XI

Vuosia meni. Ihmiset elivät ja Töräpään Iso eli maan kamaralla taivaan vahvuuden alla.

* * * * *

Suuri joki halkoi mustana maisemia, kaislat ja ruohot, lumpeitten vihreys ja kukkien kauniit tyhmännäköiset kärsät rehoittivat sen rannoilla ja kala posahti oudosti niiden rehevyydessä. Jokipenkalla kohosivat vanhat ja ryhmyrunkoiset haavat, lehdet lipatellen ja sipisten, vaikka vähäinenkään tuulenhenki ei niitä häirinnyt. Oli kaunista, kesäistä ja lämmintä. Ilta-auringon paiste lankesi maille; jokin pilvi viipyi vielä taivaan sinessä kuin suuri pumpulinen möhkäle. Sillä oli ikäänkuin matala, mietinnästä rypistynyt otsa…

Jokitörmällä kohosi Töräpään Ison tiilinen talo, punertavana hirviönä, joka kuumotti kauas. Aurinko välkkyi sen isoissa ikkunoissa, joiden takana Töräpään Iso keinahteli kiikkutuolissa koreassa asussaan, siinä samassa isossa ja ympyriäisessä, hedelmien ja kukkien kuvilla kaunistetussa salissa.

Pöydän luona tuolilla istuu Laki-Matti näöltään yhtäläisenä kuin ennenkin. Puhelee:

— Sanon siis sinulle, ettet ole enää rikas mies. Ei sinulla, ole maita, eikä arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki entinen on mennyt! Hyvä, ettet joudu kunnan elätiksi.

Töräpään Iso soutelee, tupakoitsee ja vastaa viimein laimeasti, rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:

— Niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, mutta ihmisen elämä kirjavampi. — No, niin. Kun siis et ole enää rikas mies, et saa elääkään enää rikkaan miehen tavalla kalliissa asussa ja ilossa. Elämä on järjestettävä varojen mukaan.

— Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa. Antaapa ajan kulua, kyllä mies aina pärjää.

— Sinä vanha kuhveli, sanoo Laki-Matti ärtyisästi. Ota huomioon, että et ole enää yksin. Sinulla on vaimo — no, yksi virallinen ja liepä epävirallisia lisäksi… Ja tuolla piikapalvelijallasi on poikakin; hänenkin tulevaisuuttaan sinun olisi katsottava.

— Itsensä sitä on itsekunkin eteensä katsottava — niin on säännöt tässä maailmassa. Onhan heillä yhtä suuret silmät päässä kuin minullakin…

Laki-Matti näyttää hieman kiivastuneelta.

— Niin olet laiska ja tyhmän välinpitämätön, että etkö liene päästäsi vialla! Pitäisihän sinun ymmärtää, että olet puilla paljailla: sinulla on velkaa niin paljon, että niippis naappis saatko maksetuksi Töräpään maalla, mikä sinulla enää on jäljellä. Saamisia ei muuta kuin minulta ja senkin sinä kuittasit, vaikka et antanut paperia haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä tämä sisällänsä pitää.

— Yksi on ylhäällä, sanoo Töräpään Iso viitaten kattoon. Hän pitää huolta niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt… Miksi siis pullistella ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu…

— Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt… Viisaalle sattuu niinkuin hän tahtoo!

Vaikenee ja sanoo sitten hiljemmin:

— Mutta ehkä sinä olet kätkenyt jonkin summan etkä pannut kaikkia rahojasi tähän elämän hullutukseen…

— Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan kätketyistä leivisköistä? Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi antaa huilata?

— Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää, mutta siitä asti kun rikkaasti rupesit elämään, on suita vain mennyt, eikä tullut mitään.

— Minkäs sille mahtaa?

Vanha asioitsija näyttää ärtyneeltä ja suutahtaneelta.

— Äh, kuinka sinä olet rauhallinen, että oikein harmittaa! Sanon sinulle, sanoo hän sitten hiljaa, melkein kuiskaten, vanhana, lapsesta asti tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara…

— Mikä minua voisi uhata, joka peloittaisi?

— Saat nähdä! Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan asioita, jotka ovat tärkeitä — kun vain annat minulle niistä veloista sen kuitin, joka on jo kirjoitettuna.

— Joo, palkka, palkka! sanoo Töräpään Iso ivallisesti. Tuosta tunnen ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni…

— No, kun se kuitti on kerran kirjoitettuna, niin yhtä hyvinhän voisit sen antaa minulle.

— Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai tulen vaatimaan sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin…

— Ei sinuun mikään tepsi! Olkoot sitten asiat pimeinä.

— Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen heittänyt rehkimisen pois? Ei likikään! Eikö liene tämäkin asia näin:

— Kun minä aloin elää kuin rikas mies, oli minun, otettava akka. Ja sainkin nuoren, vetreän, minä äveriäs kitupiikki, iällinen ukko, jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi rahojen kanssa nauttimaan elämästään… Mutta minäkö kuolemaan! Silloinhan minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle: pettymys! Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin keinoin minun omaisuuttani — ja pelkäänpä, että sinäkin, vanha henkiystävä, saatoit olla siinä jotenkin avullisena. Mutta nyt varani näyttivät olevan lopussa, eikä akka ollut saanut vielä kyllältä, luulee minulla vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa miettiä keinoja saattaakseen minut hengiltä, ja sitä tietä päästäkseen ehkä selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi.

Laki-Matti katselee toista hieman ällistellen.

— Jos kerran tuommoista luulet talossasi tapahtuneen, niin mikset ole estänyt?

— Mitä minä huoppailemaan ja ohjailemaan, kun kerran ylhäällä on parempi perämies… Ja mikä rikas eläjä minä sitten olisin jos rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja ihmisten kanssa…

— No, kohta saat seisokkia aivan nauramattomalla suulla maailmaa vastaan, sen takaan.

— Mahdollisesti, mutta älkäämme murehtiko huomista päivää.

— No, niin minä olen puhellut sinulle, kuten olen katsonut velvollisuudekseni. Et näytä välittävän. Luotat omaan päähäsi. Ja mikäs; paremminhan olet pärjännyt tähän asti kuin kukaan ja elänet edelleenkin. Lähdenpä siis kävelemään. Näkemiin.

Nousee, ottaa lakkinsa ja menee Töräpään Ison jäädessä soutelemaan hiljalleen savuke hampaissa.

Laki-Matti laskeutuu alas pitikin kiertäviä portaita ja kohtaa niissä naisen, kookkaanlaisen, nuorehkon, kaunismuotoisen naisen, koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki hänessä on kylmää, kirkasta ja kuulakkaa. Hän on Autuuden Sarven emäntä, Iisakki Taikinamaan vaimo.

— No, hän kysäisee, ei siis uutta?

— Eipä. Ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi huomisesta. Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku mutteri liekin liestynyt…

— Kavaluus kavaluutta vastaan, äännähtää nainen melkein vihaisesti. Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä, vaikka sinisen kiven sisästä.

— Vaan entäpä jos niitä ei olekaan.

— Olla täytyy! Ei se vanha saituri muuten niin huoletonna elelisi.

— Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta summaa ole, siksi selvillä olin sen omaisuuksista.

— Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini keinolla millä hyvänsä.

Vanha asioitsija nojaa käsipuuhun ja ryästelee neuvottomana-.

— Toivon, ettei käytetä mitään äkkipikaisia keinoja, ja ettei miestä paljasteta aivan putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla…

— Ahaa! Teitä arastuttaa!

Nuoren naisen hampaat välkkyvät hymyävästä suusta, käherrettyjä hiuksia kultaa ilta-auringon sade.

— Älkäähän turhia. Saattehan tekin osanne ja heitetään ukolle sen verran, ettei anella tarvitse.

— No, niin. Nyt on kuitenkin parasta odotella. Äkkipikaiset päätökset ja teot voivat viedä kaikki pilaan. Aika on paras liittolainen, se tuo keinoja ja mahdollisuuksia.

— Oh, odottaminen on niin ikävää. Olen jo niin kauan odottanut ja elänyt tässä vankitornissa. Te, viisas mies, kyllä osaatte menetellä nopeasti ja hyvin…

Laki-Matti pudistelee päätään.

— Parasta on odottaa.

Hän sanoo hyvästi ja lähtee. Nainen katsoo portailta hänen jälkeensä, kun hän mennä humsuttaa nopeasti, hoikin säärin, pitkin, heiluvin käsin, ikäänkuin jokin suunnaton, hoikka, pitkänivelinen hyönteinen.

— Siinä on toinen hassu, sanoo nainen itsekseen.

Hänen kiharoissaan leikkivät auringon säteet.