XIX

Jallu Taikinamaa kävellä viputtelee tiilisessä kopissaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan. Taasen alkaa rintaansa mataa pelko, epäilys, rähmii litteänä ja ilkeänä kylmin raajoin. Tuntuu tukalalta ja ahdistavalta, kaamealta. Kirottu, miksi sulkevat ihmisen kivien taakse, jossa mieli happanee, tunkkaantuu, aivoja särkee, yksinäisyys tuntuu ruhjovan rintaluut sisään… Vaikka rasittaisivat ruumista surkealla työllä, kun vain pitäisivät väljän taivaan alla, missä käy tuulien humu, pilvet laahautuvat ilmojen halki…

— Miten käynee sen Töräpään miehen? Tointuuko se? Tuomitaanko Jallu miestaposta vaiko pahoinpitelystä?

Niinpä hän kävelee, kiroilee, tuskittelee.

— Kun tulisi päätös, tulisi kummin hyvänsä, että pääsisi rauhassa istumaan, alistumaan, kohtalon alle, jota ei voi enää väistää. Sitten se menisi. Mutta tämä hirveä odotuksen aika… Ja miksi piti mennä tuohomaan älyttömästi puukolla? Miksi purkaa vihansa ja raivonsa typerällä, mitättömällä tavalla? Ja miksi piti sen torpan miehen joutua kiikkiin, miksi kaiken sattua niinkuin sattui?

Jallu kävelee, ei saa öisin unta, ajatukset harhailevat ja iskevät aina samassa uudelleen tähän samaan asiaan. On ikäänkuin olisi hänen omiin lihoihinsa juurtuneena pensas, jota täytyy kiskoa kaikin voimin latvuksista, vaikka pieninkin nykäisy tuottaa sietämätöntä tuskaa.

— Niin, miksi pitää hänelle sattua niin kuin sattuu? Turhaanpa kyselet. Siellä ylhäällä tietänevät ne yksi tai kaksi, Jumala tai Piru, mutta eivät hiisku mitään… Voi, matala läjä! Eipä ole Jallu saanut kokea muuta kuin kovaa kohtaloa pienestä pitäen.

Hän tuntee hetkisen kummallista, haikeaa onnellisuutta ajatellessaan olevansa onneton ihminen, kovan kohtalon lapsi…

Menee kuukausia raskaina ja harmaina unennäön tapaisina ja tulee tieto, että Töräpään isäntä on tointunut. Tulee tuomiokin. Kaksissa käräjissä seisoskelee Jallu ja tuntee sisässään ylpeyden sekaista harmia ja kiukkua, kotikylänsä asukkaiden kurkkiessa uteliaasti: sielläpä se seisoo Töräpään Ison poika, raitapuvussa, pari leiviskää rautaa päällä…

Niin saa Jallu Taikinamaa tuomionsa: parisen vuotta ruunun leipää läänin punertavassa, tiilisessä hökötyksessä..

On kesäinen-poutapäivä tukala helle, aurinko hehkuu kirkkaana ja kuumana. Töräpään päiväläiset latovat aitaa kuivan ja pölisevän kesannon vieressä. Sääret lynkässä iskee mies seivästä pystyyn, sylkäistä ruikuttaa ja puhelee:

— Samat, samat niillä on vinkeet Töräpäillä, niin isällä kuin pojalla: tiilinen, tiilinen torni niillä olla pitää…

Sielläpä eleli nyt Töräpään Ison poika tiilisessä talossa. Oli rookissa vedellä ja leivällä, rautakiilat kintuissa, käsiraudat ruuvattuina niin tiukalle, että peukalot rampaantuivat. Pääsi sieltä jälleen, mutta eipä voinut pitää suutaan kiinni, vaan kiroili ja puheli kauttarantain piloja ja ärsytti pirunahkaiset vartijat kimppuunsa. Vasiten teki myrkyksi elämänsä, kypsytteli sisässään sammumatonta vihaa, karvasta katkeruutta. Muisteli, mitä oli lukenut kirjoista ennen, surkeana pojan ketaleena, sovitteli niitä omiin kiivaisiin kuvitelmiinsa ja hautoi koston töitä. Mutta hän ei enää aikonut horjahtaa pieneen ja mitättömään. Laajasti, laajasti hän iskisi, siksi, että oli sortunut onnettomuuteen… Sillä mikä oikeus on toisella elää onnellisempana kuin toisellakaan? Istukoon vain kaikkien niskoilla yhtäläinen onni tai onnettomuus…

Niin hän mietti mustin mielin kopin nurkassa, valjut kasvot hehkuen, ojennellen jalkojaan, että ketjut romisivat.

— Tuli korventakoon koko nykyisen yhteiskunnan! Luhistukoon vanha ja typerä, että päästään rakentamaan uutta, samantekevää mitä. Nouskoon sitten uusi Autuuden Sarvi kuten isä-ukolle ennen… Vaikkapa sen sitten taasen nielisi tuli.

Ah, hän oli Saatasnamma, suuri ja synkkäotsainen kapinoitsija! Hän mietti ja muisteli vanhaa ja merkillistä, rakasta kirjaansa, ja sydämensä vapisi vihasta ja ylpeydestä. Kerran hän iskisi, näyttäisi hampaitaan, nousisi humisten kuin mahtava, vapaa kokkohaukka…

Niin olivat Jallu Taikinamaan, nuoren vangin, hämäriin viha- ja kostokuvitelmiin sekaantuneet yhteiskunnalliset mietteet. Siellä ne liikkuivat suurina ja muodottomina, raskaasti ja kömpelösti, kuten puujaloilla liikahdellen. Mutta ne antoivat sisältöä elämälle, toivat elämänhalua, toivoa tulevista ajoista. Hän ei nähnyt enää itseään kuivettuneena kelohonkana, luisevana, harmaana ja hedelmättömänä, josta ei ikipäivinä putkahtaisi tuoretta oksaa. Hän tunsi itsessään mahlan kihisevän, vihan ja katkeruuden väkevän nesteen.