XXIII

On lokakuinen ilta. Pimeys on musta, maa litkahtelee märkyydestä, tuuli puhisee ja sade lankee kumeasti rummutellen ruutuihin.

Jallu Taikinamaa istuu jonkun vieraan miehen kanssa Töräpään kamarihuoneessa. Jallu kohentelee kekäleitä pystyraasussa, se vieras herrasmiehen näköinen istuu pöydän ääressä, jolla näkyy kahden talikynttilän valossa papereita ja kirjoitusneuvoja.

— Miten? puhelee se vieras herra. Te teette testamentin, sellaisen, että ette anna omaisuuttanne kenellekään, että sen pitää antaa olla semmoisenaan, koskemattomana, iänpäivän… Ei laki tunne sellaista testamenttia. Ei sitä voi tehdä, eikä sitä hyväksytä.

Jallu Taikinamaa istua ähöttääja kohentelee kekäleitä ja vastaa viimein:

— Mitä oppia se on? Omaisuus on minun ja minä saan tehdä sen kanssa mitä haluan.

— Saatte kyllä, selittää herrasmies, saatte eräissä puitteissa niin kauan kuin elätte. Mutta yhteiskunta ei salli, että te määräätte sen käyttämättömäksi, koko tämän omaisuutenne, talon ja maat, metsittymään ja villiytymään, ilman että ihmiskäsi saisi niihin enää milloinkaan koskea. Se ei käy.

— Kyllä sen kävellä häätyy. Ja mitä te välitätte, kunhan kirjoitatte paperin, niin kuin testamentti tehdään, lain sanoilla ja pykälillä ja esitätte kuoltuani oikeudelle.

— Ei laki sitä hyväksy. Ja, yrittelee herrasmies, mitä te vielä testamentista? Tehän ehditte sen vielä, nuori mies, kolmissakymmenissä…

— Niin sen luulisi. Mutta nyt se on tehtävä. Minä kuolen pian.

— Mitä te nyt turhia…

— Tosi se on. Minä kuolen. Tehkää vain paperi. Ja jos laki ei huolehdi siitä, että kuolevan tahto täytetään, niin kyllä minä huolehdin. Minä kummittelen. Jos joku elävä iskee kyntensä näihin maihin, niin minä lentää louhkasen hautuumaalta ja revin tukasta…

Sade rapisee, tuuli ulvahtaa, ähkäisee uunin hormissa ja tuprauttaa tulista tuhkaa. Herrasmiehestä alkaa tuntua kaamealta. Hän katsoo tuota omituista miestä, joka kyhnöttää uunin ääressä kuin suuri, harmaa lintu, muistaa ne monet tarinat, joita on hänestä kuullut, ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.

Sade hakkaa seiniä ja akkunoita, tuuli humisee pimeydessä, kynä rapisee ja Jallu Taikinamaa istua nököttää tuijotellen riutuvaan hiillokseen.

Viimein on paperi valmis. Jallu Taikinamaa tutkii sen huolellisesti, piirtää nimensä alle ja painaa sinetinkin punaiseen, kihahtelevaan lakkaan.

— No niin, sanoo hän sitten. Välttää. Te huolehditte, että se esitetään asianomaisissa paikoissa. On jo myöhä. Käykää tänne levolle. Mihinkäpä siellä liikkunette sateessa ja pimeässä.

Hän poistuu ja herrasmies alkaa hankkiutua levolle, pysähtyen väliin kuin miettimään, pudistellen päätään.

Mutta Jallu Taikinamaa on ottanut tuvan puolelta lyhdyn ja mennyt ulos. On myöhä, pian puoliyö. Musta pimeys tuntuu melkein läimäyttävän naamaa, tuuli tohisee ikäänkuin nuhaisena, synkkämielisesti, ja sade jatkuu. Jallu Taikinamaa kävelee lyhtyineen ympäri tanhuvia, kiertelee rakennuksia, seisoskelee ja näyttää katselevan välittämättä sateesta. Mutta mitäpä hän juuri nähnee muuta kuin pimeyden, sateenpisarat ja tuulen, joka melkein läimäyttää sammuksiin hänen lyhtynsä.

Viimein hän lähtee tupaa kohti. Istuu portaille kuin jokin öinen pöllö pää käsien välissä, liikkumattomana. Hänen vieressään palaa lyhty, jonka liekin tuuli saa hurjasti, levottomasti heilumaan, pitkin lyhdyn laseja valuvat isot, sumeat pisarat.

Menee yö ja talon palvelusväki nousee ja tapaa isännän yhä nököttämässä portailla, kuin harmaan, läpimärän linnun. Lyhdystä on öljy loppumassa. Sen liekki pihahtelee vielä surkeana ja kituen. Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, on kuollut.