XIV

He ovat syöneet alakerran ruokahuoneessa kauniisti katetulta pöydältä ravitsevia ja makeita ruokalajeja. Töräpään Iso, joka ennen eläessään kotitalossaan vanhana poikana ja mahtimiehenä haukkasi vain leivänkannikkaa, puri kalaa ja ryyppäsi piimää, eikä aina kyllälti sitäkään, syöpi nyt aina monia, suunmukaisia ruokalajeja ja tarjoaa muille. He siis söivät, Töräpään Iso ja Laki-Matti ja nuori, kaunis emäntä, kaksikin emäntää ja pieni poika. Sillä Töräpään Iso on kutsunut, hetimiten jouduttuaan yysyrjäisiin väleihin nuoren vaimonsa kanssa, tänne Autuuden Sarveensa entisen piikansa, sen, jonka kanssa oli jäänyt saunaan nukuskelemaan Töräpään talon palaessa. Tämä naisihminen on tullut ja tuonut mukanaan kolmen tai neljänkin vuotiaan pojan, kirkassilmäisen nupupään, joka epäilemättä lienee Töräpään Ison poika. Ainakin itse isäntä sitä sinä pitää.

Tietenkään ei nuori ja laillinen emäntä katsonut tätä epävirallista tulokasta suopein silmin ja sortikin häntä minkä voi. Ei kuitenkaan paljon voinut, sillä isäntämies, vaikka pysyikin periaatteittensa mukaan mahdollisimman rauhallisena, irti kaikista puuhista, riidoista, vehkeistä ja kamppauksista, oli sen jyrkästi estänyt. Piialla, joksi isäntämies häntä aina nimitti, ja pojalla olivat omat huoneensa ylimmässä kerroksessa, joihin talon emännällä ei ollut asiaa.

Keskustelu ei ole ollut mitään erikoista. Nuori emäntäihminen on puhunut jonkin ivallisen lauseen Töräpään Ison entisestä elämästä ja nykyisestäkin ja varsinkin toisesta emännästä, Piiasta. Mutta nämä ovat vaienneet melkein tyystin, ja niin on puhe tyrehtynyt. Syötyä on Piika poikineen äkkiä kadonnut, isäntä itse on kompuroinut ylös portaita isoon saliinsa, ainaiseen kiikkutuoliinsa sytyttelemään tupakkaansa.

Laki-Matti ja emäntä ovat jääneet kahdenkesken. Emäntä katselee hetken vanhaa asioitsijaa, keikauttaa päätään ja virkahtaa:

— Ei siis tuon vanhan saiturin kanssa tule sen selvempää. Aina se vain elää ja rahaa riittää.

— No, enpä mene sanomaan, onko raha niin selvää. Velkaa sillä on jo niin, että siitä menisi Töräpään maa, viimeinen maansa. Näistäpuolin sen alkaa nähdä, onko sillä jokin minulta salattu tulolähde tai kassapaikka.

Nuori, verevä nainen silpoo vihastunein liikkein jotakin viuhkaa, puree huultaan.

— Ei kannata epäilläkään. On sillä. Miten se muuten istuisi ja kiikkaseisi, tupakoisi…

— No, voihan se vetää aikaa, ennenkuin tulee mitään selvyyttä tai tapahtuu romahdus tai jotakin repäisevää. Onhan sillä, ellei muuta, hyvä luotto. Velkaa se saa vielä paljon. Niin iso on ihmisillä usko Töräpään Isoon. Meinataan, ettei sillä tarvetta olisikaan. Muuten vain ottaa, huvikseen, lystäillessään…

— Niin. Siispä tässä täytyy jotakin keksiä, yrittää. Minä en rupea enää kauan elämään tässä mokomassakin Autuuden Sarvessa, luostarissa.

— Tuskin se siitä vastaan yrittää, jos lähdetiekin, ja mitä sitten jos yrittelisikin.

Nainen hymyilee ja sanoo sitten helein, tiukin äänin:

— Mutta minä en lähde näin! Kun kerran olen käynyt vihillä tuon vanhan, homeisen kitupiikin kanssa ihmisten edessä, niin täytyy siitä jotakin etua olla, hyötyä enemmän kuin on ollut.

— No, sanoo Laki-Matti ryästellen, näyttääpä, ettei sitä enää ole.

— Oh, luuletteko niin? Kyllä minä vielä keinot keksin.

Hän hymyilee ja leikkii viuhkallaan ja alkaa sitten äkkiä:

— Luuletteko, että tuo muuan lutka, Piika, voisi olla sen rahojen säilyttäjänä?

— Enpä usko. En luule, että se toiselle, ollenkaan naiselle, heittää tärkeitä ja selvästi havaittavia toimia.

— Eikä sillä ole muitakaan ystäviä, tuskin tuttaviakaan, kun ei ole kerran teillekään uskonut. Lienee siis tehnyt kätkön johonkin, mutta eipä se ole liioin liikkunut tästä tapulistaan, vai onko?

— Te kai sen parhaiten tiedätte. ‘

— Eikä se osaa elää, hengittääkään muuten kuin rahojen lähellä, vanha saituri. On siis kätkenyt ne tähän kuuluun Tapuliinsa…

— Voi olla niin yhtähyvin kuin toisinkin.

— Niin, herääpä mielessäni muuan tuuma, virkahtaa nuori nainen ja leikkii viuhkalla mietteissään.

Laki-Matti jättää hänet, nousee portaita ja tapaa Töräpään Ison kiikkutuolissaan. Alkavat jutella minkä mitäkin, yhtäkaikkista, Teposta, tämän perinnöstä ja maanostosta, vaikenevat ja mietiskelevät.

Sitten alkaa alakerrasta kuulua kolinaa ja melua ja kirkaisu:

— Tulipalo! Tuli on irti!

Laki-Matti hypähtää pystyyn. Töräpään Iso seisauttaa tuolin keinunnan ja kuuntelee.

— Tuli on irti alakerrassa, sanoo Laki-Matti hätäilevänä ja säikähtyneenä.

— Joo, onhan olemassa siitäkin sananlasku, virkahtaa Töräpään Iso, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.

— Hoi, mies, älä järkeile! Sammuttamaan! älähtää toinen yritellen ovea kohti.

Töräpään Iso viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu, ja alkaa rauhallisesti keinuen puhella:

— Älä hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa. Minulla on semmoinen tapa, että kun palaa niin minä annan palaa! Hohoi, sinä näit, kuinka paloi se vanha Töräpää… Merkillistä, kuinka kaikki käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon yhteydessä…

— Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! Portaat voivat palaa ja silloin ollaan kistussa…

Laki-Matti tarttuu toista kaulukseen ja kiskoo pystyyn ja vetää häntä ovelle ja portaille kuin vastahakoista mullikkaa.

— Se on akan vinkeitä koko höly, ärisee hän. Samassa he törmäävät nuoreen emäntään, joka kiireesti kapuaa portaita.

— Koko alakerta tulessa, heläyttää hän kirkkaalla äänellään, huoneiden seinustat ja välikattokin. Ukko, onko sinulla mitään arvopapereita tai muuta rahanalaista, että keritään pelastaa?

Töräpään Iso nojaa käsipuuhun ja ivanpoimut suupielissä venähtelevät, silmät tuijottelevat juhmukulmien alta pirullisen pilkallisesti.

— Mitäpä niitä, nyt enää olisi, ja vähät välitänkin noista maallisista asioista…

Sitten hän vilkaisee ikäänkuin hätääntyneenä sivuilleen.

— Entä Piika ja poika?

— Siinä on miehellä aarteita, tiuskaisee emäntä äkäisen ivallisesti. Tallessa ovat! Tuolla olivat pikkuportailla; raahasi vielä rojuakin ulos.

Töräpään Iso nojaa taasen käsipuihin ikäänkuin mietteissään, katsellen, kuinka liekit leiskahtelevat ulos alakerran akkunalävistä ja palaneen käry nousee sieraimiin.

— Hoi, hyvä mies, huutelee Laki-Matti ja pudistelee häntä olkapäästä. Eikö tulipalossa pitäisi jotakin yrittää? Ehkä sinulla sittenkin on jotakin arvokasta pelastettavaa? Ainakin se minun kuittini?

— Omastaan kukin huolehtii, puhelee Töräpään Iso hätäilemättä. Tallessa on. Onpas sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö linnan, niin lie nilistettävä herrasasu päältä pois ja pukeuduttava kulku-ukon ketineisiin…

— Ne rojettuneet turkit ja lakkiko, ihmettelee Laki-Matti. Annoin ne tässä pakkasilla suutari Tepolle.

Töräpään Iso tuijottelee toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina ja säikähtyneinä, hypähtelee sitten portailla kokonaan malttinsa menettäneenä, vähän kähein äänin:

— Annoit Tepolle! Annoit Tepolle minun vaatteeni! Herra Jumala! Siinä se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä vaatteissa oli rahakätkö, minun hätävarani, vanhan päivän turva… Ja nyt se on mennyt! Voi, matala läjä! Sinä teit minusta kerjäläisen…

— Mistäs minä sen tiesin! sanoo Laki-Matti hätäisenä.

— Siinä on miehellä pankkilaitos, aloittaa nuori emäntä ivallisen vihaisesti. Rahat siltä menee ja talot palaa eikä muuta kuin tollottaa…

Töräpään Iso kimmastuu ja polkaisee jalkaa.

— Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä olet varastanut minun omaisuuteni ja polttanut taloni! Sinä joudut vielä kiipeliin…

Mutta nainen naurahtaa, hymyilee ja virkkaa melkein lempein äänin:

— Millä sinä sen toteen näytät? Hyi, tuommoinen mies! Hyvästi ja iäksi!

Ojentaapa vielä kättäänkin, mutta kun Töräpään Iso ei siihen tartu, pyörähtää ja hypähtää portaita alas.

— Tämän näköistä ei näy näillä mailla!

— Mikä nyt neuvoksi? kysäisee Laki-Matti masentuneen näköisenä. Voisikohan Tepolta saada peloittelemalla ne rahat pois?

— Eihän niitä mitä saada. On sillä sen verran älliä.

Alakerran akkunoita räsähtää rikki ja lieskat kuumentavat ahtaat portaat, yrittelevätpä nuoleskella jo käsipuita. Ukot painuvat pihalle katselemaan, eivät yritäkään ryhtyä pelastushommiin, ja tuli hypähtelee jo toisessa kerroksessa, kohta kolmannessakin ja hulmahtelee pian katolla.

— No, tiiliset vahvat seinät siihen ainakin jäävät, ääntelee viimein Laki-Matti. Mutta muutapa sulle ei jääkään. Mitä ottanet neuvoksi?

Töräpään Iso seisoo hajasäärin yritellen tapailla entistä tyyneyttään ja rauhallisuuttaan. Häneen on noussut jonkinlaista innostusta, vahvaa tunnelmaa: tässä Töräpään Iso taasen seisoo, katselee, kuinka talonsa palaa.

— Neuvoksi! aloittaa hän ja huitaisee kädellään ja jatkaa kuin saarnaillen: — Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin, jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani jonkun markan, niin olitpa edesmenneinä aikoina hyvällä nurkalla sitä omaisuutta kasaamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä vanhoista veloista. Jos tietäisin, että teit tämän viime rötöksen tahallasi, niin olisinpa tällä velalla voinut sinua hieman kiusailla. Mutta mitäpä näistä maallisista asioista. Yksi on ylhäällä, jonka hyppysissä ovat nyörit…

* * * * *

Töräpään Ison ylen kuuluisa Autuuden Sarvi paloi melkein perin pohjin. Tiiliseinät jäivät törröttämään nokisina ja murenevina ja kevätahavat ulisivat alakuloisesti raunioitten raoissa.