XVIII

Niinpä Jallu Taikinamaa oleili harmaassa kylässä ja mielensä oli autio ja tyly ikäänkuin nämä talviset ajat, tyhjä ja toivoton kuin harmaat pakkaspäivät. Mutta tulipa sitten tuuli ja tuisku, vähämielinen, ylen ärtyisä ja sinne tänne töytäilevä. Samoin Jallunkin mielessä sikisi katkeruuden ja vihan älytön ja etsiskelevä pyry. Mielensä harmaa tyhjyys täyttyi mitättömällä vihalla, kostotuumilla.

Hänen täytyisi jotakin tehdä Töräpään miehelle. Se oli vienyt häneltä naisen ja mökin turvallisuuden, jossa hän oli tulen ääressä, tuulen ähkyessä nurkan takana, lukenut ja miettinyt alakuloisen onnellisena. Jallu mietti ja päätteli, eipä silti, että hän olisi siitä naisesta ja tönöstä niin välittänyt, pitänyt niitä raskaina vahinkoina, mutta muuten ansaitsi Töräpään mies jotakin muistutusta, joka kävisi sen älälle, olisi sille kiusaksi… Se oli tympeä ja ilkeämielinen ja konu mies…

Jallu mietti, mietti olevansa pitkämielinen ja kaukaa viisas. Sitten joskus, kun hän oli kohonnut mahtavaksi ja paljon voivaksi mieheksi, hän kostaa jotenkin… Mutta se ajatus ei mieltä lievittänyt. Mikäs sen tiesi, milloin hän oli paljon voipa mies, vai oliko milloinkaan? Mistä hän kasaisi sen mahdin ja väkevyyden? Tuulestako ja auringon paisteesta?

Jallu elätteli itsessään yhä karvastelevampaa närää, katkeruutta, ikäänkuin tuo Töräpään isäntämies olisi valmistanut kaikki ne kiusat, mitä hänelle sattui. Sitten sanoi se isäntämies hänelle kerran, sanoi perin tarpeettomasti ja tahdittomasti, ajaessaan hevosineen ohi Jallun, joka hakkaili halkoja metsätien vieressä:

− No, hei, hei, Jallu, tule sinä Töräpäähänkin iskemään joku syli halkoja! Saat maata yöt vaikka emännän vieressä, vanhasta rakkaudesta.

Silloin oli Jallu kiristänyt hammasta ja poskilihakset olivat longahdelleet vihasta. Eikä tajuunsa mahtunut muuta kuin nippu kirouksia:

— Tuhannen tuhatta laivanlastia mannaryynin kokoisia, rutikuivia perkeleitä! Luuleeko tuo Töräpään mies puhuvansa ihan iirikseen mitä lystää?

Illalla oli pimeys ja ilkeä pyry. Jäinen, räntäinen lumi iskeysi ihoon kirvellen kuten suola. Mutta Jallu, ei voinut pysyä aloillaan, läpi pimeyden ja tuiskun hän paarusti kohti Töräpäätä. Siellä hän seisoskeli ja kykki nurkkajuurissa käsi povella, silmät kiiluen vihaisesti kulmien alta. Nyt, nyt oli Töräpään isäntämies kävellyt lyhty kourassa talliin. Jallu valitsi liiteristä sopivan koivuisen halon ja hiipi pitkin tallin seinää aivan ovenpieleen. Läpi mustan pimeyden vilkutteli asuinrakennuksen himmeä tuli kuin kaihinen, ivallinen silmä, tuuli ulisi nurkissa, jäinen räntä iski ilkeästi kasvoihin.

Sitten tuli isäntämies tallista kantaen lyhtyä edessään korkealla. Kanki iski häntä käsivarteen, lyhty putosi ja särkyi rämähtäen. Samassa musta haamu syöksähti liki; ase rikkoin sarkatakin rintamuksen jurahtaen ja painui lihaan, veri purskahti ja mies lysähti parahtaen kontalleen lyhdyn sirujen päälle. Mutta Jallu juoksi jo etäällä tiellä, heitti verisen puukon kauas ja jatkoi juoksuaan. Lumi pieksi valkeita kasvoja, tuulen ulina kyläaavalta kantautui korvaan kuin kiukkuinen itku.

— Sait nyt saatana rautaa keuhkoihisi, ähisi hän tyyntyen viimein kävelemään.

Tuli seuraava päivä, ja Jallu sai kuulla kerrottavan, kuinka Töräpään isännälle on lyöty puukko rintaan ja se makaa henkitoreissaan ja pian kai kuoleekin. Hän kuuli ihmeteltävän, että kuka lienee teon tehnyt ja kuunteli valjuin naamoin ja vaiti. Hän ei voinut sanoa asiaan sanaakaan ja kiitti onneaan, ettei muulloinkaan sekaantunut ihmisten asioihin ja puheisiin, niin ettei hänen vaiteliaisuuttaan oudoksuttu. Mutta päivällä iskiessään kirveellä vimmatusti petäjän tyviä, alkoi hän tuntea nousevaa hätää. Mitähän, jos asia tulee ilmi? Jos saa raudat kinttuihinsa ja hänet raahataan vankilaan? Äkkiä hän tuli havaitsemaan, kuinka hän sittenkin rakasti elämää ja vapautta, kaikesta sen surkeudesta huolimatta. Rintaan alkoi rähmiä rautainen huoli, pelko, niljakkana ja kosteana, kylmin raajoin. Hän rukoili, rukoili ylhäällä olevaa Valtiasta, jota ei ollut niihin asti paljon ajatellut, jopa epäillytkin ja kironnut, sanonut, että jos se siellä oli, oli se tyhmä eläjä, hirmu… Nyt hän rukoili, asettuipa polvilleenkin hankeen, rukoili, että Taivaan Valtias armahtaisi tämän kerran, niin silloin hän uskoisi, palvelisi häntä aina ja tekisi, mikä oli oikein. Katkerasti hän katui eilistä tekoaan, ajattelematonta, huonosti harkittua työtä. Lupasi, jos Herra häntä nyt armahtaisi, sen monin verroin korvata hyvillä töillä tulevina aikoina. Sitten hän tunsi taasen häpeää, ahdistavaa harmia: nytkö on aika armoa pyytää, poika parka… Ja näinkö sinä teet katumusta ja parannusta: pyrit irti pahojen tekojesi seurauksista…

Levottomana ja lamaantuneessa mielessään hämäriä ja sekavia kuvia hän viimein hiihteli taloon. Siellä hän kuuli, että Töräpään isännän puukottaja oli saatu ilmi. Se oli Tepon entisen mökin mies, torppari, jonka kanssa isäntä oli alituisessa riidassa, olivatpa olleet vähällä yhteenkin ottaa aikaisemminkin, kuin sinä päivänä, jolloin puukotus tapahtui. Tosin torppari oli kieltänyt kiven kovaan, väittänyt, ettei ollut liikkunut mökistä mihinkään, ollut hyvin hermostunut, hädissään ja puhunut ristiin. Isäntä itse makasi kuoleman kielissä, houriessa ja tuskin lienee tuntenut pimeässä lyöjää. Torppari oli vangittu. Poliisimiehet ovat kuulemma pampulla iskien koettaneet saada häntä tunnustamaan. Mies on ärtynyt, suuttunut, purrut hammasta ja kironnut, ettei hän ole lyönyt, vaan hyvä on, että joku on lyönyt… Oikein on ollut! Eikö liene piru puukottanut, velimiehensä…

Jallu kuunteli kaikkea tätä, ja hän tunsi vapautuvansa, melkein ilostuvansa: auttoipa ja armahtipa häntä taivaan Jumala… Samassa vilahti mieleensä kuitenkin, että äläs kelpo auttaja: syytön mies sen pitää saada tilalle! Samat on sillä vinkeet maailman ajan: kärsiä pitää, kärsi kuka kärsi, vaikka syytön ja viaton… Sitten hän kuitenkin tukahutti tämän ajatuksen, häpesi, nöyrtyi: mistäpä hän tiesi korkeat asiat? Ojennusnuorat siellä ylhäällä ovat mutkikkaat ja ihmiselle tajuamattomat. Ehkä on tämä mies muuten vikapää; sillä on salaisia, kuittaamattomia syntejä… Niistä se viedään tilille. Hän, Jallu Taikinamaa, saanee armon. Ja hänestä todellakin tuntui, ettei syntisäkkinsä ollut vielä ylen raskas, niin että tarvitsisi kovin nuijia.. Ja nyt hän parantuisi paljon, vähitellen. Ehkä Jumala huomasikin näin parhaaksi ohjailla hänet oikealle tielle…

Niin Jallu, mielessä levottomuus ja vuoroin taasen lyhyt rauhallisuus, teki mieltään viihdyttääkseen ankarasti töitä. Tuli taloon pimeän päässä, söi, ojensi väsyneet jäsenensä vuoteelle ja nukkui herätykseen taasen samaan ahdistavaan, kiusalliseen rauhattomuuteen.

Sitten tuli mieleensä, että miltä mahtanee tuntua siitä torpan miehestä? Kuinka raskaasti se kironnee, kun käypi pitkälleen kopin lattialle? Ja sillä miehellä oli kotona mökissä vaimo ja liuta lapsia. Eikä niillä kaiketi ole runsaasti muuta kuin kurjuutta… Ja täällä oleili vapaana nuorimies, jolla ei ollut veriheimolaista, ei muuta huolehdittavaa taivaan alla kuin oma ruumiinsa. Ja tämän nuoren miehen iskemä oli se haava, josta toista syytetään…

Taasenkin vilahti Jallun päähän ikäänkuin varkain ja syntisesti ajatus, että mitähän se ukko mahtoi ajatella siellä ylhäällä… No, ehkä hän vain säikäytti, opetti, ehkä tulisi hänenkin vuoronsa kerran… Niin kerran, epäilemättä se tulisi kerran. Pitikö hänen siis tästedes kulkea ainaisen huolen ja pelon alla, että milloin putoaa rankaiseva vasara? Eikä olisi rauhaa vaikka vaeltaisi kuinka nöyräniskaisena ja katuen ja tehden oikeita töitä? Ainako pitäisi epäillä, että synti on siellä tallella, että sitä ei ole pyyhitty pois? Jokaista iloa häiritsisi ajatus, että nyt Jumala närkästyy, vihapäissään kaivaa kaikki entiset esiin ja rankaisee… Eikö olisi parempi, että lyönnit tulisivat nyt jo heti, kun niiden kerran tultava on? Eikö hän voisi silloin kävellä pystyin niskoin ja rauha mielessä: mitään ei ole salassa, kaikki tekoni saat kaivaa esiin, Jumala, antaa rangaistusta täydet vaaksat… Jos tyhjästä suutut niin suutu, jos syyttä rankaiset niin rankaise! Tämä mies kärsii sen ilolla, veri ei vapise, sillä hän on silloin sinun vertaisesi-…

Jallu hakkasi ankarasti, mielessä kuohuva levottomuus, kuume. Meni päiviä. Sitten hän eräänä aamuna, mielessä outo keveys ja viileä rauha, lähti astumaan. Hän meni ja ilmoitti nimismiehelle puukottaneensa Töräpään isäntää. Torppari oli syytön. Päästettäköön hänet vapaaksi.

Jallu Taikinamaa pidätettiin.

Oli talvinen päivä, tyyni ja kirkkaan lauhkea. Metsän latvoille levisi punerrus, ikäänkuin hymy nousevasta auringosta.

Jallua pantiin rautoihin. Vanginkuljettaja iski niittejä, vasara kolisi. Jallu istui ja tuijotteli kylmin, liikkumattomin kasvoin.

— Miksi sinä sitä puukolla pistit? kysäisee viimein vanginkuljettaja.

— Pieksi pienenä. Löi selkään.

— Ja sanoivat, jatkoi toinen, että se vei sinulta mieluisen tytönkin…

— Vähät tytöistä.

— Miksi nyt sitten tulit itse kiinni pantavaksi?

— Olisi muuten syytön mies tullut syylliseksi.

— No, miksi odottelit näinkin kauan? Hetihän se mies vangittiin.

— Täytyy sitä vähän harkita, ennenkuin ottaa ruumin kihlat!

— Olisit saanut harkita jo vähän ennemmin, ennen kuin menit tekemään liian ruokaisia töitä. Se lyönti toi sinulle leipää, nuori mies…

Niinpä vietiin Töräpään Ison poika kotikylästään hilut kintuissa talvisena päivänä.

Kaksi päiväläistä rouhi sontaa irti Töräpään tunkiolla. Katsoivat.

— Taitaa olla pojalla iäksi leipää, arveli toinen.

— Tuskin sitä nyt sentään yhdellä lyönnillä niin paljon tienataan, vastasi toinen. Kovin on vielä nuori mies. Ei kahta kymmentäkään…

Hevonen hölkkäili, lumi narisi ja niin katosi reki näkyvistä.