VI

Liki Suurtasuota pienellä kangasnyppylällä on mökkirötiskä, seinät puolimaihin turpeilla vuorattuina, navetta puoleksi upotettuna maan sisään kuten perunakuoppa, yläpuoli ladottuna maan pinnalle tökeröksi turvekasaksi. On siihen kuokittu joku peltosarkakin, laiha ja hedelmää kantamaton, kaivettu ojennaveroa, koottu kivennupuloita kasaan. Mökissä asuu suutari Teppo, Töräpään torppari, iälle ehtinyt mies, lestien ääressä kutistunut, naskalin ja polvihihnan kumaraan painama, ja akkansa Hurra, vaimoihminen, jonka kieli laulaa, joka ei vaikene muulloin, kuin ehkä nukkuessaan. Navetassa on lehmä, kippurasarvinen ja linkkajalkainen, levein, pullottavin vatsoin. Lapset, ne ovat jo varhain painuneet maailmanrannoille jätkämiehiksi ja piian tuikuiksi taloihin. Joku heistä käypi aina mökilläkin joskus, sunnuntaisin, tuopi pöönäjässäkän, sokerinokareen, viipyy päivän ja pari ja menee taasen omille teilleen.

On elokuinen, poutainen päivä. Auringon raukeassa paisteessa leikataan Töräpään pelloilla viljaa. Kellertäviä kuhilaita nousee taajat rivit, riihien ovista höyrähtelee sauhu. Niissä on ensimmäiset ahokset. Aamulla kuuluu jo varstojen jyske. On käsissä syksy, hämärät illat, joiden viileyteen paimenpoikien tuohitorvet soittavat outoja, monipoimuisia lurituksia.

Mutta nyt on elokuinen iltapäivä. Töräpään Iso tulee suurelta suoviljelykseltään karanko kädessä, noituu ja ärähtelee. Hän ajaa lehmää, suutari Tepon kippurasarvista lehmää, joka juosta lenkkaa kappaleen, poikkeaa syrjään, jyystää ja mulkoilee suurin silmin, kun isäntämies taasen lähestyy heristäen karahkalla ja älähdellen vihaisesti. Niin he lähestyvät vitkalleen suutari Tepon mökkiä. Jo tulee Hurra ja ottaa lehmän huostaansa.

— Pitäisit huolta kankustasi, ettei mene ihmisten viljelyksiin, äyhkäsee isäntä.

— Ää, räsähtää toinen, näkyypä tuolla olevan paimenia! Ajaa roihuuttaa toisen elukkaa, että eikö liene suolet solmulla… Ja aitaa viljelyksesi, kun ei köyhän pirun elukka saa nykäistä yhtä Luojan kasvattamaa ruohotukkoa.

— Älä rällää! Pitää sitä itsekurikin ainakin yritellä elämään omin neuvoin, eikä aina toisen turvin. — Ja sano sille Tepolle, että käypi mun pakeillani.

— Omillaan! Kunpa eläisit niinkään omillasi kuin me. Aina olet imenyt maakuntaa, kerännyt toisten hien ja vaivannäön…

Akka haukkuu ja säkättää, hoivaa lehmäänsä, mutta Töräpään isäntä astuu jo kaukana karanko kädessä yli peltojen taloonsa.

Pistäytyessään solasta kartanolle näkee hän portailla istuvan miehen, hampaissa piippunysä, sinisen savupilven leuhahdellessa kesän ilmaan. Töräpään Iso pysähtyy hetkeksi nurkan suojaan ja katsoo, luurailee toista, joka ei ole vielä häntä huomannut. Siinä seisoo Töräpään Iso, monien kiroama mies, peljätty mies, pienikokoinen, kuivettunut äijä, harmahtavin, raskaitten mietteitten juovittamin kasvoin, laajoin, kuhmuisin otsin, paksuin nenin, suupielessä ivallinen hymyn poimu, leuassa joku harmaa haiven, kulmat painuneena julmaan ryppyyn, joten silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista.

Ja siinä on heitä taasen yksi Töräpään kuulussa kartanossa, yksi isäntämies jostakin etäisestä kylästä, velkamies, jolle Töräpään Iso on lähettänyt tiedon, että olisi luettava rahat pöytään siitä velasta. Se ei voi maksaa, arvattavasti. Mistäpä se haravoisi sen summan? Niinpä joutunee sen maat ja mannut Töräpään Ison hoteisiin, kuten on monelle muulle käynyt. Siksi jysöttää hän piippua poltellen Töräpään portailla ja päässä piileilevät synkkämieliset ajatukset.

Viimein Töräpään Iso lähtee astumaan ja mies portailla nousee.

— Päivää. Siinähän isäntä.

— Päivää, päivää. Mitä kuuluu sinne Kaukokorven puoleen?

— Eipä joutavia. Kesän ilmat vain, viljankorjuun kiireet, mutta eipä auta. Niiden asiain, asiain takia piti lähteä astumaan. Kun kirjoittelitte, että olisi luettava lantit siitä velasta…

— Joo, niinhän se sattui. Tuli tarpeita. Ovat tässä paikat joutuneet vähän uuruokkoon, kuten sen vieraskin näkee. Pitäisi kohentaa.

— Niinpä niin. Mutta kyllä se niin on, etten minä tässä yhden äkin rahaksi repiä. Ja siksi tulin puhumaan, että eikö tätä asiaa voisi mitenkään järjestää, odottaa, maksaa vähitellen…

— Ei kävele, ei kävele! Olen odotellut tarpeeksi täpärälle. Kyllä minun nyt pitää saada ne rahat ja nopsasti pitääkin.

— Mutta kyllä te, rikkaaksi mainittava mies, voitte järjestää, minä uskon, muutenkin asioitanne, jos vain tahdotte.

— Joo, niin sen outo luulisi, kun kylällä kuulee. Sehän on aina ollut ihmisten tapa, että mikä vähäiseksi uskotaan, se luhistetaan maatakin matalammaksi ja mikä korkeaksi, se koroitetaan pilvenpatsaisiin. Rikkaaksihan minua huutelevat, porhoksi, ja hyvä on, että huutelevat, sillä pirunkaulalla ovat asiani; sen voin teille uskoa salaisena sanana. Minähän olen suuriin asioihin sotkeutunut mies, tavallaan kuin liikemies. — No, päällisin puolin näyttää: iso pytinki, mutta pirustako tiedät, mikä siinä on kivijalalla, mikä onton päällä…

— Hm, lieneeköhän niin. Ei mahdu päähän. Juoksisihan rahasta korko ja hyvä juoksisikin. Ja olenhan aina sen suorittanut säntilleen?

— Kyllä, kyllä. Mutta kun ei sovi niin ei sovi.

Harmaatakkisen, piippuaan kopistelevan miehen veret hieman nousevat, ääni värähtää:

— Joo, aivan niin kuin ihmiset sanovat: tunnoton mies, koronkiskuri, nylkyri, kinnari, kuin kokkohaukka… Kyllähän minä sitä velkaa ottaissani jo huoppailinkin, että pirulle siinä pistit pikkulillisi. Nyt menee koko käpälä.

— No, miksi otitte?

— Tyhmysissäni! Jos oli se järki päässä, mikä nyt, niin en ottaisi teiltä puolta poltettua puupenniä. Oli niitä silloin vielä muitakin keinoja ja teitä. Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle silloin vahinkoja, hätäännyin ja otin teiltä rahaa ja vielä niin suuren summan, kun niin höölisti annettiin. Arvelin, että eihän noin rikas mies liene heti pois ronkkumassa. Sitä päivää kadun ikäni.

— Sanovat, että myöhäistä katuminen kuoleman jälkeen.

— Niinpä niin. Kun teillä kerran on niin hoppu, niin ei kai tässä muu keino auta kun maan myynti. Saatte nyt ainakin siksi odottaa, kun kerkiän ostajan hommata.

— Parasta siis, että minä rupean ostajaksi. Jos ostajaa ruvetaan muualta odottelemaan, niin asia pitkistyy ja mutkistuu.

— No, arvasinhan! Sama kuin niin monelle muullekin: talo ja tavarat! Vaikka äsken oli olevinaan tarve tätä taloa kunnostaa…

— Niin kuin onkin. Ei se siitä somene. Kun talo on kerran myytävä, eikö ole sama, jos minä sen muutan rahaksi? Eikö asia näin järjesty mukavimmin ja mutkattomimmin?

— Niinpä lienee. Ei kaikki yhtäälle: te parantelemaan isän perintöä ja minä saan sen vuoksi luopua omastani kokonaan.

Huokaa ja lataa piippukänäänsä. — Olkoon menneeksi: paljas maa teille sitä velkaa vastaan; irtaimisto jää minulle. Halpaan menee, peräti pilkkahintaan, mutta eipä sillä isompia saane nykyaikana, ja kun tässä tuli niin tavaton kiire…

— Paljas maa! No, tietenkin rakennukset, puut ja kaikki mitä maa kasvaa tulevat myös…

— Tietenkin. Paitsi tämän vuotiset viljat ja kasvut kuuluvat minulle.

— Olkoon. Sovittu. Mitäpä turhia kiistellä… — Hohoi, huutaa hän piikapalvelijalle, joka juuri on menossa tarhalle, juoksepa Laki-Matti tänne ja nopsasti, nopsasti sinä ja nopsasti Laki-Matti! — Tehdään siis kaupat ja kontrahdit kirjan päälle. Käydäänhän sisään.

Ja he painuvat tupaan ovenremppanasta, jonka saranat naukaisevat itkevin äänin.