XVII

Niin meni aikaa Jallulta eräitä vuosia, työssä, vaitiolossa, mielihauteissa. Ivalla ja pilkkapuheilla ei häntä liioin enää häiritty, koska ne näyttivät tepsimättömiltä. Poika eli vain omaa elämäänsä. Oli jo viisitoista ja ylikin. Vanha, viheliäinen Teppo on kuollut ja haudattu ja haudan päälle on ostettu kallis, mustanpuhuva kivi. Hurra elää, mutta leini on väännellyt hänen jäsenensä muhkuroihin, tehnyt ne kankeiksi ja häätänyt melkein vuoteen omaksi. Siellä hän rähisee, kitisee, vihan ja kivun kaivellessa hänen sisuksiaan. Isäntänä on joku Tepon pojista, kookas ja salskea ruumiiltaan, luonnoltaan sekoitus äitinsä ilkeyttä ja pahantuulisuutta ja isänsä leppeää vähä-älyistä mitättömyyttä.

Sitten tapahtui jotakin. Laki-Matti punaisessa mökissään harmaana, Ikäänkuin läpinäkyvän mehuttomana kuolee ja jättää jälkeensä paperin, jolla hän antaa kaiken omansa Töräpään Ison pojalle, Jallu Taikinamaalle. Niinpä on siis hänellä punainen mökki ja pino kirjoja, mustetölkki ja kyniä. Siitäpä saivat taasen aiheen pitkiin ivapuheisiin tilanomistajasta ja suurviljelijästä, kuinka hänellä nyt oli siemen, ensimmäinen maa: ei muuta kuin alkaa kerätä toisia, kuten isänsäkin ennen…

Jallu vaikeni ja muutti kuin muuttikin Töräpäästä punaiseen mökkiin. Tienasi itselleen kirveen ja lapion töillä kuivaa leipää ja suolanrakeita ja ryyppäsi päälle puron vettä. Ja ihmiset havaitsivat piankin, että suvun hullutukset olivat puuskahtaneet siinä esiin: oli ryhtynyt lukemaan. Yökaudet Jallu istui Laki-Matti vainajalta jääneitten kirjojen ääressä, luki tukka pörrössä ja naama oudosti puuntaen, istui ja tähtäsi kirjojen sivuja. Mutta suurin osa vainajan kirjoja oli ruotsalaisia, ja niitäpä sai Töräpään Ison poika turhaan kääntää ja väännellä. Niistä ei hänen ajunsa ruostunut. Mutta mitäpä teki hän silloin? Meni kirkolle rovastin puheille saadakseen opetusta ruotsinkielessä. Sai, hikoili ankarasti ja oppi. Vanha pappismies ihmetteli, puheli, että olisi hommautettava opin tielle, yllytti yrittämään. Poika palasi jälleen mökilleen, istui ja luki, tutki kirjojaan.

Nytpä osui hänen kouraansa jokin merkillinen kirja, jossa puhuttiin Saatasnammasta, Saatasnammasta, joka oli kurja orja, kovan kohtalon mies, ja kokosi kaikki sorron alaiset suureen kapinaan valtiaita vastaan. Kas, siinäpä Jallulle kirja! Veri kihelmöi poskinahoissa, silmät tuijottivat pitkällä kuin puukonpään nuppi, pitkin selkäpiitä kävi outo värinä, sydän läpätti. Hän näki Saatasnamman laihana ja leveäharteisena, korkean, tylyn otsan, synkän ja miettiväisen muodon, terävän katseen, hukari vyöllä, punainen sulka hatussa liehahdellen. Hän kuuli hänen äänensä jylinän suitsevien pyssyjen jyskeestä, näki tuhansien keihäitten ja teräaseitten välkkyvän, veren roiskuvan ja tippuvan punaisena sateena keihäitten kärjistä, ja palavien talojen roihun nousevan tulisina pilvinä taivasta kohti.. Niin taisteli Saatasnamma ja hänen väkensä sortajaa vastaan… Vapaus! jylisi Saatasnamman ääni, vapaus tai kuolema! Onnellisia ne, jotka kaatuvat, jotka luoti murskaa, joiden suolet roikkuvat teräaseitten terissä, sillä he eivät enää koskaan nuoleskele maata tyrannin edessä, eivät heidän niskansa nöyrry sortajan ikeen alle…

Kas, siinäpä Jallulle kirja! Hän luki ja hytisi mietteistä, hän itki Saatasnamman kovaa kohtaloa. Sillä Saatasnamma sortui. Hänen omat toverinsa pettivät hänet, pelkurit, kurjat kavaltajat, ja Saatasnamma pistettiin kuoliaaksi, neljä keihästä varrasti hänet yhtaikaa. Kapinaliekit sammutti veren vesi, mutta vapauden aate jäi aina kytemään ja itämään sorrettujen sydämiin.

Sitä kirjaa luki Jallu Taikinamaa, luki ja alkoi lukea taasen uudelleen. Lähti liikkeelle vasta nälän ahdistamana, hakata rytyyttääkseen puita, luodakseen ojaa isäntämiehille. Sai leivänkakkaroita ja suolanrakeita imeskelläkseen, oli hentoluinen, laiha ruipelo, mutta jäseniltään oudon sitkeä, kasvonsa olivat kalpeat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet laajan, kallion tavoin esiin tunkevan otsan alla. Harvoin hän puheli mitään; näytti käyvän omissa ajatuksissaan, ikäänkuin olisi selvitellyt jotakin perin sekavaa ja raskasta pääluunsa takana. Ihmiset odottelivat, että milloin siltä viimeisetkin mutterit yläkerrassa liestyisivät, kun se vasiten sekoitti päätään kirjojen kimpussa.

Mutta tapahtui, että Jallua rupesivat kiehtomaan muut verevämmät ja väkevämmät asiat kuin kirjojen mustat koukerot, harmaat, kellastuneet lehdet, ajan ja tomun haju tai Saatasnammankaan mahtava ja synkkä hahmo. Talossa, jossa hän suoritteli joskus henkipitimikseen töitä lapiolla ja kirveellä, oli hän nähnyt tytön. Se oli piikaihminen, valkoinen iholihoiltaan, veriltään nuori ja kihisevä, hepentelevä ja houkutteleva narttu. Vaikeneva, töissä aherrellut ja nyt viimeksi kirjojen laimea tuoksuiseen elämään uppoutunut poika tunsi veriinsä imeytyvän huumetta ja kuumuutta. Hänen tajuunsa tunki outoja ja viekoittelevia tunnelmia. Haamoitti ajatus pienestä mökistä, punaverisestä, viehättävästä emästä, pienestä lapsi-ipanasta, joka ahnain suin kävisi sen rintoihin. Niin sihisivät sekavat, viekoittelevat tunteet, joita hän turhaan koki ajun voimalla kuolettaa ja masentaa. Kuvitteli mieleensä likaisen mökin ja kakarat, kuihtuneen naisihmisen, joihin oli elämänsä ajaksi sidottu, koskaan saamatta muuta yrittääkään kuin niille leipäpalaa. Siinäpä hänelle olisi tulevaisuus, hänelle, joka alkoi joskus mullistella, vasaroida tylsäpäisten ihmisten seassa, jonka päässä itivät ja versoivat oudot ja sekavat ajatukset, suuret ja merkilliset pyrkimykset. Mutta jokin pieni ja rumanverevä tuntui lopultakin kiehtovan enemmän kuin sumuinen ja suuri. Ei muistanut mennä mökilleen, jätti vanhat kirjat nurkkaansa ja oleili talossa alkaen lähennellä verevää, naurusuista naista. Uskotteli itselleen: eihän tässä kenen vielä tarvitse miettiä mökkiä ja kakaroita, yhteistä elämää. Voihan muutenkin, miksei, elää ja leikitellä, pistäytyä sänkyyn ja lystäillä.

Eikä tyttöihminenkään hakastellut liian paljon. Ei Jallu Taikinamaa ollutkaan kaikkein hulluimman näköinen: notkea ja sujakka runko, kirkkaan valkoiset kasvot ja silmät katsoivat hehkuen. Ja hänelle antoi outoa viehätystä se, että oli Töräpään Ison, rikkaan, kuulun, aina mainittavan miehen poika. Tahi piili tuossa suopeudessa vain naiseläjän ylimalkaista halua miellyttää miehenpuolia, näytellä itseään kauniina ja kiehtovana, enkelinsuloisena.

Niinpä alkoivat Jallu Taikinamaata vallata sumeat ja hempeät tunnelmat, mutta kohtapa niihin sekaantui muitakin kiivaita tunteita, närää, kateutta, ja katkeruutta.

Se Töräpään nykyinen isäntä, Tepon poika, oli vielä emännätön mies, etsiskeli naisenpuolta ja hoksasipa juuri saman elävän, mitä Jallu koki vokotella. Ja pianpa olikin Töräpään mies voiton päällä: hän oli vanhempi, rotevampi ja rohkeampi ja ison talon isäntä. Eikä tyttö paljoakaan epäillyt asettaessaan hänet etusijaan hennomman, ikäänkuin hellävaraisemman, köyhän Jallun rinnalla, josta ei oikein tiennyt, mikä elävä se oli. Ei hän kuitenkaan mennyt niin äkkipäätä ilmiantamaan mielialojaan. Hän ikäänkuin heilui, heilui seipään nenässä kuten vaivaisen onni, kaikkien tuulien häälyteltävänä, että kummalle puolelle pudota vai eikö kummallekaan. Siten hän sai molemmat miehet vireiksi, innokkaiksi, ärtyisiksi, ylen kateellisiksi ja vihaisiksi.

Laki-Matti vainajan torppa oli Töräpään maalla, ehkei sillä enempää ollut sitä viljeltävänä kuin mitä seiniensä alle sitä tarvitsi. Töräpään nuori isäntä mietti saavansa kilpailijalleen kiusaa, etsi, oliko mökillä kirjoja. Löysi ne, mutta, havaitsi vuokra-ajan olevan lopussa, joitakin kuukausia enää jäljellä. Vaikeni, odotteli, kunnes vuokra-aika oli kaikki ja sanoi sitten Jallulle talossa, jossa he kulkivat kohtailemassa mielihalujensa esinettä:

— Ei näy enää se mökkisi kuuluvan sinulle. Vuokra-aika on lopussa. Niin, että muuttelepa sieltä pois se kirjallisuus ja muu rönä.

Jallu tunsi itsensä päältänähden masentuneeksi ja vaisuksi, sisällä kiehuessa kiukun. Ei siksi, että hän olisi hätääntynyt mökkinsä ja kirjojensa puolesta: ne tuntuivat nyt hänestä merkillisen yhtäkaikkisilta. Mutta häntä kiusasi se, että toinen voi noin osoittaa isäntävaltaa tytön nähden, ilmoittaa, että kannapas nyt vehkeesi siitä ja siitä paikasta muualle… Mutta Töräpään mies tunsi röyhistyvänsä yhäkin varmemmaksi ja päätti esittää hiukan sitä entisen laatuista ivaa:

— Joo, Jallu, näyttää, että sitä sinäkin hävisit talostasi, kuten isäsi ennen!

Jallu ei hoksaa siihen vastata juuri mitään, ei edes miettiä sitä, että oliko sillä lopultakin oikeutta hätyytellä pois mökistä. Hän tunsi itsensä oudon tyhjäksi ja avuttomaksi.

— Enpä heillä pidä väliä, sanoi sitten. Elä siellä niin kuin hyväksi näet. Ilman saatu tönö…

— Ilman on saatu minunkin tönö, mutta kyllä minä sentään vähän välittäisin, jos joku rupeaisi ulos patistamaan.

Meni eräitä päiviä ja Jallu lähti mökilleen katsoakseen, oliko siellä jotakin tapahtunut. Akkunat olivat väännetyt sijoiltaan ja tupa oli tyhjä ja kylmä, sisälle oli tuiskunnut lunta. Vähäiset huonekalut olivat nostetut pihalle, tuuli kasaili lunta isojen kirjakasojen peitoksi ja liehutteli avautuneitten kirjojen lehtiä. Samassa kuuli hän kulkusen ja tiukujen heleästi soivan, virma hevonen ravasi ohi harja hulmahdellen, kirjavat vällyt tuulessa liehahdellen. Kaksi ihmistä istui perässä ja nauroivat nähdessään miehen seistä harottavan hangessa aution mökin kartanolla. Ne olivat Töräpään isäntämies ja se nuori naisihminen, arvattavasti matkalla pappilaan.

Mökin kartanolla seisovan nuoren miehen tajuun valahti raskas apeus. Oli kuin hänen sisällään olisi pyyhkinyt tuo talvinen tuuli: vihainen ja alakuloinen, leikkaava ja kalsea. Turhaan hän yritti synnyttää ajatusta, että mitäpä tuosta yhdestä naisesta. Niitä oli toisiakin. Narttu kun narttu. Tunsi sittenkin, että jotakin, jota oli kiihkeästi tavoitellut, oli luiskahtanut ohi sormien kuten niljakas kala. Nyt hän tunsi, että olisi osannut antaa arvoa taasenkin tuolle mökille ja kirjoille. Olisi istunut tulen ääressä, lukenut ja miettinyt, ja unhoittanut piankin tämän joutavan jutun. Nyt oli kaikki mennyt.

Raskaasti hän paarusti paksussa lumessa, heittäen kirjansa ja vehkeensä aution mökin pihalle lumen peitettäväksi» Korjatkoon ne sieltä vaikka piru.