IV

Tauti oli syönyt Töräpään Timosta kaiken lihan, eikä sitä enää uutta ilmestynyt. Oli vain luut, jänteet ja kellertävä nahka, tukka oli käynyt valkoiseksi. Ei ollut enää kuin pelkkä varjo jäljellä äsken niin uljaasta miehestä. Veri vain oli pysynyt entisenä, vieläpä siihen oli ikäänkuin jäänyt pitkän kiduttavan taudin jäleltä entistä enemmän kuumetta, herkkyyttä ja ärtyisyyttä. Miehen muu luonto vain oli ikäänkuin toinen. Väkeviä hän ei maistanut enää pisaraakaan, eikä havitellut muihinkaan entisiin hullutuksiinsa. Kaiken kiihkeän verensä voimalla hän heittäytyi taloudenhoitoon, rikastuakseen, kootakseen omaisuutta. Pian hän, Töräpään humupoika, oli kuulu kitsaudestaan ja tavaranhimostaan. Omaisuus, iso omaisuus, jyviä, lehmiä ja rahaa; siinä hänen alituinen mietteensä. Haamiloi hän silti olla ikäänkuin jumalinenkin mies, luki raamattua, ja puheli oikeudesta ja laista, koetti, minkä ärtyinen verensä suinkin salli, elää tasaisesti, nöyrästi, päästäkseen Jumalan suosioon, että tämän turvissa voisi sitten entistä enemmän saada kasaan omaisuutta…

Sinä ensimmäisenä vuotena syntyi jo Iisakki. Useampaa lasta ei tullutkaan. Äiti, leppeä ja laimeaverinen nainen, joka jo niinä vuosina alkoi lihoa mahdottomaksi kasaksi, hoiteli häntä huolella. Isä puuhaili ankarasti, teki työtä ja isännöi. Iloitsi, kun talo vaurastui ja tuskitteli ja joutui epätoivoon pienimmänkin vahingon kohdatessa.

Aika vieri ja Iisakin tajuun uppoutuivat ensimmäiset kuvat elämästä. Kesäinen talo mäenlappeella, harmaa rakennusrykelmä, vihreä ruoho, taivaan sininen kupu, pääskylintujen mustat sakset, tarha, missä naudat ynähtelivät, tuulimylly vihreän laihopellon takana mäen harjalla korkeana ja kummallisena, suuret siivet viuhtoen ja humisten ilmassa… Tai talvi, johon hän tuijotti huurteisesta akkunaruudusta, könötellen polvillaan penkillä, autio hanki, jota tuulen näkymätön puukko siveli kirkkaana ja terävänä, tehden taitoleikkauksia, outoja ja ihmeellisiä… Hieno, valkea jauho lensi harmaana, hypähtelevänä pilvenä kohti metsää, jonka totisesta, huurteisesta reunasta erotti kummallisia, kurkistelevia päänuppuja, rujoja vartaloita, isoja, osoittelevia peukaloita…

Pian Iisakki sai kuitenkin heittää alituiset katselemiset ja kuvittelut. Isä alkoi pitää häntä alituisessa työntouhussa heti polvenkorkuisesta, pahaisesta mukulasta. Ajatti hänellä hevosta heti kun ohuet ohjakset vaivoin pysyivät käsissä; niisti nenän ja nosti kuorman päälle. Antoi hänelle puukon ja vuoletti pieniä, tarpeellisia esineitä, lietsotti palkeita pajassa takoessaan, teetti mihin poika suinkin pystyi. Iltaisin piti opetella lukemaan käryävän päreen valossa, ankarasti, pää märkänä.

Timo Taikinamaa kasvatti poikaansa. Hänen tajuaan jäyti alinomainen, kirvelevä katumus omasta nuoruudenaikaisesta elämästään. Hän katsoi joutuneensa hunningolle, humumiehen jäljille siksi, että oli pienenä saanut kasvaa liian vapaasti ja holtittomasti, hänen elämänsä rehevälle ja viheriälle kasville ei oltu asetettu minkäänlaista humalasalkoa tai tukikeppiä. Hän oli kasvanut ja rönsinyt pitkin maanpintaa, kunnes hän elämän runtelemana itse pystytti itselleen saikan, jota myöten kiemurrella ylöspäin ja pysyä juurillaan.

Niin ei saanut tapahtua pojalle. Nuorena oli vitsa väännettävä. Hän aikoi ahdistaa hänet vielä sangen nuorena ja taipuisana määrättyyn muottiin, pystyttää hänelle tukiseipään, koota ruokamullan ja osoittaa päämäärän, jonka oli havainnut oikeaksi sitten, kun selkeni nuoruutensa huuruista…

Alinomaa sai Iisakki oppia, että oli aina tehtävä työtä, säästettävä, rikastuttava, kaikella muotoa ja joka tapauksessa rikastuttava. Kaikenkaltainen vaolta poikkeaminen tai hurvittelu ei saanut olla mahdollista. Timo Taikinamaan ylen ärtyinen ja kärsimätön luonto pysyi ihmeen tasaisena ja sävyisänä poikaa kohtaan. Hän malttoi aina mielensä, sanoi tuskin kieroa sanaa, vaikka turmeluksensa nousi alinomaa muuta talonväkeä ja naapureita vastaan. Pari tai kolme kertaa muisti poika hänen suuttuneen mitättömistä, käsittämättömistä syistä.

He olivat pajatöissä. Oli syksyinen ilta. Poika lietsoi, hiilet hehkuivat ja rauta punertui, ahjon reunoilla kimaltelivat pajakuonakasat kummallisina, sileät kulmat välkkyen kuin posliini. Isä takoi kuokkaa, iski ankarasti, kipunat sinkoilivat kattoaukosta pimeyteen. Hän intoutui puhumaan, kuten tapansa oli joskus intoutua, saarnailevasti. Sanoi, että ihmisen pitää kuokkia maata, viljellä sitä ankarasti, pysyä konnullaan. Hupsut lähtevät vain jeputtelemaan maanteitä ja maailmanrantoja… Miten lieneekään, sattui silloin poika kysäisemään, että miksi isä sitten ennen oli lähtenyt maailman kululle…

— Mitä? tuimistui tämä ja sysäsi raudan ahjoon, vaikka se oli ennestään tulikuuma, niin että säkenet pölähtelivät. — Mitä sinä, kakara, kyselet? Ovatko ihmiset puhuneet? Tekeekö sinunkin mielesi mennä? Mene, mene Norjanmerelle, sillinpyyntiveneeseen, mene! Saat kylmää vettä niskaasi, saat sisääsi mädänneitä sillinraatoja, hylkeentraania… Kyllä minä tiedän…

Sitten hän oli kuitenkin rauhoittunut. Selittänyt pojalle hiljaisesti, ihmisiksi, että hulluuksissaan hän oli lähtenyt, hänkin. Siksi hän tiesikin, tiesi tarkoin. Paikoillaan ihmisen on pysyttävä. Vierivä kivi ei ota sammalta.

Toisen kerran he olivat myllyssä. Silloinkin oli syksyinen pimeä, ankara tuuli. Siivet humisivat, korkea mylly ryskyi, rattaat kävivät kolisten, rukiit painuivat tuuttiin ja soluivat jauhoina alakerrassa olevaan säkkiin. Pieni Iisakki kuuntelee ja miettii. Hänen mieleensä muistuu, että Hurra, sen pienen mökin pahasuisen akka, on kysynyt jauhoja jotakin kappaa työn päähän ja isä on äyhkäissyt: Ei ole antaa.

— Paljotkin jauhot tarvitaan, ääntää Iisakki itsekseen muistamatta isäänsä. Ei ole antaa.

— Mitä? ärähtää isä. Opetteletko sinä ihmisten puheita, laiskureitten? Onko jauhoja mielestäsi paljon? Pitäisikö ne jakaa niille retkulaisille, jotka venyvät penkeillä, eivät yritä uskosta, makaavat… Sen, joka on toimellisesti vaeltanut, säästänyt, pitäisi antaa sitten niille retkuille. Painu jalkoihisi!

Poika oli juosta kipittänyt halki pimeän pellon tupaan, mielessä tunne, että isä oli joskus kummallinen, käsittämätön.

Kun kuljettiin kappale Töräpään mäeltä alaskäsin, kohti jokilaakson kyläkuntaa, oli siinä paikassa, missä pieni, lirisevä puro katkaisi maantien, sillankorvassa punainen mökki, valkoisin nurkin ja akkunalaudoin. Siinä asui Laki-Matti, omituinen mies, joka kyläkuntain ihmisille teki asiakirjoja, toimitteli niitä virastoille, kävi käräjiä. Hänen asunnossaan oli suuret pinot kirjoja, papereita, mustetölkki ja kyniä. Ja sieltä yhytti Timo Taikinamaa kerran poikansa. Laki-Matti oli sen tavannut maantiellä, vienyt mökkiinsä, näytellyt kirjoja, kuvia, selitellyt pojalle, joka katseli suurin, ihmettelevin silmin. Laki-Matilla oli omat haaveensa: pitäisi muka kansaa opettaa, kehittää…

Mutta nyt oli Timo Taikinamaa suuttunut tavattomasti, haukkunut Laki-Mattia, taluttanut pojan pois ja tarttunut tukasta kiinni ja räpsinyt varvulla paljaille kintuille.

— Mitä? Meinaatko ahtaa kirjoja päähäsi, oppia järkiviisautta, katala mukula… Ruokaa ja ruoskaa ja työtä, siinä sinulle ohjelmaa…

Ei, Timo Taikinamaa ei päästänyt poikaansa väärille teille. Lukea sai vain sunnuntaisin ja piti lukea suurta raamattua, lautakantista, ukkovaarin ostamaa. Ei muuta. Kylille ei saanut mennä milloinkaan. Ei siellä ollut opittavissa mitään hyvää eikä hyödyllistä.

Niin Iisakki kasvoi ja kehittyi. Hän oli varhain jo vakaa mies. Ei nauranut koskaan, sai värittömälle, ilmeettömälle naamalleen tuskin hymyn värettä, ei puhellut joutavia, ei yleensä mitään. Pienestä pitäen tottuneena työhön ei osannut olla hetkeäkään ilman tointa. Nukkui yöt raskaasti, luki sunnuntait raamattua, ensin siksi, että se oli hänelle työksi annettu, lopulta kai omasta halustaankin. Epäilemättä hän käsitti vauraan talouden, muheitten peltojen, lihavien nautojen, rukiin ja rahan edut. Ei penninkään arvosta hän ollut tuhlannut vielä tavaraa turhuuteen tai hekumaan tai ylellisyyteen. Ei vetänyt rintaansa tupakan savua, ei maistanut viinan tilkkaa, ei pitänyt ylimääräistä vaatekappaletta, ei mitään.

Timo Taikinamaa alkoi lopulta katsella poikaansa kummastellen, ihmetellen, puoleksi peloissaan. Oliko hän tosissaan saanut noin verrattoman aikaansaannoksen, oliko kehittynyt virheetön, oikea ihminen vai tapahtuisiko joskus lankeemus katkera ja musertava. Mitään ei tapahtunut. Ja Timo Taikinamaa melkein pelkäsi ja kunnioitti poikaansa, uskoi ja voi turvallisesti sanoa läähätellessään kuoleman kourissa viimeisenä yönään:

— Sinä osaat…

* * * * *

Sellainen oli se poika, Iisakki Taikinamaa, Töräpään isäntä, joka nojaili ovenpieleen, kun isänsä makasi laudalla, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä.

Leivonen, ensimmäinen leivonen, kohosi kevättaivaan uhkuvaan sineen laulaen rinnan täydeltä sokeltelevaa, kuin riemusta pakahtuvaa lauluaan. Sillä sade oli herennyt. Vesipisarat vain kimmelsivät lehdettömien varpujen nirpuissa.