XIII

Ovat jälleen liikkeessä tuulien humisevat siivet, laahaavat taivaalle pilviä, huojuttavat lumista, jähmettynyttä metsää ja pudistelevat latvuslumia harmaina pilvinä hangelle. Pilviverhot tihenevät, harmenevat ja tummenevat, jopa pisartelevat vettäkin, metsä huokaa, kohahtelee, pudottelee viimeisetkin lumien taakat oksistaan ja hennoista rungoistaan. Joku on ne väännellyt esittämään peikkoja, kouria ja rumia varpaita, kummallisia peukaloita, pöhöisiä, osottelevia etusormia, ja nyt ne ojentelevat ja pudistelevat soittaen vanhaa huminaansa.

On tullut talvinen suoja, alakuloinen, hiukan kitulias ja sairas. Märkä lumi natisee, räystäältä tipahtelee pisaroita, kimallellen, venyen, ikäänkuin vastahakoisesti, apein mielin pudoten lumen karkeaan pintaan.

Nyt lähtee suutari Teppo harmaasta mökistään, lähtee mielessä merkillinen, kumma tuuma, joka ties mistä syystä on itänyt hänen pääluunsa takana. Hän kulkee pitkin lumisia teitä, joita reunustavat harmaiden, paljastuneiden pisteaitojen selät. Hän on menossa Töräpään Ison Autuuden Sarveen, kuuluun Tapuliin.

Korkeana ja punertavana kohoaa tuo tiilinen kuvatus talven valkeudesta, ja kunnioittava, pelokas tunne valtaa väkisinkin Tepon, kun hän sitä lähestyy ja ryhtyy nousemaan kiertäviä portaita.

Astuu sisään avaraan, pyöreään huoneeseen. Laki-Matti istuu siellä yksin. Hänen pitkä, valju muotonsa keinahtelee isännän kiikkutuolissa, laukkunsa roikkuu käsipuissa.

— Päivää, äännähtää Teppo.

— Päivää, päivää.

— Eipä täällä näykään isäntämiestä.

— Eipä se liene kaukanakaan. Istu ja odottele. Siellä on suoja. Turkitta tarkenee.

Teppe istuu ja vilkaisee toiseen pitkään alta kulmain.

— Tarkeneehan siellä.

— Ne taisivat jo pakkaset pidellä Teppoa lujilla, kun siinä mökissä ei ole sitä puun puolta. Piti jo käydä saamassa suojaksi lammasnahkoja.

— Pitihän sitä.

Teppo on tovin vaiti, tuijottelee toiseen, mutta sanoo sitten äkkiä ja rennosti:

—— Vaan näistäpuolin en taida muilta turkki kasukkaa kartella! Satuin saamaan vähän periä.

— Periäkö? Ja mistä?

— Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven alle, selittää Teppo levollisesti, ja siellähän ne lähettivät useamman markan.

— Vai niin. Kuolemallako se nyt Teppoa lykästi… Onhan se sananlaskukin, että toisen kuolo toisen leipä.

— Niinhän se on, alkaa Teppo, epäröipi ja jatkaa. — Minä olenkin tässä nyt oikeastaan maanostelijana. Ajattelin, että jos isäntä möisi sen Töräpään maateikaleen. Saattaisihan se olla ja elää tässä aina mainittavassa Tapulissaankin.

— Ahaa, vai tuli sitä rahaa niin rutkasti, että sinusta äityy oikein pösö talollinen! No, joo, miksei se voi myydäkin, kun hinnoilla sovitte. Myynythän se on muutkin maat.

Töräpään Iso tuleskelee sisään savuketta tuprutellen ja istahtaa pöydän ääreen.

— Joo, täällähän on pitkästä kotvasta Teppokin. Mitä nyt asioidaan?

— Eipä kummempia. Meinasin vain kysäistä, että eikö isäntä myy tuota viimeistä maakappalettaan, Töräpäätä?

Töräpään Iso katselee kummastellen pääsemättä selville, onko toinen tosissaan vai eikö, ivanpoimut suupielissä venähtelevät.

— Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkunpohjalle sen verran, että maihin pystyy…

— Lienee tuota sen verran, puhuu Teppo vakaasti ja tukevasti, että pystyy tämmöisistä pesistä lyömään tinat pöytään.

Töräpään Ison järkkymättömän mielen valtaa melkein ällistys, miltei vihastus sen johdosta, ettei tiedä, puhuuko toinen tosissaan vai onko sillä joku ilkeys ja piruus mielessä. On rykösen hiljaista. Viimein kiikkutuoli narahtaa ja Laki-Matti virkkaa:

— Kuuluu saaneen periä.

— Katos pakanaa, kirkastuu Töräpään Isolle. Rikastui! No niin, osta siis vain Töräpää. Eikä siitä tarvitse lukea minun kämmenelle pennin hyrrää. On kertynyt velkaa tuolle Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin pidä maa, kunhan vain tämän taloni ympärille heität jonkun metrin tontiksi.

— Paljonko sitä velkaa on?

— En tiedä tarkalleen, mutta ei se mene mahdottomiin. Vallan kohtuullinen hinta se Töräpäälle on.

— En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon niin uusummassa, mutta jos velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan. Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta.

Teppo pistää lakin päähänsä, ja menee.

— No, eihän nyt niin hoppua olisi, estelee isäntämies. No, mene, mene soutelemaan asiaa eteenpäin. Hyvästi.

Töräpään Iso siirtyy akkunan ääreen, katselee ja puhelee:

— Katsoppa Teppoa! Mistähän tuolle se perintö nakattiin? Nyt se sieltä hiirenpesästään pellonreunasta nousee availemaan Töräpään viljelyksiä — minun ja sukuni rakennelmia… Se viheliäinen suutari Teppo! Voi, matala läjä — oudosti saattaa sattua maailmassa…