli, mikäs Saatasnamma se oli, joka ei uskaltanut ammuttaa itseään, vaan tapatti toverin sijastaan…

Hän miettii, että mitä silloin tapahtuisi, jos muut panisivat vielä asian jalalle… Yhtyisikö hän joukkoon? Puristaisiko taasen ruskeapuista pyssyntukkia ja antaisi sen sylkeä metallinappeja vihamiehen jäseniin? Tai vielä parempi, jos pääsisi liki, tuikkimaan pistimen nokalla… Siitä liha nauttisi, kun muistaisi sen ajan, jolloin se sai maistaa pamarin pamppua…

Näin Jallu Taikinamaa miettii, mutta ei hän pääse asiasta oikein selville: menisikö tappeluun vai ei. Viimein hänelle selviää, että ei tappelisi, mutta yllyttäisi muita, tienaisi oikein ja nauttisi, kun ihmiset karkaisivat toistensa kurkkuun, iskisivät kuin pyöräpäiset, hullut jäärät, että otsaluut lusahtaisivat sisään… Silloinpa älymies seisoisi kaikessa rauhassa syrjässä ja nauttisi kuitenkin tappelun ihanuudesta.

Niin hän miettii itsekseen, kulkee pitkin teitä ja puhelee ihmisille vanhoja hokemiaan:

— Vapauden puolesta taistelin…

Hänen resuisten vaatteittensa taskuihin, vuorin väleihin, takin kätköihin alkaa kertyä rahaa, setelitukkoja. Sillä hänen kerjäämisensä onnistuu mainiosti. Hän saa. Ja raha, jonka hän saa, pysyy tallella. Hän ei menetä penniäkään. Ruoan, sen vähän, minkä hän sitä nykyjään tarvitsee, hän kerjää samoin. Hän ihmettelee välistä itsekin, kuinka kerjääminen luonnistuu häneltä niin erinomaisesti. Hän tietää, että on toisia, joilla on paremmatkin syyt anella kuin Jallu Taikinamaalla, mutta eivät vain saa hintin tinttiä. Mutta kun hän nököttää penkin reunalla, laihana kuin karanko ja aloittaa omituisen laulunsa, ei hän hellitä, ennenkuin kukkaro on avautunut. Kuka antaa nikkelirahaa, kuka viitosen tai kympin tai joskus joku rikas isänmaanmies, jonka sydämelle käy vapaussankarin kohtalo, saattaa antaa isommankin setelin. Jallu on kerran laskenut rahojaan ja huomannut ällistyksekseen, että niitä on paljon, tuhansia.

Silloin hän miettii itsekseen:

— En minä suotta ole Töräpään Ison poika: rahaa kertyy. Repaleinen se oli puku isäukollakin ollut ja sen poimuihin kokosi, vaikka loput sieppasikin toinen, väärä mies. Mutta siihenpä vain minäkin lopuksi tulin, että rahaa vain kasaan… Lienee verissä, sukuvika…

Joskus sattui joku kysäisemään häneltä:

— Missä taisteluissa olitte? Missä joukko-osastossa palvelitte?

Mutta hän ei ollut kuulevinaan. Jatkoi vain entistä hokemaansa:

— Kaikki annoin vapauden puolesta! Kaikki meni! Näin nyt elän!

Kukaan ei pitänyt häntä täysipäisenä.

Vuosia meni. Sitten Jallu Taikinamaa kerran kesäisenä päivänä luki taasen rahojaan tien varrella metsässä. Sitten sijoitti hän rahat paikoilleen ja lähti kiireesti astumaan. Hän pyrki kotikyläänsä, Töräpäähän. Tuskin malttoi käydä edes kaikissa tienvarren taloissakaan hokemassa lauluaan:

— Vapauden puolesta taistelin!