XVI

Kesäisenä päivänä laskee pari päiväläistä kirveitään Töräpään tanhuvilla. Toinen veivaa tahkoa ja toinen pitelee kirvestä sen selällä. Kuivat navat yrittelevät vingahdella ja veivimies sylkäistä topsauttaa niihin, saamatta niitä kuitenkaan vaikenemaan ja kiroaa äkeissään. Jopa nostaa toinen kirveen, tarkastelee sen terää, sylkäisee tottuneesti ruskean syljen ja virkkaa:

— Se Töräpään entinen Isokin kuuluu kuolleen.

— Kuolleenhan kuuluu, myöntää toinen.

— Oli sekin aikanaan köyhien nylkijä, mutta eipä tainnut itselläänkään lopulta olla häävit oltavat. Korjaili kenkärajoja…

— Hulluuttaan se sille jäljelle joutui. Piru tienasi…

— Jäi siltä poika.

— Jäihän siltä sen piika-lutkan kanssa.

— Kohta tuo taitaa sekin kuolla: rykii, rintatauti lienee.

— Niin piika… Ja mikähän senkin pojan hyvittää. Huutopoikapa tietenkin entisen Töräpään Ison ainoasta mukulasta…

— Joo, ei siltä isot perut jääneet ihmisille Isoltakaan…

Vaikenevat. Veivi kitisee. Hiekkapyörä kuluttelee tahisten kirveen rautaa.

* * * * *

Töräpään Iso on todellakin kuollut harmaassa mökissä vainion liepeillä. Hän kuoli äkkiä ja kitumatta: vasara putosi kädestä lattialle ja siihen hän nytkähti kenkärajojen ja suutarivehkeitten päälle. Piika, joka jo kauan on ollut kivulloinen ja rykinyt rintaansa, tuli ulkoa ja näki lopun tulleen. Sai silmänurkkaansa vettä, ajatteli: äkkiäpä tuli Töräpään ukolle kuolema. Ja kyllähän tästä olen minäkin menevä… Mikähän poikarievun hyvittää? No, onhan ihmisiä maailmassa, eihän ketään jätetä kuolemaan…

Mutta ulkona hiekkaisella pihamaalla istuu Töräpään Ison poika, Jallu, joka ei vielä eräisiin vuosiin täytä ensimmäistä ikäkymmentään. Hänen valkoista tukkaa tunkeva päänsä on pieni, mutta otsassa isiltä peritty luonnoton laajuus, posket ovat paksut ja pyöreät, silmät kirkkaat ja ihmetteleväiset. Sellaisena hän istuu ja rakentelee jotakin tikuista ja hiedasta, huulilla hymy. Aurinko paistaa, ruoho lemuaa.

Tulee äiti, kuihtunut ruipelo, itkenein silmin ja virkkaa:

— Ukko on kuollut.

Pojan kirkkaissa silmissä näkyy vakavuus. Kuollut: ehkä se tuopi hänen tajuunsa jotakin liikkumattomasta ja kylmästä, iäksi menevästä…

— Ja pian taitaa äitistäkin aika jättää. Jallu parka jää yksin.

Sitten hän juosta hynttyyttää lähimmälle ihmisasunnolle, Töräpään taloon, jossa oli ennen pyörähdellyt naurusuisena piikana, ilmoittamaan tapahtumasta, hakemaan apua.

Jo entinen Töräpään Iso, mainittava, mahtava mies hommataan hautaan ja tuskin on hänet sinne saatu, niin jopa nuikahtaa piikakin kuten sairas linnunpoika. Rykii ja oksentaa verta ja on valmis vietäväksi maanrakoon.

Jallu, Töräpään Ison ainoa poika, on yksin. Pieni, kirkassilmäinen nupupää, älytön kuin metsänelävä, osanneeko mielensä myrtyä, tuleeko tajuunsa suru tai murhe? Ehkä hän tuntee hämäränä ja sekavana turvattomuuden tunteen, tyhjyyden… Isä ja äiti, läheiset, ylen tutut ja aina läsnäolevat eläjät, ovat kadonneet, ovat jossakin, mihin ei ylety.

Ja Jallu on Töräpään huutopoika.

Vanha Teppo-ukko, entinen viheliäinen suutari mies, nykyinen öhytalon isäntä, on saanut pääluunsa taakse mietteen ottaa hoitoonsa tuon pienoisen kunnanelätin, josta hän saa ne ja ne markat vuodessa. Siinä on hänestä outoa viehätystä: Töräpään Ison poika huutopoikana Töräpään talossa…

Kuten isänsä ennen, niin joutui Jallukin sangen varhain ahertamaan työn touhussa Töräpään tanhuvilla. Hakata napuloi puita liiterissä, tuhersi tunkion kimpussa, ajeli hevosta seisten sontareen kannoilla. Kesäisin oli hän paimenena pitkät päivät. Se olikin hänestä mieluisinta. Sai olla omissa oloissaan etäällä Töräpäästä ja sen asukkaista.

Sillä talon asukkaat, olletikin vanha emäntäihminen, Hurra, joka yhä kuivettui, kutistui entistä ryppyisemmäksi ja jonka sisässä kihahteli entinen ilkeys ja pahantuulisuus, kohtelivat poikaa yliolkaisesti ja pilkallisesti. He puhuivat hänelle isävainajastaan, Töräpään Isosta, hullupäisestä rikkaasta miehestä. Ähä, siinäpä oli hänen huoripoikansa ruotipoikana samassa talossa, jossa isänsä ennen pelättynä ja isovaraisena käveli. Ähä, menepä ruotipoika tallin luontiin ja ota oppia! Vaikka mitäpä se huurupää oppinee? Minkä voi, kun verissä on hupsuutta? Se on sen suvun tauti. Ei niistä tule ihmisiä.

Mutta Jallun mieli oli herkkä. Iva ja tyly kohtelu painoivat piankin hänen mieleensä lähtemättömät jäljet. Hän tunsi olevansa orpo ja yksinäinen, vieras kaikille ihmisille. Hänen silmiinsä herahti helposti kyyneleitä, mutta silloinpa vasta yllyttiinkin ivailemaan.

— Ähä, älä itke poika! Ei se isäsikään itkenyt, kun talo paloi! Pisti vain iloksi saunassa, lystäili herra, eli niin lystisti, että sai pojankin, joka itkee puolestaan… Älä välitä! Olethan sinä rikkaan miehen poika! Ei se isäsikään välittänyt, vaikka maaltaan hävisi!

Eikä poika kohta välittänytkään, ei ainakaan ollut välittävinään. Vaikeni, ei puhunut, eikä pukahtanut. Toimitteli töitään. Mutta vanhenevalle Hurra-akalle kävi tämä kylmäkiskoisuus ja vaikeneminen tuiki sydämelle, katkeruus ja närä nakerteli hänen sisuksissaan.

— Voi, voi, kun tuo poika on hullu! Tollottaa vain, vaikka kuka mitä puhuisi, opettaisi… Pieksää pitäisi, että järki selvenisi!

Koettipa hän lyödä räpsäyttääkin kun käsiksi pääsi, mutta epätietoiseksi jäi, minkä verran se pojan ajua kirkasti. Poika vaikeni, teki nöyrästi, arkana töitään ja tunsi mielessään surua ja katkeruutta kaikkia ihmiseläjiä kohtaan, joissa näki vain ivaa ja ilkeyttä. Hän tunsi olevansa vieras heille kaikille, yksin kaikkien näiden ihmisten keskellä. Hän oli repaleinen ja surkea, nöyrän näköinen, mutta sisässään eli jo ylpeys. Hän ajatteli isäänsä, joka oli ollut pelätty mies, jota oli täytynyt palvella ja kunnioittaa. Mieleensä tuli hämäriä muistoja suuresta tiilitornista, jossa oli pienenä asunut, jossa tuuli humisi ja ihmiset elivät iloisesti… Hän kuuli ihmisten sitä kertovan pilkallisesti, mutta ihailun sointu äänissään, kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan.

Ja eräänä sunnuntaina kävi hän katsomassa sen paikkaa, raunioita ison joen partaalla ja sieluunsa sikisi sekavia haaveita, kuvitelmia, että kerran hänkin kasvaa, näyttää ihmisille, tekee töitä, joita mainitaan. Hän mietti, mitä hän tekisi silloin Hurtalle, Tepolle ja kaikille Töräpään asukkaille, yleensä ihmisille… Sisässään iti viha ja kostonhimo, ylpeys ja mielikuvitus rakenteli outoja kuvia näiden höystämässä maaperässä.

Niin menivät vuodet etanan tavalla rähmien ja poika kasvoi ja kehittyi vitkalleen, kituliaasti. Ihmiset pitivät häntä hieman nöyräpäisenä, kun oli aina vaiti, nyyrötteli, hymyili joskus itsekseen. Kesäisinä sunnuntaipäivinä istui hän joen rannalla onkien. Siinä sopi miettiä, kuvitella, tuijotella kaarnaa, odotella kalan nykäisyä. Sitten hän hiipi sieltä takaisin, varkain, heittäen kalat kissalle.

Kerran illalla ajellessaan karjaa kotiin näki hän ukon istuvan sillan korvassa punaisen mökin kohdalla. Se oli Laki-Matti ylen vanhana, laihana ja harmaana, hän oli ikäänkuin mehuton, pakkasen palelluttama korsi. Hänen kuvansa uppoutui ainiaaksi Jallun tajuun. Sillä tämä äijä sanoi käheällä, kuiskaavalla äänellä:

— Sehän on Töräpään Ison poika. Isäsi oli viisas, jymy mies. Yritä sinäkin. Eihän sinussakaan liene veri väljähtynyt…

Jallu meni ohi kummastellen: lieneekö horissut vanha äijänkääkkä.