III

Valkeni seuraava päivä. Kaikkialla oli lumisohjoa, vettä suurissa lammikoissa ja vettä pisarteli vielä harmaista pilvistäkin, ja joskus kurkisti aurinko pilven repaleista ja silloin häivähti maanpinnalla ikäänkuin suuri, onnellinen hymy. Metsän puut hamottivat vihreinä, koivunvarvut paisuneina, ikäänkuin punastellen, tuuli puhisi, soitteli oksastoissa. Se oli vapauden laulua, vanhaa ja siltikin uutta. Kartanolta höyrähti sonnanhaju ja sulavan lumen tuoksu, vainiot näkyivät harmaina ja paljaina, kukko pelehti kanoineen tunkiolla ja kiekaisi röyhkeästi.

Töräpään vanha isäntä vietiin riiheen ojennettuna laudalle, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä. Iisakki nojasi ovenpieleen, katseli ja mietti.

— Siinä se nyt makasi hänen isänsä valjuna ja kumman rauhallisena. Eilen se vielä reutoi teurastöissä, hihat käärittyinä ja kädet veressä, puukko kourassa. Rinnassaan asui tuska ja levottomuus. Noin nättiinkö siitä pääsi… Vai oliko se jokin yhä olemassa tuskineen ja levottomuuksineen jossakin, heitettyään tuohon tuon valjun pökkelön.

Pojan mieleen nousevat kuvat tuon nyt niin liikkumattoman miehen vaelluksesta tällä maankamaralla. Oh, miten paljon olikaan tarvittu kiivautta ja vaivaa ja pyrkimyksiä päästäkseen nyt lopulta tuohon laudalle parta ajeltuna, puhdas paita päällä…

Tässä se oli syntynyt maailman vaivaan samassa Töräpäässä, jossa henkikin lähti. Isänsä oli juureva ukko. Se oli rakentanut jyhkeistä puista nämä Töräpään nykyiset rakennukset, viljellyt maata, ja nostanut talon rikkaaksi öhytaloksi, jossa oli rahaa ja rukiita. Äitinsä, talon emännän, sanottiin jääneen taloon mustalaisjoukosta ja siitä kai peri poikakin kiivasta, hurjapäistä, kulkevaisen verta.

Viidentoista vanhana se rupesi kulkemaan kylillä ja juomaan. Ajeli oriilla, varasti aitasta viljaa ja vaihtoi viinaan. Isäukko työlästyi perinpohjin ja sanoi, että kun kerran kuljet niin kulje sitten, äläkä palaa ja lähde alinomaa. Silloin Timo Taikinamaa lähti, eikä siitä kuultukaan kymmenkuntaan vuoteen. Taloon jäi kuitenkin toinenkin poika, vähäistä nuorempi, joka oli kotona pysyväinen ja puuhaili sävyisästi. Mutta toinen poika kulki missä lienee kulkenutkaan, merimiehenä purjelaivoissa, vieraissa maissa ja suurissa kaupungeissa, teki väliin töitä ja taasen vaelsi. Sitten hän ilmestyi jälleen kotikyläänsä puettuna kuten oudon hieno herrasmies, leuan alla simsetti, jaloissa patiinit, mustat kuin tervaruuhet. Äitinsä oli kuollut jo vuosia sitten, ja isänsä makasi juuri tautivuoteella.

Isänsä, vanhan ja harmaantuneen miehen, sydän oli käynyt pehmeäksi, leppeäksi ja unhoittavaiseksi, kun hän siinä lepäsi odotellen kuolemaa. Hän kutsui maankiertäjä-poikansa luokseen ja sanoi, että tälle oli tuleva toinen puoli niin maasta kuin muustakin taloudesta, asukoot veljekset yhdessä tai erillään, kuinka sopivat.

Mutta se oli käynyt kovin sen kotona pysyneen veljen sydämelle. Hän sanoi, että oli tehty vääryyttä: toinen, joka oli humunnut maailmanrantoja, tuli ja otti häneltä sen minkä eteen hän oli vuosikausia uurastanut ja hikoillut kuin orja. Niinpä lienee siis hänen vuoronsa lähteä, täällä hän ei enää voisi elää rauhassa, tehdä työtä ja syödä. Lähti, meni kai merille ja sille tielle jäikin.

Mutta Timo-poika puuhaili nyt talon töissä ja riijaili lähikylästä rikkaan talon tyttöä saadakseen taloon emännän. Isänsä kuoli. Nytpä hänen verensä taasen kuohahti outoihin toimiin: hän pitäisi häät ja hautajaiset yksin tein. Ne häät pitäisi kuitenkin pian pitää ja parempi yhtä aikaa kuin kovin lähekkäin. Turhaan kylän hurskaat muorit selittelivät hänelle aikeen jumalattomuutta, kehoittelivat saattamaan isänsä kunnialla ja rauhassa hautaan.

— Maatkoon isä levossa. Uskon, että hän ei enää välitä maallisista, peijaisista paremmin kuin häistä tai ristiäisistäkään… Ja monta kertaa hän sanoi minulle, että emäntä se talossa tarvitaan. Miksi siis aikailla…

Niinpä tapahtui, että kun Töräpään toisessa tuvassa oli vanhan isännän peijaat, oli toisessa pojalla häät. Se oli marraskuinen yö, tähdet loistivat taivaan mustansinisestä vahvuudesta, kuun kannikka painui metsän taa kapeana ja käyränä kuin silppuviikate, vainiot aukenivat tummina ja kellertävinä, teiden ja kartanoiden jäätiköt kiilsivät ja kimmelsivät kuin tinapaperi. Häätuvassa yritti olla hiljaista ja vähäpuheista, iloisuus ja remu näytti jääneen kauas. Mutta sulhanen itse huojahteli humalaisena, päissään kuin taivaan käki.

— Hohoi, näyttääpä, että sain talooni kahdet hautajaiset! Siksi asetin häät ja hautajaiset rinnan, jotta ilo murheen rinnalla sitä selvemmin havaittaisiin. Mutta näyttääpä, että ei häähuonetta tullutkaan, tuli tuplapeijaat… Soita, pelimanni! Viinaa ollaan noutamassa.

Vanha, harmaantunut soittaja, jonka veriä viina kiehtoo kevyempään kiertoon, tempaa viulun leuan alle. Sen punaisenruskeat laudat kimmeltävät himmeässä valossa, pitkät, hoikat sormet hypähtelevät kielillä, käyrä keikkuu ja hääpolskan tahti ja sävelet täyttävät tuvan palkeista mustaan, karstaiseen laipioon, tummina ja riemastuttavina, veriä huumaavina. Jopa alkaa tanssi, palkit natisevat, kauas tummankirkkaaseen yöhön kaikuu jyske tanssin hiostavasta ympyrästä, poikien hihkaisu tai tyttöihmisten naurunkikatus.

Sulhasmies vuoroin huojahteli häähuoneessa, vuoroin painui läpi pimeän porstuan toiseen tupaan, missä istuskeli vanhempia, vakaita ihmisiä muistellen vainajaa ja puhellen sen elämästä ja kuolemasta ja maahanpanosta. Täällä istui sulhasmieskin hetken vakavana, ikäänkuin syvästi murheissaan, kuunteli totisena, kun he puhuivat hänelle moitiskellen syntisistä, jumalattomista meiningeistä, myönteli, nyökytteli päätään. Sitten hän taasen ärtyi:

— Elettävä se elävän on! Kyllä haudassa levätä saa…

Ja hän kompuroi läpi porstuan häätupaan, nauroi ja hekahteli, ärtyi taasen mitättömästä syystä, kävi miehiä rinnuksiin, tuli työnnetyksi nurkkaan ja sydämistyi peräti:

— Mitä? Kenen luvalla on tultu tanssimaan ja hyppäämään tänne peijaistaloon? Onko tämä enää ihmisten hommaa. Vaikka en olekaan häävi mies, niin kyllä vielä sen verran vaikkua on, ettei täällä hypitä ja remuta silloin kun isäukko on tuskin ehtinyt rauhassa saada multaa päälleen…

Hän ottaa uunin kolapuun, noituu ja räiskää ja ajaa kaikki kartanolle. Siellä hän sitten seisoo keskellä pihaa, avopäin, tukka hurrin harrin, nokinen kola kädessä, kaivaa pullon poveltaan ja sanoo:

— Ryyppy murheeseen! Yksi sille kun isä kuoli ja toinen, kun otettiin akka…

Taivaan äärettömästä holvista tuikkivat tähdet ikäänkuin iskien silmää jollekin, jäinen tie kiiluu kuin tinainen nauha, ja poistuvan hää- ja hautajaisväen häly etääntyy. Talonväki ja nuori morsian seisoskelevat ovissa ja portaissa siunaillen ja päivitellen, naiset itkeä tihauttaen jonkun kyyneleen.

— Ei sitä sentään noin hulluksi olisi uskonut…

Sitten he vähitellen poistuvat jättäen nuoren isännän taivastelemaan pihamaalle, humalaisena kuin käenpoika. Hän kompuroi viimein saunaan, jossa tuntuu vielä eilisen kylvyn lämpö, ja nukkua rötkähtää lattialle. Sieltä hänet aamulla löydetään kohmeisena, tukka jäätyneenä kiinni lattialla olleeseen vesilätäkköön, sairaana ja kuumeisena.

Tauti on kova. Monta kertaa katsovat vanhat muorit hänet kuolevaksi, loppua tekeväksi mieheksi. Mutta monia viikkoja sairasteltuaan hän viimein tointuu, nousee hoitelemaan taloaan ja tavaroitaan ikäänkuin toisena miehenä.