XX

Vapaus! Tiilisen linnan ovet ovat avautuneet.

On talvi, kirkas ja kuulakka, kuuraiset puut hohtaen sinertävinä, savun noustessa harmaana ja punertavana, monin poimuin korkeuteen. Mutta Jallu Taikinamaan mielestä tuoksahtaa kevät, tuoksahtaa väkevästi ja selittämättömästi. Varpuset pyörivät sontaisilla teillä kuin harmaat kerät päästäen enteileväsi! kahisevia ja suhisevia tirskahduksiaan.

Jallu Taikinamaa näkee ja hengittää kaikkialla vapautta, kevättä ja taistelua.

On kapinakevät. Osa Suomen kansaa on noussut sotaan toista osaa vastaan. He ampuvat toistensa ruumiiseen pieniä ja kirkkaita nikkelinpalasia, sohivat toisiaan pistimillä, paksut rautaputket rykivät raskaasti, heittääkseen ihmisten päälle esineitä, jotka löisivät heidät kasaan, liiskaksi, taloja tuohustetaan tuleen…

Kapinallinen on Jallu Taikinamaakin, Töräpään Ison ainoa poika, parahin punikki onkin.

Ah, nytpä oli unista tullut tosi! Hän oli Saatasnamma nyt, vanhan kirjan uljas, tylyotsainen synkeäsilmäinen Saatasnamma, kapinoitsija, jonka ääni jyrisi mustien pyssyjen räpseestä, yli suitsevan sauhun, yli taajan ja välkkyvän keihäsmetsän, joiden kärjistä tippuivat punaiset pisarat… Ah, nyt oli luhistettava, rusennettava, verta, verta ja tulta! Hursikoon yli maan kuten kulovalkea! Syököön ja tuhotkoon kaikki, kehnon ja vanhan, kulottuneen ja mädänneen. Nouskoon tuli kuten helvetin lieska, kuuma ja rankaiseva… Mikä ei siinä kestä, se on huonoa, saa kadota, että sijalle pääsee nousemaan uusi maailma, uudet valkeiksi piilutut rakennukset: Nyt riehukoon viha ja kosto, että kerran puhdistuneeseen, raikkaaseen ilmaan nousisi uusi ja onnellinen päivä, vanhojen mätien rakennelmien vielä suitsutessa, veren noustessa vielä huuruna maasta…

Jallu käveli pitkin keväisiä teitä ja kapinalaulujen uljaat ja raisakat sävelet saivat hänen verensä väräjämään. Nyt lyötäisiin asian puolesta, huomenna nousisi onnen aika, nousisi hänellekin, jonka osana oli ollut aina vain kova kohtalo. Vai olisiko ehkä edelleenkin? Saisiko hän kuten Saatasnamma kapina mielineen nähdä kaiken kukistuvan ja kuolisi pois? Ei, voitto on tuleva; oikeuden ja totuuden, tulevan ajan voitto, miekanrauta on vahva… Voitto! Vähät sitten, jos Jallu Taikinamaan ruumis nykertyisikin karkealle sulavalle lumelle, sontaisen tien viereen, punertavaan lätäkköön, puhelinlankojen ulistessa surunvoittoisesti. Moni oli sinne jo nuukertunut, ja moni vielä nuukertuisi — asian puolesta.

Jallu Taikinamaa astui punakaartin laumassa, hontelona, lätyskälakki päässä, punaisen kaulahuivin päät lerppuen ja liehahdellen. Väsymättä hän venyi hangella, puristi pyssyä poskea vasten, ruskeatukkista, äkäisesti yskähtelevää pyssyä, joka sylkäisi vinkuvan nikkelinokareensa sinne johonkin eteen, missä sen tuli käydä vihamiehen jäseniin. Siellä se oli jossakin edessä se sortaja, porvari, jonka Jallu näki mielikuvituksessaan suurena, mulkoilevana, vähämielisenä ja voimallisena kasana. Se ei tahtonut, että tulisi uusi aika, että tasattaisiin, että onni ja onnettomuus silputtaisiin yhtäläisiin kappaleisiin ja annettaisiin kullekin osansa… Se tahtoi edelleenkin olla päällepäsmäri; pitää mahdollisimman pitkältä onnellisuuden nuoraa ja heittää toisille onnettomuuden vahvan köyden; se tahtoi, että Jallu Taikinamaalle ei koittaisi koskaan pehmeää ja leppeää aikaa… Jallu vihasi sitä edessä olevaa vihamiestä verisesti, kiroili, ettei se ollut sellainen kuin hän sen sisässään näki: mahdoton möhkäle, jonka voisi ampua seulaksi, rusikoida pyssyn perällä, söhäistä pistimellä, että veri ruiskahtaisi.

Mutta ei päästy eteenpäin, ei käyty kimppuun. Kaveri toisensa perästä nykertyi tantereeseen veren imeytyessä hankeen, ja sitten lähdettiin talsimaan takaisin pitkin tietä, keväisiä lumisohjuisia teitä, täynnä risaisia heinänkorsia. Taivaan kumu oli selkeä, aurinko paistoi, mutta Jallu, talsi raskain mielin punaisen kaulahuivin heilahdellessa. Mutta ei hän uskonut mitään pahaa tapahtuvan: tämä oli hetkellistä; kohta tehtäisiin tenä, iskettäisiin ja voitettaisiin. Mitä jos nykertyisikin miehiä? Antaa nykertyä, molemmin puolin, paljon. Sitä väljempää, tulisi, sitä enemmän riittäisi eloon jääneille onnea ja rikkautta, parempaa elämää, tasajakoon…

Mutta yhä vain väistyttiin pitkin keväisiä teitä, auringon paistaessa, lumen sulaessa vedeksi, joka liristen juoksi jonnekin. Yhä useamman miehen tapasi sieltä takaa tuleva metallinokare, nokaisi kuin näkymätön, salavihainen aavehaukka, ja siihen käpertyi mies tai jäi kiusallisesti kitumaan veren valuessa pinnan alta. Yhä useampi ruskeatukkinen pyssy laskeutui alas ja vaikeni. Raskaasti talsivaan kapinoitsijalaumaan matoi epäilys- ja lamaannus, pelko, että tässä taisi tulla surkea loppu asialle. Ne, jotka antautuivat vielä tappeluun iloisen äkäisesti, iskivät ainoastaan epätoivosta, pitäen asiaa menetettynä, ja toivoen saavansa jättää kaikki, jättää komeasti veren ja tuhkan tulvassa.

Sitten, jonakin keväisenä yönä, paljastuneitten kyläaukeitten kuumoittaessa murheellisina kuin hedelmätön hiekka-aavikko, veden tippuessa tummista repaleisista pilvistä, huomasi Jallu Taikinamaa jälleen olevansa vanki. Heidät oli kavalasti kierretty, ahdistettu kuin älyttömät kalat nuotanperään. Jallu oli monien viikkojen liikkeestä uupunut, valvomisesta lamassa ja nyt masensi hänet toivottomuus, tunne, että kaikki oli mennyt. Kontettuneilla, voimattomilla käsillään hän tuskin sai painetuksi patruunoita kiväärinsä makasiiniin, sitten loppuivat patruunatkin ja samassa väännettiin kuuma kivääri hänen kourastaan. Oltiin vankeja. Ruumiita oli paljon, paikoittain röykkiöinä, siinäkin, missä Puna-Simin konekivääri oli rällätellyt… Haavan saaneita oli samoin epälukuisia. Jallu oli ainoastaan vanki. Yön tummuudesta kuului rähäkkää ja kirouksia, joku haavoittunut ulisi ja vaikerteli, jossakin räsähteli vielä pyssytuli, luodit leikkasivat ilmaa kuin suuret, valtavat ruoskanlyönnit.

Ja Jallu Taikinamaan sydämeen valahti vaisu haikeus, katkeran onea apeus. Kaikki oli mennyt. Punaisen huivinsa otti hän kaulastaan ja itki. Kaikki oli mennyt. Oikeutta ei ollut maailmassa, totuus värjötteli, piileskeli kuin myyrä… Vääryys vesoi ja raha oli väkevä, herrat voittivat.

Kuului huuto, että kaikille erikoisemmin syyllisille annettaisiin pikatuomio. Jäisihän niitä vankeja siteenkin tuhoton lauma. Siellä yön hämyssä, lyhdyn haaleassa valossa, tuotiin Jallu Taikinamaakin esiin.

— Olette ollut ase kädessä laillista järjestystä vastaan, vielä viime tingassakin, kun osa jo oli antautunut.

— Ei sitä tiedä vielä kenen puolella on laki, kenen lain varjo.

— Olette tappanut yhteiskuntajärjestyksen puolesta sotivia sankareita.

— Tappanut olen, niin monta kuin olen saanut. Ja tappaa pitää sodassa…

— Joo, joo! Tappaa pitää. Yhtämieltä ollaan, kaveri: tappaa pitää. Viekää pois.

Samana aamuyönä kaivoi parikymmentä vankia pitkää kuoppaa metsäntörmänteeseen järven rannalle. Niin he kaivaa töhersivät hieman jääkohmeista maata, enimmät äänettöminä, joku hiljaa kiroillen ja jonkun yrittäessä lasketella sukkeluuksia. Muuan lättälakkinen, punahuivinen mies loi ylen innokkaasti, hiki tippui hänen sotkuisesta otsatukastaan lättälakin alla. Hän ojensi hetkeksi selkäänsä, nojasi lapioonsa. Vinha tuuli ajeli kohahtaen vettä vasten aaltojen sileiksi nuolemia rantakiviä.

— No, no, äsähtää siellä joku voittajain päällysmies, pistäkääpä nyt ravakasti, punikit! Työ valmiiksi, että pääsette lepäämään… Teidän takia tässä vielä valvoa. Pitäkää kiirettä, kirotut!

Pian kuitenkin se punakaartilainen kohotti taasen päätään, ojensi selkäänsä ja alkoi puhua:

— Koska hautapuhe taitaisi jäädä pitämättä, elleivät asianomaiset siitä huolehtisi, lausun siis minä tarpeelliset, lohduttavat ja sovittavat mietteet. Toverit! Ei me raukkoja olla, vaan ne, jotka ovat syntymättömiä lapsia. Me olemme jo kipumme kärsineet. Kohta on kaikki ohi. Mutta ne, jotka tulevat, jotka eivät ole vielä aloittaneetkaan: niitä sitä koetellaan. Niistä tuntuu kuolema aikanaan makealta…

Mutta puhe tuntui merkillisen tyrehtyneeltä; kukaan ei naurahtanut, tuskin veti suutaan visaan tai edes kuunteli. Ja päällysmies käski miehen pitää turpansa kiinni.

Viimein on kuoppa valmis. He kämpivät sen reunalle ja lapiot kerätään pois.

— No, sanoo päällysmies, heittäkää nyt itsenne Jumalalle tai Pirulle. Napse alkaa. Pitääkö teille sitoa rättejä silmille?

— Mitäs noilla, sanoo joku pitkä, mustanpuhuva, synkkä sälli. On se ennenkin nähty pyssyntorvi…

Jollakin punakaartilaisella on kädet ristissä, huulet liikkuvat, joku on lysähtänyt polvilleen, enimmät seisovat tyhmännäköisinä. Synkkä, mustanpuhuva sälli sanoo:

— Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.

— Vielä siellä piruilette, äsähtää päällikkö. Valmista siellä jo! Antakaa rapsaa!

Aamu kajasti. Kiväärit räsähtelivät ja hauta täyttyi. Sinne pitkään kuoppaan, matalien mäntyjen keskelle, jäi se lättälakkinen punakaulahuivinen mieskin.

— No, sanoi päällysmies, selvältä näyttää. Tuokaa, sieltä joitakin niitä eläviä punikeita, että heittävät vähän muraa kavereitten päälle.

* * * * *

— Mutta Töräpää seisoo yhä mäkensä lappeella, pajassa kalkkaa vasara, tuulimylly humisee mäen harjalla. Ja uudessa, avarassa tuvassa voidaan vielä kertoa tarinoita entisestä mainittavasta Töräpään suvusta.

Päiväläiset askartelevat jotakin, keltainen lamppu on sytytetty, pakkanen rapsaa talvi tai vaan alla.

— Joo, niinhän se Töräpään Iso… Mutta sen poika vietiin linnaan. Kuuluu olleen punikki. Ja surmansa löysi silloin häikän aikana. Tämä isännän velimies oli nähnyt, kun vietiin ja ammuttiin…

— Niin siellähän se sai ihannevaltakunnan — jonkun kyynärän maan alla.

— Niin sep kävi viimeiselle sitä aina mainittavaa Töräpään sukua…