II

Pitkästä ja matalasta, tuohikattoisesta navetasta tuodaan elukka toisensa jälkeen surkean laihana, luut ponkollaan, karva pörhöisenä ja takkuisena, vaivoin pystyssä pysyvänä hankurana, joka kuitenkin yrittelee harata vastaan. Kirvesnakka kumahtaa sen niskaan, puukko sujahtaa kurkkuun, veri lirisee astioihin, naudan silmät mulahtelevat tovin, sorkat sätkivät. Lumen valkeudelle ilmestyy verisiä vuotia, lihakasoja, joissa tosin ei liene kuin luita ja jänteitä, suolia ja kutistuneita rapamahoja. Aurinko on kohonnut korkealle ja katsoo ikäänkuin pilkallinen, kaihinen pirun silmä, hanki punertaa ja sädehtii, päivänpuoleiselta räystäältä tipahtaa joku vesipisara.

Mutta yhä uusia elukoita kiskotaan esiin vitsaperistään. Joku mölähtää surkeasti, mutta nuija putoaa, puukko tekee työtään ja ei ikinä ole siitä kurkusta kuuluva enää älähdystä. Ukko itse liikkuu lehmien ja lihojen keskellä kepelänä ja sukevana kuin pieni pirun poika, kädet kyynäspäitä myöten veressä, puukko ahkerassa liikkeessä irroittaen nahkaa, silpoen irti lapoja ja lihankappaleita. Tulee ilta ja hämäryys. Silloin Töräpään pitkä navetta on tyhjä. Puolenkymmentä nautaa kiekkuu siellä kytkyvissään ynähdellen surunvoittoisesti. Neljäkymmentä on niitä nuijittu ja lihattu. Ukko kulkee ja katsoo, että vuodat tulevat huolella levitetyiksi orsille, että lihoihin ja luunsolmuihin, joita on talon kaikki ammeet ja astiat kukkurina, tulee runsaasti suolaa.

Niin hän kävelee, isännöipi, neuvoo ja tiuskii ikäänkuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunutkaan, aivan kuin olisi tehty vain heinätyötä tai korjattu viljaa. Sitten taasen hänen herkät verensä joutuvat liikkeelle, niinkuin hän nyt vasta huomaisi, niitä tässä on tehty, hän, kitsasluontoinen mies, jolle pieninkin vahinko taloudessa oli kangastellut silmissä perikatoon vievänä, joka oli joutunut suunniltaan, jos häneltä joutuu hukkateille jokukaan pahainen karitsa.

— Neljäkymmentä lehmää, neljäkymmentä lehmää! Niin ihmistä koetellaan… Siihen meni eläminen, siihen kahdenkymmenen vuoden aherrus! Jumala, punnitsitko tarkasti: olinko niin suuri syntinen, pitikö minun maaltani hävitä…

Hän kävellä viuhtoo, heittää lakkinsa kartanolle ja repii tukkaansa.

— Navetta tyhjäksi minulta poloiselta! Niin meni eläminen! Kuolema, kuolemahan tässä kuitenkin tulee, tai kerjääjän keppi kouraan…

Hän menee talliin, ottaa marhaminnan ja ripustaa itsensä orteen. Siinä hän korisee, jalkaterä viputtaa lattiaan, tärisee ikäänkuin tahtia polkien. Silloin tulee renki ja sivaltaa marhaminnan poikki.

— Ei tässä nyt sentään tarvinne itseään orttaa…

Töräpään vanha isäntä korisee hetken, tointuu, nousee ylös marhaminnan kappaleet käsissä, äyskäisee rengille:

— Katkaisit hyvän marhaminnan! Saat maksaa! Mitä? Meinaatko ettet maksa? Tilistäsi se vedetään…

Mutta renki taluttelee isännän huoneeseen ja vuoteeseen. Hän on sairas, kuolema on iskenyt häneen kouransa, ehkä hän ei saanutkaan lopettaa hengenvetojaan nuoran nenässä… Tulee yö, Timo Taikinamaan viimeinen yö.

Pilvet vaeltavat taasenkin taivaalla, tuulen keuhkot hengittävät raskaasti, metsä puhisee, sataa, pisarat tippuvat kattoon raskaina kuin lyijynrakeet. Sade rummuttaa kummallista soivaa ja salaperäistä, enteilevää rummutustaan…

— Mitä? Sataako? Se on vettä… Tulee kesä! Kesä tulee muille, mutta minulle kuolema… Neljäkymmentä nautaa löin minä lihoiksi juuri kesän tullessa… Niin syntinen veri ihmisessä öntyilee, teettää hulluntöitä, kuolemansyntiä… Oo, kuolema korjaa. Hakekaa tänne Iisakki.

Iisakki, ukon ainoa poika, tulee ylisillään; pienenlainen, liki toista ikäkymmentään oleva mies. Hänellä on isänsä valju, selkeä ja ilmeetön naama, mutta hänen rauhallisista liikkeistään, koko olennostaan on havaitsevinaan, että hänessä liikkuu talon emännän laimeaa ja väritöntä, leppeää verta, tai ainakin asuu isän kuumuus ja kiivaus jossakin syvällä.

— Iisakki! Joo, minusta nyt aika jättää. Hetki on tullut. Kaksi kertaa elämässäni olen tehnyt suuren synnin. Ensin minut armahdettiin. Nyt ei. Eikä ole väliäkään, Iisakki, mutta sinun on yritettävä. Älä anna talon hävitä. Kokoa omaisuutta, omaisuutta… Siinä on turva. Elä viisaasti. Kokoa kaikin keinoin. Kyllä olen opettanut, vaikka en itse ole pystynyt, hulluverinen mies… Sinä osaat, tiedän sen… Omaisuutta, omaisuutta…

Ne ovat Töräpään vanhan isännän viimeiset sanat. Hän on saavuttanut rauhan, hän makaa levossa.