XV

Taivaankumu uhoi sineä, sen rinta oli pysty ja röyhkeä, auringonsilmä sädehti leppeästi ja hyväntahtoisesti. Valkeilla tuulen ja auringon taituriveitsien koristamilla hangilla välkkyi ja kimmelsi loputon määrä juovuttavaa kirkkautta. Metsä punoitti himokkaan muhevana ja kevytmieliset teerilinnut kukertelivat sen vehreydessä. Siellä lemusi väkevästi pihka, pihoilla ja raiteilla levisi sulavan lannan terve ja totinen haju ja kukko kiekaisi kuumaverisen laulun.

Siellä seisoi maaliskuisessa sinessä, valkeudessa ja kirkkaudessa suutari Tepon mökki harmaana ja matalana vainion liepeellä. Mitä onkaan raikas maaliskuu mökille tehnyt? Ei mitään merkillistä. Se on paljastanut seinät ja katot, istuttanut räystäisiin jääpuraita, jotka loistelevat päivänpaisteessa, tipauttavat heltyen nokastaan vesipisaran kuin kyynelen. Turvenavetan tienoilla tuoksahtaa sonta, lehmä ynähtää haikeasti.

Mutta mökin akkunapuurukan takana ei istu enää viheliäinen Teppo. Siellä istuu entinen Töräpään Iso nahkainen esiliina yllään, pyöreät sankalasit nenällä, hiat käärittyinä kyynärpäihin ja naputtelee nauloja kengän kantoihin.

Niin on käynyt nyt mahtimiehelle, Töräpään Isolle, jota näihin aikoihin Töräpään Rajaksikin, mainitaan. Kaikki oli mennyt hurvitellessa; lakkireuhkaan tehty kätkö oli keikahtanut viheliäisen Tepon hyväksi. Autuuden Sarvensa tiilenjäännöksillä, jollakin kellolla ja sormuksella ja muulla arvoesineellä sai hän vähän elämisen keinoa, tinkasi Tepolta, joka osti kuin ostikin Töräpään Ison omilla rahoilla, suuren kotitalonsa, tämän mökin. Siinä hän siis asua törsöttelee, tekee ja korjaa kenkiä elinkeinokseen, koska oli sitä ammattia jo ennenkin rikkaana miehenä ollessaan tullut saituudessaan opetelleeksi. Onpa hänellä vaimokin, tosin vihkimättä; se entinen palvelijansa, joka oli ollut Tapulissakin, ja jota hän aina mainitsi vain nimellä Piika. Vihitty vaimonsa oli mennyt ties minne.

Mutta Töräpään öhytalon isäntänä puuhaili viheliäinen Teppo ja

Hurrasta alkoi kehittyä toimelias emäntä, ylväs ja riuskanlainen. Maailman rannoilla vaellelleista lapsistakin tuli yksi ja toinen talon töihin.

Tänä maaliskuisena päivänä siis Töräpään Iso naulaili kenkään pohjaa, akkansa hääri kahvinkeittopuuhissa ja Laki-Matti istuskeli ovensuussa ainainen laukkunsa vieressään ja katsasteli toisten töitä, puheli:

— No, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa! Siinä nyt entinen rikas Töräpään Iso lyöpi hengenpitimekseen nauloja navettapiikojen sontakenkiin…

— Mitäs tuosta, vastaa entinen mahtimies rauhallisesti. Moni lyöpi nauloja niihin syntymästä hautaan saakka, eikä ole milloinkaan saanut olla Töräpään Iso, ei elää ilossa ja herkullisuudessa, ei kokea mitään onnenvaihteluita, kohtaloita… Se on paljon yksitoikkoisempaa!

— Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta totta se on sinunkin kohdallesi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis kärsiä… Sillä aivan tyhmyyksissäsi ja hullusissasi sinä haalasit itsesi tuolle jälelle vanhaksi päiväksi.

— Mikä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä jälelläni, lantteja laskien, huolehtien, ettei vain omaisuus vähenisi, hupenisi… Ja kuolema tulisi kumminkin.

— Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi runsaasti leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä lystäisi — monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja kunnioitettuna. Kun sen sijaan nyt vahingoniloisina virnistelevät ja puhuvat pilkkapuheita.

— Minä ihmiseläjistä tuhannen viis, sanoo Töräpään Iso lyöden naksauttaen äkäisesti naulaa. Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe? Johonkuhun toiseen saattaisi ottaa, kun se on siltä kohtaa pehmeä. Minusta kilpistyy pois kuin kirves kivestä.

— Saahan sitä sitten viisastella ja intoa kiskoa, virkahti Piika hääräten omissa puuhissaan, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen muutaman lutkan varastaa omaisuutensa… Viisas olisi hupsutellut edes sillä varaa, että olisi riittänyt hautuumaalle asti, eli ainakin pitänyt sen varan, että olisi jäänyt talontapaista asuttavaksi, edes pientäkään.

Töräpään Iso katselee kenkää ja virkahtaa hieman nyrpeänä:

— Tämä Mattihan siinä tekoset teki. Kyllä minun älynuora hurisi…

— Huonosti hurisi, ärähtää Laki-Matti. Kuka sen rojettuneen nahkalakin arvasi miksikään pankkiholviksi.

Töräpään Iso lyödä läjäyttelee nauloja ja aloittaa:

— Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla varoillani. Voi, matala läjä! Tuntuupa toisinaan kismittävän, turmelus nousevan! Teppo asuu nyt Töräpäässä niinkuin minä ennen ja otti minut tähän entiseen pesäänsä niinkuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen. Ikäänkuin olisi osia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät älynjengat! Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon joutojutuksi, taruksi…

— Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä tarun eläjiä. Ihme, että nyt jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.

— Mihinkä pemistelemällä pääset taivaan alla? Maailmassa pysyt ja jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta: eli miten eli.

— On se rikkaalla olo leudompaa.

— On ne nuo leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos nyt on jokin huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!

— No, ryästelee Laki-Matti, hyvähän se on, että ihminen kokee olla tyytyväinen.

— Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi Jumalakaan! Tuolla nurkkahyllyllä on kirja — ukkovaari siihen länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt…

Silloinpa narahtaa matala ovi ja sisään työntyy Teppo uudessa sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin rintamustaskuihin, koko olennoltaan muistutellen pakkasessa pöyhistelevää tiaista. Äänikin on kirkastunut, on ikäänkuin soittimen lanka vedetty kireämmälle: siinä on voimaa ja varmuutta, vaikka näyttääkin, että hän vielä joskus haksahtaa, ei muista uutta asemaansa.

— Päivää!

Töräpään Iso vilkaisee silmälasiensa yli ja naputtelee töitään.

— Päivää. Mitä sille kuuluu?

— Ei erikoista. Poikkesin vain kysäisemään, että mikä sitä harventaa tuota raja-aitaa, kun sitä ei ole kuin haamu jälellä?

Töräpään Iso naputtelee ennen kuin vastaa:

— Eikö tuota samat syyt harvennelle kuin tässä edesmenneinä aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää eikä varaa ostaa puuta, niin täytyy ottaa mikä käteen käypi.

Teppo seisoo tukevana, hajasäärin ja yrittää katsoa tuimasti, silmä kiiluu kuin tinainen nappi ja ääni on jyrkkä:

— En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu, niin saatte lähteä lipettiin tästä tönöstä.

— Samalla lailla sinä nakertelit itsekin kun tässä asuit.

— Ja samalla lailla tekin patistelitte ja ahdistelitte.

— Mutta enpä ajanut mökistä pois kuitenkaan.

— Ja onneksi, aloittaa Laki-Matti, onneksi se oli sinulle, Teppo, että oli vähän puuta ja tuli kylmä. Sitä lyytä sitten sait ne rikkauden turkit ja lakit…

— Joo, Teppo, puhelee Töräpään Iso ikäänkuin isällisesti, minultahan sinä sait sen Amerikan perinnön! Älä yhtään opettele ylvästelemään: ei tiedä vielä miten käypi.

— Ei käy ainakaan niin kuin sinulle! Minä en rakenna tornia!

Töräpään Iso tulistuu, heittää saappaansa penkin alle ja älähtää:

— Älä, älä reutoile minun rahoillani…

— Sinun, sanoo Teppo venytellen ivallisella äänellä. Kansalta nyljetyillä rahoilla! Joudat nyt nähdä! Toisen omaa imit kuin iilimato rikkaana ja samaa teet vielä köyhänäkin.

— Voi veikkonen, puhelee Töräpään Iso taasen tyyntyneenä, luuletko itse häävimpi olevasi? Yhtä luuta se on ihmisluonto! Kyllä me saisimme pistää peukaloa! Jos minä olin iso rosvo ensin ja pieni perästäpäin, niin olet sinä sitä vain eri järjestyksessä.

Tuhertaa ja ahertaa työtään ja jatkaa tovin kuluttua:

— Onhan se mahdollista, ettei sinusta tule niin isoa, ei tule toista Töräpään Isoa. Mutta ei siihen muu ole syynä kuin ettei ole niskantakuista, ei vaikkua kynnen alla…

— Ei se kannata kehua sinunkaan niskantakuisesi: kesken se loppui!

— Ja sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et niistä vohkimisistasi ihan iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat lyödä puolipohjia kenkiin!

— No, pitänee lyödä, että oikeus täyttyisi.

— Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään yhtä huokialla.

Ja Teppo työntyy ulos, astuu akkunapuurukan alitse Töräpäätä kohti pitkävartisissa pieksuissaan, kädet pistettyinä sarkatakin rintamustaskuihin.

Mökissä on hetken hiljaisuus; pannu vain porahtelee, suutarin vasara napsaa. Sitten Läki-Matti alkaa puhella:

— No, näyttää todellakin osat vaihtuneen, kuten itse sanoit. Tuolla lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi alla! Eikö ala jo tuntua siltä, että elämässä on parasta pysytellä pinnalla ja käskijänä, eikä ehdoin tahdoin painua viheliäisten joukkoon…

— Erittäin se olisi minullekin olo emäntänä Töräpäässä, sanoo Piika asetellen kahvivehkeitä pienelle, letisevälle pöydälle. — Ero se on lehmänläjällä ja pannukakulla!

Töräpään Iso heittää työn ja kääntyy kahvipöytään päin, harmaasta vanhanmiehen naamasta uhoen jotakin innostusta, puhelee saarnaillen, käsillään elehtien:

— Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä minä tiedän. Rikasta ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän rauhaa: että noita pennejä kasoittuisi… Köyhä ei huolehdi, köyhä ei kaadu korkealta. Olkoon rikas se jota huvittaa! Heittäytykää rikkaaksi — minä yllytän! Olen itse ollut rikkaana. Minä tiedän… Kuule sinä Piika ja Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi, ei rasita itseään, vaan elelee niinkuin kedon kukka tai taivaan lintu auringon alla.

* * * * *

Tuli kalpea maaliskuun ilta ja sinertävillä, laihtuvilla hangilla seisoa kyyhötti se matala mökki, jonka seinän takana nukkui se harmaantunut mies, monin vaihein vaeltanut, taruinen eläjä, joka piankin oli kai heittävä elämän levottomuuden nukkuakseen levon unta viileässä, kauniissa mullassa.

Oli sinertävän elävä, riutuva maaliskuun ilta. Taivaalla oli röyheä rinta, tähdet välkkyivät, kalpea kuu hymyili. Tummissa metsissä ja kylissä vallitsi öinen hämy, aavemainen ja salaperäinen, sihisevä hiljaisuus, joka idätti kauniita kuvitelmia elämän muhevasta ihanuudesta, toivoa tulevien päivien kulusta.