XII

On talvi. Lumen suunnaton vaippa on peittänyt kaikki, metsän puutkin se on paisuttanut pöhöisiksi, muodottomiksi möhkäleiksi. Tulee pakkanen. Taivaan vahvuus on korkealla, haalakkana ja kuulakkana. Sen pintaa rikkovat ainoastaan tähtien pilke ja kuun keltainen naama. Päivisin kurkistaa aurinko lumitaakkaisen metsän takaa, kurkistaa ja painuu johonkin, jossa sillä on paremmat olot. Ilmassa asuu pakkanen, harmaana, kireänä ja ankarana.

Vanhan suutari Tepon on vaikea tulla toimeen. Mökki on kylmä. Ei tahdo uskaltaa lähteä kehnoilla kerineillä lumiseen metsään, ei edes lähimmälle niityn aidallekaan, saadakseen puuta, jotta uuninkivet hohkaisivat lämmön suloisuutta. Voi vielä käpertyä hangelle vanhoine verineen russakan tavoin. Eivätkä talojen isännät tuo uppokelillä puukuormaa työn päähänkään, eivät ne teetä kenkiäkään. Niillä on ennen teetettyjä.

Hurra pauhaa ja säkättää, haukkuu Teppoa, ihmisiä, luontoa, maata ja taivasta ja niiden asukkaita. Teppo istuskelee vehkeittensä ääressä liikkumattomana, vaiti. Rintaa ahdistaa murhe.

— Kun olisi edes jotakin villaista, lammasnahkaista, ettei pakkasen viima heti tunkisi ytimiin, niin tarkenisi edes nujuuttaa puuta uuniin.

Vilahtaa siinä mielessä sen entisen Töräpään ainainen turkki, joka sillä oli yllään kesät talvet, olipa lämmin tai kylmä.

— Mihinkähän se lunnari pani ne turkkivehkeensä?

Hän miettii ja päättää viimein käydä kysymässä Laki-Matilta. Juosta hynttyyttää läpi pakkas-illan, hitinäisen, repaleisen takin liepeet heiluen.

— No, sanoo Laki-Matti, Iisakki Taikinamaan entiset turkit? Minullahan ne ovat. Antoi minulle säilytettäväksi, ties miksi. Ainahan sillä on hullutuksia. Kuluneet ketaleet. Ei niistä juuri mihinkään ole. Ja kohtahan tuo taitaa nuo tarvita taasen, katala, köyhtyy, tekee velkaa, entinen porho. Liiaksi hullutteli…

Teppo kärvistelee perin surkean näköisenä, kopistelee jalkojaan.

— Kyllä ne passaisi antaa minulle. Ei se niitä tarvitse, eikä muistakaan…

— Kyllä se muistaa ne. Mutta pahahan on sekin, että sinulla on kylmä ja ne turkit tuolla vain nipussa, tyhjän panttina. No, eihän tässä isoja kummia, ota ja pidä. Jos se niitä kaipaa, niin ainahan tuollaiset saa. Ja jos ne pitää samat olla, niin saanhan ne sinulta takaisin.

Teppo juosta liputtelee Töräpään Ison vaatenippu käsissä mökilleen.

Omituinen kohtaus sattui tuossa rötistyneessä, lumeen vajonneessa mökissä, öljytuijun keltaisessa, hämärässä valossa, pakkasen risahdellessa ulkona, tähtien tuikkiessa vihaisesti.

Teppo kääntelee noita äveriään mahtimiehen peruja, likaista rojettunutta turkkia ja lakkireuhkaa. Äkkiä hän älähtää säikähtyneenä:

— Akka!

Hurra tulee, hätkähtää ja jopa on rykösen vaitikin ällistyksestä. Lakkireuhkan saumasta, vuorin välistä näkyy setelitukon laita. Ihmettelivät, siunailivat, etsivät kaikki paikat tarkoin ja löytävät pari muutakin kätköä. Laskevat setelitukkoa moneen kertaan nuoleskellen vapisevia, ryppyisiä sormiaan, mutta eivät saa muuta selville, kuin että heillä on nyt rahaa, paljon rahaa. Sitten he kätkevät setelit visusti uunin taakse irtautuneitten kivien alle. Mutta eivät he saa yölläkään unta. Useammin kuin kerran he nousevat, pistävät tulen päreeseen, ottavat setelit esiin kätköistään: kyllä ne ovat olemassa edelleenkin. He kätkevät ne taasen, kokevat pilkistellä jäisestä akkunalävestä: eihän vain joku kytännyt ulkona… Pakkanen vain rapisi, tähdet katsoivat tuhansin silmin, kuu painui metsän taa naama paisuneena ja hymyten salaperäisesti. Ja he kävivät taasen levolle kohta jälleen noustakseen kaiken tuntuessa epätodelliselta, tarulta.

— Se oli selvää: nämä olivat Töräpään Ison rahoja. Joko hän lienee ne sinne vasiten kätkenyt tai muuten unohtanut. Yhdestä he ovat varmat: he ovat vaiti kuin kivi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikö ollut sama, jos he pitivät ne? Töräpään Isolla oli kyllä rahaa, ainakin oli ollut enempi kuin oli kohtuullista yhdelle ihmiselle. He sen sijaan olivat aina olleet köyhiä kuin vanhat metsäpirut. Eiköhän lienekin joku, joka istui korkealla pakkastaivaan yllä, tahtonut antaa heille pehmeämpää, leudompaa oloa vanhan päivän varalle…

Eivät he alussa kuitenkaan uskaltaneet rahoja käyttääkään. Pelkäsivät, että mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät heillä setelin laidan.

Teppo vain raahasi Töräpään Ison turkki yllä, kelkkoineen ja latuskaisine suksineen metsästä puuta muutaman pesällisen. Ja sitten he istuivat uunin lämmössä, miettivät ja kypsyttivät viimein ajukopassaan tuuman.

Tepolla oli vanhempi veli, joka joskus, vuosikymmeniä sitten oli mennyt Amerikkaan, johonkin Sikakoon puoleen, josta tuodaan jätkille sianläskiä. Tämän velimiehen oli nyt sanottava kuolleen, heittäneen omaisuutta, joka oli lähetetty Tepolle. Tätä ajatusta he nyt pyörittelivät ja vatvoivat tajussaan oppiakseen valehtelemaan sen selvästi, vakain naamoin, uskoakseen sen viimein melkein itsekin todeksi ja tapahtuneeksi.